Jokainen, joka tuntee minut, tietää, miten mieletöntä minulta on kysyä, mitä aion lukea seuraavaksi. Ainoa tyhjentävä vastaus nimittäin kuuluu: "Kaiken, minkä suinkin pystyn." Aivan yhtä tyhjänpäiväistä on kysyä, mihin haluaisin matkustaa seuraavaksi. Vastaus on tietysti: "Kaikkialle, minne suinkin pystyn." Minulla on hyvin, hyvin nälkäiset aivot.
Mutta - myönnän - minulla on myös salaiset, alati muuttuvat short-listini kirjoista, paikoista ja muista jutuista, jotka parhaillaan kiinnostavat aivan erityisesti. Pakottavimpien matkakohteiden Top 3:ssa on nyt vuoden ajan keikkunut Japani, Sveitsi ja Irlanti. Joten, kun pari hullua jenkkituttavaa kysyy, enkö mitenkään olisi voinut lentää Irlantiin niitä tapaamaan, tiedätte varmaan, mitä niille vastataan?
Niille vastataan: "Milloin?"
Tuo nimenomainen milloin tuli ja meni pari viikkoa sitten. Lensin Dubliniin Düsseldorfin kautta ja asettauduin väijyksiin Irlannin vanhimman ja maineikkaimman yliopiston, Trinity Collegen opiskelija-asuntolaan, jonka huoneita vuokrataan lukukausien ulkopuolella myös matkailijoille. Vaikutelma oli hitusen vankisellimäinen, mutta asuntolapalvelua pyörittävät opiskelijat äärimmäisen ystävällisiä, hinta kohtuullinen ja sijainti kätevä, lähellä vilkkaita ravintola- ja ostosalueita.
Mutta - myönnän - minulla on myös salaiset, alati muuttuvat short-listini kirjoista, paikoista ja muista jutuista, jotka parhaillaan kiinnostavat aivan erityisesti. Pakottavimpien matkakohteiden Top 3:ssa on nyt vuoden ajan keikkunut Japani, Sveitsi ja Irlanti. Joten, kun pari hullua jenkkituttavaa kysyy, enkö mitenkään olisi voinut lentää Irlantiin niitä tapaamaan, tiedätte varmaan, mitä niille vastataan?
Niille vastataan: "Milloin?"
Tuo nimenomainen milloin tuli ja meni pari viikkoa sitten. Lensin Dubliniin Düsseldorfin kautta ja asettauduin väijyksiin Irlannin vanhimman ja maineikkaimman yliopiston, Trinity Collegen opiskelija-asuntolaan, jonka huoneita vuokrataan lukukausien ulkopuolella myös matkailijoille. Vaikutelma oli hitusen vankisellimäinen, mutta asuntolapalvelua pyörittävät opiskelijat äärimmäisen ystävällisiä, hinta kohtuullinen ja sijainti kätevä, lähellä vilkkaita ravintola- ja ostosalueita.
Ensimmäinen päiväni Dublinissa oli yksin minua varten, joten kiiruhdin heti tekemään ne tärkeimmät: ahmin fish'n'chipsejä, kiersin kaikki kaupungin kirjakaupat ja kävin tervehtimässä superfantsun Oscar Wilden superfantsua patsasta. Herran magnum opus Dorian Grayn muotokuva on minulta vielä lukematta - onneksi, koska nyt saatoin sitten hyvällä syyllä ostaa nätin kappaleen kirjailijan omasta kotikaupungista, pienestä kirjakaupasta Liffey-joen varresta. Sen verran olen kuitenkin Wilden satuja ja aforismeja lukenut, että tiedän pitäväni hänen tavastaan ajatella. Tai oikeammin: meillä on huolestuttavan paljon aivan samoja ajatuksia, mutta Wilde on ehtinyt muotoilla ne paremmin.
Joitain suosikkeja:
"When I had to fill in the immigration papers, I gave my age as 19, and my profession as genius; I added that I have nothing to declare except my talent."
"Society often forgives the criminal, but it never forgives the dreamer."
"Sometimes I think that God, in creating man, rather overestimated his ability."
