Lukukokemuksia vuodelta 2012

Tämä on itse asiassa ollut minulle aivan surkea romaanivuosi. En ole nopea lukija muutenkaan, mutta en muista, milloin tahtini olisi viimeeksi ollut näin laahaava. Laskin kannesta kanteen kahlattuja teoksia vain 47 ja niistäkin yli puolet on sarjakuvaromaaneja tai -albumeita, osa toiseen kertaan luettuja. Tällä saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, miten paljon aikaa on kulunut tutkimuskirjallisuuden ja oman kirjoitustyön parissa. Vaan listataanpa parhaimmistoa joka tapauksessa. Kirjallisuuspostauksia ei ole ollut ikiaikoihin. (Eikä niihin tarvita kuvia. Kun eilen oli talvipäivän seisaus, niin luuletteko, että edes löydän puikkojani täältä?)

Mary Shelley: Frankenstein

Tässä teoksessa on pelkästään hyviä aineksia (ja sitten se vuoristomajakohtaus, joka on vielä epäuskottavampi kuin se on tylsä). Itselleni asian ydin on Frankenstein itse. Kevyesti faustinen, omalaatuisesti ajatteleva tiedemies, joka aloittaa hyvistä aikeista ja päätyy katastrofiin? Oi kyllä! Ja kun siihen lisää viktoriaanisen miljöön, överidramaattisia luontokuvauksia, ratkeamattomia eettisiä kysymyksiä ja romaanin epätavallisen syntytarinan, ollaan ehdottomasti jännän äärellä.

Guy Delisle: Pjongjang

Kanadalainen animaattori ja sarjakuvapiirtäjä kertoo edesottamuksellisesta vuodestaan Pohjois-Koreassa. Ja tulee siinä samalla paljastaneeksi lukijalle paljon sellaista, mitä Kim Jong-Ilin paratiisia henkilökohtaisesti kokemattomattomat tuskin tietävät. Yhtä aikaa hulvatonta ja karmaisevaa luettavaa. Tämä albumi sai minut itse asiassa kahlaamaan läpi koko Delislen suomennetun tuotannon, ja myös Kiinasta, Burmasta ja Israelista kertovia sarjakuvamuistelmia voi suosittella kenelle hyvänsä. Viehättävintä kaikessa on Delislen toteava kerrontatyyli: hän ei kauhistele, ihastele, moralisoi tai muutenkaan pureskele sanomiaan valmiiksi, vaan lukija saa itse vetää omat johtopäätöksensä. Nopealukuisuuteensa nähden Delislen sarjakuvat ovat laajentaneet ainakin omaa maailmankuvaani uskomattomattoman paljon.

Truman Capote: Kylmäverisesti

a.) Lue tämä teos kuin mikä tahansa romaani. Tiedät, että se perustuu todelliseen neloissurmaan, joka sattui Kansasissa joskus 1950-luvulla, koska takakannessa sanotaan niin, mutta et tiedä kuinka tarkasti. Ainakin puolet on tietysti keksitty tai liioiteltu. Vähintäänkin nimet on muutettu, totta kai. b.) Tee piruuttasi pieni googletustutkimus teoksen taustoista. Totea, miten pikkutarkkaa tutkimusta Capote on tehnyt ja että pitkät pätkät teoksesta ovat itse asiassa suoria lainauksia tai perustuvat ainakin ensikäden havaintoon. Löydä väärentämättömät sähköiset kopiot niiden henkilöhahmojen rikosrekistereistä, joista juuri luit. c.) Odota ja kuulostele niitä tyydyttäviä tömähdyksiä, joita sekundaaristen todellisuusrakenteiden romahtamisesta välttämättä seuraa. Niin, ja Capoten kirjoitustyylikin on oikein viehättävä. (Muistuttaa minua Donna Tarttista, joka on aivan lempikirjailijoitani. Miten kirjoittaa niin pitkiä ja polveilevia lauseita olematta lainkaan sekava, tylsä tai teennäinen – sen minä haluaisin oppia. Tarttilta pitäisi ilmestyä uusi kirja aivan lähikuukausina. Mutta eksyn asiasta.)