"We are all in the gutter, but some of us are looking at the stars."
Viimeisen sain suureksi riemastuksekseni ostettua jääkaappimagneettina! (Kyllä, turisti- ja aforismimagneetit ovat molemmat korneja. Mutta Oscar Wilde -kortti voittaa korni-kortin. Aina.)
Wilden lisäksi myös Samuel Beckett (hysteerisen hauska mies) ja Jonathan Swift (you know, Gulliverin retket) ovat muuten Trinity Collegen alumneja. Kampuksella heistä ei tietenkään enää ole paljoa merkkejä, joten ihmettelin heihin ja muutamiin muihin paikalliskirjoittajiin liittyviä esineitä Dublin Writers Museumissa. Pariin kerrokseen rakennettua museota voi kuvata kaikilla niillä adjektiiveilla, joilla Dubliniakin: haalistuneen arvokas, hiljaisen historiallinen, yllättävän intiimi. Esillä oli muun muassa Swiftin nimikirjoitus, Beckettin puhelin, koko kaupungille niin ominaista James Joyce -vouhotusta - ja, reliikkien reliikki, Draculan ensipainos! Myöhemmin pääsin näkemään vilaukselta myös Bram Stokerin kotikadun Dublinin pohjoispuolella.
Seuraavana päivänä, ennen amerikkalaisten laskeutumista, kiirehdin vielä katsomaan Dublinin linna-aluetta. Keskiaikaisista muurituksista on tosin jäljellä vain yksi vaivainen torni ja valtiolliset seremoniasalit kalpenevat keskieurooppalaisten palatsien rinnalla. Sen sijaan linna-alueen helmi on, hieman yllättäen, monipuolinen ja mahtavan kaunis aasialaisten taide-esineiden kokoelma Chester Beatty Libraryssa. Sisäänpääsy on ilmainen, kuvaaminen kielletty, ja jos näytät tarpeeksi keskittyneeltä, vartijat tulevat kysymään, osaatko hyvinkin lukea arabiaa.
Irlantilaiset rakastavat rupatella ja ovat kaikesta päätellen rattoisin ja avuliain kansa maan päällä. Niin taksikuskit kuin pubien tarjoilijatkin jakelevat miellään vinkkejä ja paikallisia juoruja, eikä karttaa tarvitse katsoa montaakaan sekuntia, kun joku ohi pyöräilevä vartavasten pysähtyy kysymään, voisiko hän olla jotenkin avuksi. Amerikkalainen kaverini epäili alkuasukkaiden alttiuden johtuvan siitä, että seurueeseemme kuului pari nuorta, vaaleaa naisihmistä, mutta minun mielestäni koko ilmapiiri tuntui niin Dublinissa kuin pohjoisemmassakin hyvin avoimelta ja ystävälliseltä, vähän kuin englantilaisissa ja amerikkalaisissa pikkukylissä. Irlantiin minä menisin kolmatta maailmansotaa pakoon, vaikka saisinkin syödäkseni pelkkää perunaa.
 |
| Lisää poutaista linna-aluetta |
Lopulta aikaeron väsyttämät matkakumppanini löysivät tiensä Trinity Collegeen, jossa kävimme paikallisen opiskelijan isännöimällä opastetulla kierroksella. Kierros sijoittui pelkästään ulos eikä ollut erityisen kattava, mutta kuten totesin jo tuolloin: jos opas näyttää Kapteeni Amerikalta ja kertoo hauskoja juttuja kuolleista munkeista, minä maksan siitä kyllä ihan mielelläni. Samalla lipulla pääsi tietysti myös katsomaan kaupungin vetonaulaksi nostettua Kellsin kirjaa ja Collegen vanhaa kirjastoa. Edellinen oli pettymyksellisen pieni, mutta kieltämättä kauniin koukeroinen artefakti vaatimattomassa, kylmässä lasivitriinissä, jälkimmäinen liki uskonnollinen kokemus. Olen ladannut Trinity Collegen Long Roomia esittäviä otoksia tietokoneeni taustakuviksi - ja nyt vihdoin pääsin näkemään tuon tilan omin silmin! Arvokas, kaunis, kunnioitettava ja liikuttava paikka - niin paljon tietoja ja tarinoita samalla käytävällä.