Mike Carey: The Unwritten 1: Tommy Taylor and the Bogus Identity

Ajatella, että alan tutkia sarjakuvaromaanien henkilöhahmoja – ja satun pian sen jälkeen löytämään tällaisen ajatusaarteen! Ehkä olisi pitänyt sillä viikolla pistää lottorivi vetämään. Kaikki tietävät, että Tom Taylor on kirjailijaisänsä laatiman, huippusuositun ja avoimesti Harry Potteria muistuttavan fantasiasarjan päähenkilön esikuva. Paitsi, että erään fanikonferenssin jälkeen tietäminen muuttuu luulemiseksi. Mukana myös Frankensteinin hirviö! Tämä ensimmäinen albumi ei itse asiassa onnistunut iskemään sarjaa saati sen henkilöhahmoja kovin syvälle aivolohkojeni väliin – Tom Taylor on ontologista kyseenalaisuuttaan lukuunottamatta aika tylsä tapaus – mutta konsepti on hyvin, hyvin lupaava. Kaikki ne jännän ainekset alkavat kerääntyä. Ja kansikuvataidekin on kohdillaan.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Sinisalo on niitä harvoja suomalaisia, joiden uusia julkaisuja seuraan ja luen aivan järjestelmällisesti. Vaikka teoksessa on kuluneita, ehkä naiivejakin palasia aina vegaaneja pilkkaavista blogikommenteista todellisuusrepeämiin, mehiläisten katoaminen on scifistisenä tulevaisuusskenaariona tuore, kiinnostava ja ajankohtainen. Myös Internetin ja kuolemisen suhde oli kiinnostava teema. Eri tekstilajien sekoittaminen on yhtä perusteltua ja saumatonta kuin Sinisalolla aina, ja teos on tunnelmaltaan tasatiheä. Alun jännite ei siis lopahtanut puolivälin tienoolla, kuten varhemmassa tuotannossa usein.

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Yleensä, kun aloitan kirjan, joudun totuttelemaan kirjoittajan rytmiin ja tyyliin muutaman luvun verran ennen kuin lukeminen alkaa kunnolla luistaa. Jostain selittämättömättömästä syystä en kuitenkaan kohtaa tällaista kynnystä Murakamin tekstien kohdalla, olkoonkin, että luen niitä (vielä toistaiseksi!) käännettyinä. Ehkä se johtuu Murakamin pistämättömästä mutkattomuudesta. Vaikka tyyli on jotenkin kepeää, tekstin luomat mielikuvat todella voimakkaita ja juonenkäänteet varsin erikoisia, ei mitään tule koskaan kyseenalaistaneeksi. Koska kaikki esitetään lukijalle jotenkin ihanan "sellaisenaan". En tässäkään osaa kuvailla teoksen juonta juuri muuten kuin että päähenkilö todella käyttää koko romaanin erään erikoisen lampaan etsimiseen. Ja se on aivan älytöntä ja aivan luonnollista yhtä aikaa. Nobeliahan tämä hassu setä on odotellut jo muutaman vuoden.

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Annoin kokonainen kalenteri sitten uudenvuodenlupauksen, että lukisin vihdoin tämänkin klassikon. Lupaus on lunastettu, eikä lainkaan vastenmielisesti. Teoshan on yhtä kotkotusta alusta loppuun (I know that feel, Mr. Bennet. I know that feel.) mutta Austenin tyylistä ja henkilökuvauksesta ei voi olla montaa mieltä. Se on taitavaa ja sävykästä, varsinkin ironisimmillaan. Saatoin tuumata vain, että tosiaan, minäkin tunnen juuri tuollaisia ihmisiä. Ja tuo taas on hieno karikatyyri siitä yhdestä tyypistä, jota luojan kiitos en tunne sen paremmin. Mutta ymmärrän senkin, miksi Seth Grahame-Smith arveli muutaman zombin nostavan tunnelmaa.

Veli yllätti antamalla minulle zombillisen version joululahjaksi viime vuonna. Tämän vuoden uudenvuodenlupauksiin kuulunee siis siihen tutustuminen. Näin maailmanlopun jälkeen on helppo päättää kaikenlaista. Varsinkin zombeihin liittyvää.

Breaking News

Nyt seuraa kaksi hyvin yllättävää faktaa: 

1.) Kohta on joulu ja 

2.) minä tykkään neuloa. 

Yksi plus kaksi = neuloin tänä vuonna myös joulukortit. 

Mini Christmas Stocking Ornaments (Little Cotton Rabbits) 

Lankoina: Novita Wool (valkoinen ja punainen), Drops Baby Alpaca Silk (tumma hopea) ja Novita Nalle Aloe Vera (metsänvihreä) 

Puikot: 2,5–3,5 mm 

Featuring: sekalaisia nappeja ja kulkusia 

Toinen puuha, johon tarjoutuvia tilaisuuksia en mielelläni jätä käyttämättä, on tussipiirtimillä leikkiminen. Intialainen tussi on ihanaa. "Mehevän mustaa", kuten muuan kuvataideopettajani joskus kuvaili. Ja siihen saa eri terillä ja pensseleillä jänniä tekstuureita. Tussitaide on tankarunojen ohella niitä (muiden mielestä) kummallisia mieltymyksiä, jotka kehitin jo ala-asteella – ja saattavathan ne liittyä toisiinsakin jotenkin. Kun lopetin kuvataidekoulun, opettajat antoivat minulle läksijäislahjaksi juurikin tussia ja tussipiirtimiä. 