Iltapuolelle saimme vielä mahdutettua ruokailun Templebarissa ja vierailun katolilaiselle jenkkikaverilleni tärkeään Christ Church Cathedraliin. Dublinin suurin katedraali oli, kieltämättä, suuri ja rauhallinen, joskaan ei pääse parhaiden kirkkojen Top 3:eeni (= Kutná Horan luukirkko, Notre Dame, Temppeliherrojen St. John's). Päällimäisinä jäivät mieleen poikkeuksellisen kauniit ja värikkäät laattalattiat (kuvassa), kanttori, joka opetti urkuhyllyllä hyvin nuorta oppipoikaa etsimään perussointuja sekä kryptassa esillä olevat kissan ja rotan muumiot. Molemmat ovat ilmeisesti jonkin ajojahdin aikana jääneet urkupilliin jumiin ja säilöytyneet sinne - niin hieno kielikuva jumiin jäämiselle, ettei James Joyce kuulemma ole voinut jättää sitä käyttämättä.
Seuraavana päivänä, perjantaina, raahauduimme kauas itään, Guinness-panimoiden tuollepuolen, Kilmainhamin kaupungiosaan. Ensimmäinen ja huomattavasti synkempi kohteemme, Kilmainham Gaol toimi Dublinin vankilana 1700-luvun lopusta aina 1960-luvulle saakka ja muistetaan erityisesti nationalististen kapinallisten säilytys- ja teloituspaikkana. Metreittäin ahtaita, murenevia kivikäytäviä ja kenties sadoittain paksuja, rautavahvisteisia puuovia, joihin on porattu pyöreät kurkistusreiät. Seinillä ja katoissa risteilee pölyisen seitin tahrimia sähköjohtoja, joista jotkin johtavat paljaisiin hehkulammpuihin, toiset suljettujen käytävien uumeniin ja vielä toiset tuskin minnekään. Ilma on kosteaa ja kiviset rappuset ovat kuluneet keskeltä kuopalle. Vaikka saisin tuoda mukanani mitä hyvänsä, on vaikea kuvitella, että voisin viettää paikassa yhtään levollista yötä tai syödä yhtään ateriaa hyvällä ruokahalulla.
Selkeää, mutta pyöristelemätöntä irlantilaisenglantia puhuva opas kuului taistelevan liikutusta vastaan kertoessaan tarinoita epävarmoista teloittajasotilaista ja kuolemaantuomittujen vaimoista, jotka vankilakappelissa vihkiydyttyään saivat viettää miehensä kanssa vain kymmenen minuuttia ennen teloitusta - siitäkin huolimatta, että hänen on täytynyt kertoa samat tarinat yhä uudelle turistiryhmälle päivästä toiseen. Toisaalta tarinat ovat varmasti kauneinta, mitä harmaasta kivikolhoosista löytyy, tarinat ja viktoriaaninen itäsiipi, joka kurjasta käyttötarkoituksestaan huolimatta on upeasti suunniteltu tila kierreportaineen ja valtasine kattoikkunoineen - joiden raoissa pujotteleva tuuli kuulosti niin paljon kirkuvilta lapsilta, että koko ryhmä jähmettyi hetkeksi. Olen aina halunnut nähdä oikean historiallisen panoptikonin.
Pubilounaan jälkeen matkamme jatkui tien toiselle puolelle, entisen sotilassairaan rauhaisille tiluksille. Hämyisissä puutarhoissa kulkee kuulemma erään eläkeläissotilaan haamu etsimässä urhoollisuusmitaliaan, jonka kateelliset kollegat varastivat ja piilottivat. Patsaita hyvin vanhanaikaisista hyvin moderneihin on ripoteltu sinne tänne muotoon leikattujen pensaiden ja hiiskumatta seisovien lehtipuiden väliin.