Niin, ja ylivoimaisesti yleisin kohteliaisuus, jota minulle on koskaan on lausuttu, on se, että minulla on hieno käsiala. Siis todella ylivoimaisesti – kuulen sitä joskus tuntemattomiltakin, eivätkä suomalaiset tietääkseni koskaan sano tuntemattomille mitään positiivista. Minusta se on sikäli vähän hassua, että olenhan minä nyt jokusen rivin kirjoittanut eläessäni. Olen siis piirtänyt aakkoset niin moneen kertaan, että kyllä niistä tässä vaiheessa jo sietäisikin tulla ihan sieviä... 

No, joka tapauksessa, olen tehnyt paljon kutsu- ja muita kortteja vain kirjoittamalla viestini tussipiirtimellä kauniin väriselle pahville ja lisäämällä jonkin pienen koristeen, kuten tarran tai kiiltokuvan. Tällä kertaa tein liuskoihin tähdenmuotoiset reiät tuollaisella leikkurilla. (Miehenihän ei askartele mitään, jos siihen ei ole tarpeeksi hienoja, kalliita ja monimutkaisia välineitä. Niinpä sille on joskus tarttunut Tiimarista mukaan tuollainenkin. (Gadgetman, the greatest hero of all...)) 

 

Tässä siis lopputulos. Viime vuonnahan lähettelin joulutervehdyksenä virkattuja ja tärkättyjä lumihiutaleita. Se oli minusta niin hauska projekti, että teki tänäkin vuonna mieli tehtailla kokonainen vuori jotain pientä. Olen näprännyt näitä nyt viisitoista, ja suurin osa lentää parhaillaan ympäri maailmaa ulkomaisille kavereilleni – kun on se "Finnish friend", tuntee tiettyä velvollisuutta promota joulua ja talvea jotenkin. Ehkä teen vielä pari lisää pakettien päälle. Ohjetta voi varioida loputtomiin ja nämä ovat oivia sormiharjoituksia kirjoneuleen opetteluun.

Welcome to Fancyland

En sentään asu täällä. Mutta vierailen usein. Ja tuon tuliaisia. 

Kingdom (Knitty Summer 2009) 

Lanka: KnitPicks Gloss, jade, n. 45 g (Oo, silkkiä!)

Puikot: 2,5 mm 

Ranneosa oli ohjeen monimutkaisin osa. Provisional cast-onit, short row -käännökset keskellä palmikkokuviota ja niin edelleen. Jos siitä selviää, selviää muustakin. Ranne on myös neulottu S-koon silmukoilla, kun taas kämmenissä ja sormissa käytin M-kokoa. Siinä välissä on poimittava ja lisäiltävä silmukoita joka tapauksessa, joten jos jollain muullakin on luiset ranteet, go for it.

 

Kuvassa myös uusi, hurmaava taksukelloni. One word: quaint. Ja oiva keksintö tällaiselle, joka ei koskaan ole oppinut pitämään rannekelloa. Ajatelkaa nyt miten huonosti sellainen näidenkin hansojen kanssa sopisi – vaikka ajan kyllä näkisi kovin kätevästi tuosta rannehalkiosta. Teen käsilläni niin paljon, ettei niissä juuri tule pidettyä ylimääräistä hardwarea. Ei edes kihlasormusta. Romanttinen minäni häviää käytännölliselle minälleni niin usein, että harva edes tietää sen olemassaolosta.

Jotain, mitä olen viime aikoina ihmetellyt: miksi ihmeessä ihmiset pitävät blogeja? Ja miksi ihmeessä minä? Vaikka Latvusto poistuisi kyberversumista ikuisiksi ajoiksi, se tuskin vaikuttaisi neulomiseeni tai muihinkaan puuhiini mitenkään. Paljon suurempi tragedia olisi, jos kaikki seuraamani blogit äkisti lakkaisivat syytämästä minulle uusia ideoita ja inspiraatiota. Blogit ovat siis iloinen asia, mutta onko juuri tällä blogilla mitään mieltä tai merkitystä? En edes tiedä, soisinko mahdollisimman monen vai mahdollisimman harvan seuraavan sätöksiäni, sillä näen puolensa molemmissa vaihtoehdoissa. Yhtäältä tuntuu hyödylliseltä kirjoittaa täysin tuntemattomalle ja heterogeeniselle yleisölle - luulen, että joudun tekemään sitä vastakin. Toisaalta tuntuu, että bloggaamisen on oltava pohjimmiltaan narsistista, enkä koe itseäni kovinkaan narsistiseksi. Olen pyörinyt Bloggerissa neljä ja puoli vuotta ja seuraava postaus on jo sadas. Kaikenlaisia pahoja tapoja ihmisellä voikin olla. (Alan päästä eroon jokasyksyisestä eksistentialistisesta angstistani, joten nähtävästi projisoin hämmennystäni nyt pienempiin asioihin. Jip. Pii.)