Sairaalassa itsessään toimii tätä nykyä vaatimaton nykytaiteen museo. Pidän nykytaiteesta, koska se on vähän niin kuin minäkin: kaikki tai ei mitään. Hyvä nykytaide voi olla todella nokkelaa ja mieleenpainuvaa, elämyksellistäkin - mutta on myös paljon nykytaidetta, mitä en väitä ymmärtäväni. Ja lisäksi on sellaista nykytaidetta, joka vain ei tee vaikutusta, vaikka sinänsä ymmärtäisinkin idean. Kilmainhamin sairaalan näyttely kuului suurelta osin viimeiseen kategoriaan.
Ajoimme kaksikerroksisella bussilla takaisin Templebariin bubble tea -tauolle, ja pienen shoppailun ja intialaisen iltapalan jälkeen (jogurttia ja salaattia uppopaistetussa perunakorissa) viimeinen päiväni Dublinissa olikin ohi.
Seuraava päivä kului bussimatkalla Meathin vihreään, alavaan ja erinomaisen muinaiseen maakuntaan. Toinen amerikkalaisystävistäni on opiskellut pääaineenaan historiaa ja halusi ehdottomasti nähdä Brú na Bóinnen muinaishautoja. Menomatkalla pidimme pienen pysähdystauon myös Dublinin pohjoispuolella sijaitsevassa satamakylässä Howthissa. Tepastelimme aurinkoisella aallonmurtajalla syömässä omenamunkkeja. Satama-altaassa pulpahteli yksi lihava hylje ja tapasimme mukavan lontoolaisen herrasmiehen, joka oli tullut katsomaan Howthissa työkeikalla olevaa vaimoaan. Kaikkea sitä puolen tunnin pysähdykselläkin ehtii.
Newgrangen Visitors' Centeriin päästyämme oli jo kuuma ja maisemat kumpuilivat oikein ärhäkän vihreinä. Brú na Bóinnessa on Newgrangen lisäksi kaksi muutakin huomattavaa käytävähautaa ja lisäksi pieniä satelliittihautoja, joista osa on vielä avaamatta ja näyttävät pelkiltä ruohikkoisilta nyppylöiltä lehmälaitumien keskellä.
Haudat ovat niin vaikuttavan vanhoja, että niistä tiedetään valitettavan vähän, mutta Newgrangea tuskin on rakennettu aivan sattumalta siten, että aurinko paistaa kapeasta oviaukosta sisään vain talvipäivänseisauksena.
Myös suurimpiin paasiin hakatut koristekaiverrukset ja ulkoseiniin istutetut, valkoisesta perusmuurista ulos työntyvät tummemmat kivet ovat arvoitus - mutta eiväthän useimmat elävätkään muotoilijat osaa selittää omaa viehtymystään tiettyihin kuoseihin ja muotoihin. Ehdottomasti upeampi design-saavutus on rakentaa pelkistä kivistä matala kupolikatto, joka kestää kasassa vuosituhansia ilman minkäänlaista laastia tai pönkitystä. (Olen nähnyt megaliittitemppeleitä myös Maltalla, mutta niitä tuskin voi enää kutsua suljetuiksi tiloiksi.)
Paluumatkalla seisahduttiin vielä tuulisella Taran kukkulalla, myyttisten kuninkaiden tyyssijassa, mistä näkyy kauas, kauas yli maakunnan kaikissa vihreän sävyissä kasvavien peltojen. Alueelta löytyi lisää pieniä hautakumpuja sekä korkeimman mäen päälle pystytetty kruunajaiskivi, Stone of Destiny. Piti tietysti härnätä kohtaloa ja potkaista kiveä - sillä se, jonka potkusta kivi kirkaisee, kruunataan Irlannin seuraavaksi kuninkaaksi.
Valitettavasti olen aika varma, että minuun sattui enemmän kuin kiveen. Kenties onni suosii paremmin Newgrangen vuosiarvonnassa, jossa parikymmentä onnekasta valitaan todistamaan niitä maagisia minuutteja, kun talvipäivänseisauksen aurinko paistaa hautakammioihin...
Bussista hyppäsimmekin miltei suoraan Belfastin-junaan! Myös pohjoisrannikolla oli sen verran nähtävää kolmeksi päiväksi, että se ansaitsee piakkoin oman postauksensa.
Iltapuolelle saimme vielä mahdutettua ruokailun Templebarissa ja vierailun katolilaiselle jenkkikaverilleni tärkeään Christ Church Cathedraliin. Dublinin suurin katedraali oli, kieltämättä, suuri ja rauhallinen, joskaan ei pääse parhaiden kirkkojen Top 3:eeni (= Kutná Horan luukirkko, Notre Dame, Temppeliherrojen St. John's). Päällimäisinä jäivät mieleen poikkeuksellisen kauniit ja värikkäät laattalattiat (kuvassa), kanttori, joka opetti urkuhyllyllä hyvin nuorta oppipoikaa etsimään perussointuja sekä kryptassa esillä olevat kissan ja rotan muumiot. Molemmat ovat ilmeisesti jonkin ajojahdin aikana jääneet urkupilliin jumiin ja säilöytyneet sinne - niin hieno kielikuva jumiin jäämiselle, ettei James Joyce kuulemma ole voinut jättää sitä käyttämättä.
Seuraavana päivänä, perjantaina, raahauduimme kauas itään, Guinness-panimoiden tuollepuolen, Kilmainhamin kaupungiosaan. Ensimmäinen ja huomattavasti synkempi kohteemme, Kilmainham Gaol toimi Dublinin vankilana 1700-luvun lopusta aina 1960-luvulle saakka ja muistetaan erityisesti nationalististen kapinallisten säilytys- ja teloituspaikkana. Metreittäin ahtaita, murenevia kivikäytäviä ja kenties sadoittain paksuja, rautavahvisteisia puuovia, joihin on porattu pyöreät kurkistusreiät. Seinillä ja katoissa risteilee pölyisen seitin tahrimia sähköjohtoja, joista jotkin johtavat paljaisiin hehkulammpuihin, toiset suljettujen käytävien uumeniin ja vielä toiset tuskin minnekään. Ilma on kosteaa ja kiviset rappuset ovat kuluneet keskeltä kuopalle. Vaikka saisin tuoda mukanani mitä hyvänsä, on vaikea kuvitella, että voisin viettää paikassa yhtään levollista yötä tai syödä yhtään ateriaa hyvällä ruokahalulla.
Selkeää, mutta pyöristelemätöntä irlantilaisenglantia puhuva opas kuului taistelevan liikutusta vastaan kertoessaan tarinoita epävarmoista teloittajasotilaista ja kuolemaantuomittujen vaimoista, jotka vankilakappelissa vihkiydyttyään saivat viettää miehensä kanssa vain kymmenen minuuttia ennen teloitusta - siitäkin huolimatta, että hänen on täytynyt kertoa samat tarinat yhä uudelle turistiryhmälle päivästä toiseen. Toisaalta tarinat ovat varmasti kauneinta, mitä harmaasta kivikolhoosista löytyy, tarinat ja viktoriaaninen itäsiipi, joka kurjasta käyttötarkoituksestaan huolimatta on upeasti suunniteltu tila kierreportaineen ja valtasine kattoikkunoineen - joiden raoissa pujotteleva tuuli kuulosti niin paljon kirkuvilta lapsilta, että koko ryhmä jähmettyi hetkeksi. Olen aina halunnut nähdä oikean historiallisen panoptikonin.
Pubilounaan jälkeen matkamme jatkui tien toiselle puolelle, entisen sotilassairaan rauhaisille tiluksille. Hämyisissä puutarhoissa kulkee kuulemma erään eläkeläissotilaan haamu etsimässä urhoollisuusmitaliaan, jonka kateelliset kollegat varastivat ja piilottivat. Patsaita hyvin vanhanaikaisista hyvin moderneihin on ripoteltu sinne tänne muotoon leikattujen pensaiden ja hiiskumatta seisovien lehtipuiden väliin.
Sairaalassa itsessään toimii tätä nykyä vaatimaton nykytaiteen museo. Pidän nykytaiteesta, koska se on vähän niin kuin minäkin: kaikki tai ei mitään. Hyvä nykytaide voi olla todella nokkelaa ja mieleenpainuvaa, elämyksellistäkin - mutta on myös paljon nykytaidetta, mitä en väitä ymmärtäväni. Ja lisäksi on sellaista nykytaidetta, joka vain ei tee vaikutusta, vaikka sinänsä ymmärtäisinkin idean. Kilmainhamin sairaalan näyttely kuului suurelta osin viimeiseen kategoriaan.
Ajoimme kaksikerroksisella bussilla takaisin Templebariin bubble tea -tauolle, ja pienen shoppailun ja intialaisen iltapalan jälkeen (jogurttia ja salaattia uppopaistetussa perunakorissa) viimeinen päiväni Dublinissa olikin ohi.
Seuraava päivä kului bussimatkalla Meathin vihreään, alavaan ja erinomaisen muinaiseen maakuntaan. Toinen amerikkalaisystävistäni on opiskellut pääaineenaan historiaa ja halusi ehdottomasti nähdä Brú na Bóinnen muinaishautoja. Menomatkalla pidimme pienen pysähdystauon myös Dublinin pohjoispuolella sijaitsevassa satamakylässä Howthissa. Tepastelimme aurinkoisella aallonmurtajalla syömässä omenamunkkeja. Satama-altaassa pulpahteli yksi lihava hylje ja tapasimme mukavan lontoolaisen herrasmiehen, joka oli tullut katsomaan Howthissa työkeikalla olevaa vaimoaan. Kaikkea sitä puolen tunnin pysähdykselläkin ehtii.
Newgrangen Visitors' Centeriin päästyämme oli jo kuuma ja maisemat kumpuilivat oikein ärhäkän vihreinä. Brú na Bóinnessa on Newgrangen lisäksi kaksi muutakin huomattavaa käytävähautaa ja lisäksi pieniä satelliittihautoja, joista osa on vielä avaamatta ja näyttävät pelkiltä ruohikkoisilta nyppylöiltä lehmälaitumien keskellä.
Haudat ovat niin vaikuttavan vanhoja, että niistä tiedetään valitettavan vähän, mutta Newgrangea tuskin on rakennettu aivan sattumalta siten, että aurinko paistaa kapeasta oviaukosta sisään vain talvipäivänseisauksena.
Myös suurimpiin paasiin hakatut koristekaiverrukset ja ulkoseiniin istutetut, valkoisesta perusmuurista ulos työntyvät tummemmat kivet ovat arvoitus - mutta eiväthän useimmat elävätkään muotoilijat osaa selittää omaa viehtymystään tiettyihin kuoseihin ja muotoihin. Ehdottomasti upeampi design-saavutus on rakentaa pelkistä kivistä matala kupolikatto, joka kestää kasassa vuosituhansia ilman minkäänlaista laastia tai pönkitystä. (Olen nähnyt megaliittitemppeleitä myös Maltalla, mutta niitä tuskin voi enää kutsua suljetuiksi tiloiksi.)
Paluumatkalla seisahduttiin vielä tuulisella Taran kukkulalla, myyttisten kuninkaiden tyyssijassa, mistä näkyy kauas, kauas yli maakunnan kaikissa vihreän sävyissä kasvavien peltojen. Alueelta löytyi lisää pieniä hautakumpuja sekä korkeimman mäen päälle pystytetty kruunajaiskivi, Stone of Destiny. Piti tietysti härnätä kohtaloa ja potkaista kiveä - sillä se, jonka potkusta kivi kirkaisee, kruunataan Irlannin seuraavaksi kuninkaaksi.
Valitettavasti olen aika varma, että minuun sattui enemmän kuin kiveen. Kenties onni suosii paremmin Newgrangen vuosiarvonnassa, jossa parikymmentä onnekasta valitaan todistamaan niitä maagisia minuutteja, kun talvipäivänseisauksen aurinko paistaa hautakammioihin...
Bussista hyppäsimmekin miltei suoraan Belfastin-junaan! Myös pohjoisrannikolla oli sen verran nähtävää kolmeksi päiväksi, että se ansaitsee piakkoin oman postauksensa.
