25.8.2014

Go North, Young Rover!

Englannin kielen fraasi "go South" tarkoittaa (muun muassa) sitä, että jokin saa huonon käänteen. Loogisesti tästä seuraa, että pohjoiseen suuntaamisen pitäisi vastaavasti olla hyvä käänne. Ainakin Irlannissa tämä logiikka pitää.
Reilun kahden tunnin junamatka Dublinista Belfastiin oli kenties mieleenpainuvin junamatkani koskaan, kiitos ikkunoissa filmirullan lailla kelaavien maisemien: siniseen horisonttiin ja yhtä siniseen usvaan katoavia rantakallioita, tummien lehtipuutupsujen ja kermanväristen lammaslaumojen täplittämiä, henkeäsalpaavaan vihreitä kukkuloita sekä ainakin viisi sateenkaarta - enkä nyt yhtään liioittele. Jossain kohtaa Irlantia sataa aina, ja jossain toisessa kohdassa paistaa ainaa, joten kun aukeiden, kumpuilevien maastojen ja merenlahtien yli voi katsoa kauas, eriläisten sääilmiöiden havainnoiminen on harvinaisen helppoa. Dublinissa oli mukavaa ja Meathin maaseudulla kaunista, mutta Irlannin pohjoisosissa ja merinäköaloissa on jotain kertakaikkisen epätodellista. 

 
Pohjois-Irlannin ihmeisiin tutustuessamme tukikohtanamme toimi itseoikeutetusti  Belfast, sopivasti kämmenelle mahtuva kaupunki, jota olen monille uteliaille kuvannut Berliinin ja Bostonin risteytykseksi. Berliiniä ja Belfastia yhdistää tietenkin kireä, jakautunut historia ja tästä historiasta kertova katutaidekulttuuri, mutta myös nuorekas, hieman omalaatuinen ilmapiiri. Boston ja Belfast puolestaan jakavat saman vanhan koulukunnan satamakaupunkitunnelman: merituulia, jäyhän tyylikkäitä punatiilisiä rakennuksia ja asemakaava, joka jotenkin vaivihkaa yrittää johdattaa kuljeskelijan kohti kärsivällisesti odottavia laivoja.

 

Belfastin berliinimäiseen puoleen pääsee tutustumaan erityisesti kaupungin länsiosissa. Joillain kaduilla katukiveykset ja lyhtypylväätkin oli raidoitettu sinisellä, punaisella ja valkoisella ja Union Jackit hulmuavat siellä ja täällä. Tällaisten katujen asukkaat ovat epäilemättä erityisen Britannia-mielisiä ympäri kalenterin, mutta värin tunnustaminen saattoi heinäkuun alussa olla erityisen vahvaa lähestyvän Boynen taistelun vuosipäivän kunniaksi. 11.7. vietettävää kansanjuhlaa varten rakennettiin muun muassa massiivisia kokkoja:

  
Toisilla alueilla, esimerkiksi Shankill Roadin alueella luoteessa, paikallisten poliittiset asenteet tulevat esiin vieläkin kärkevämmin: kadun kulmissa on kotikutoisen oloisia, mutta sitäkin synkempiä monumentteja kahnauksissa kaatuneiden unionistien muistoksi. Itseäni vavahdutti erityisesti muistokirjoituksissa käytetyt provokatiiviset sanavalinnat: seinämaalauksia ja paasia ei ole pystytetty "kuolleita" vaan nimenomaan "murhattuja" läheisiä kaivaten. "Never forget." Juuri tämänkaltainen diskurssi kertoo jotain siitä jännitteestä, joka näihin tragedioihin on johtanut. (Ja joka saattaa johtaa yhä uusiin tragedioihin, kunnes vastaavien tribuuttien tekemisestä - ja niiden taustalla riehuvista tunteista -  luovutaan.) Itsenäisen Irlannin asiaa ajavien nationalistien värejä - oranssia, valkoista ja vihreää - tai muita kannanottoja lähiöissä näkyi ylisesti ottaen paljon vähemmän, mutta voi olla, ettemme vain eksyneet oikeille kulmille.


Ilmeisin testamentti naapurilähiöiden erimielisyyksille ovat lähiöiden väliin rakennetut "rauhanmuurit", joiden portit on kuulemma edelleen tapana sulkea yöksi. 


Berliiniläiseen tapaan muurit on tietenkin kirjailtu täyteen rauhanomaisia ja idealistisia...


...mutta myös astetta karvaampia tervehdyksiä:


Alueella liikuskelevista ihmisistä ei kylläkään huokunut mitään vihamielistä auraa ainakaan meitä kaukaa tulleita pällistelijöitä kohtaan. Konekiväärimäisen ja erittäin vaikeasti aukeavan aksentin takaa löytyi samanlaisia avuliaita pulputtajia kuin muualtakin Irlannista. Ja erään kulmakaupan poika pyöräytteli valikoimissaan olevista suklaapatukoista jättimäisiä pirtelöitä vaivaisen punnan kappalehintaan. Ensin ihmettelin, miten kukaan viitsii tapella, kun kulman takaa saa mahtavia suklaapirtelöitä. Toisaalta taas niin mahtavat pirtelöt voisivat olla ihan riittävä syy valloittaa vaikka koko Pohjois-Irlanti...


Bostonmaisen tunnelman aistii tietenkin parhaiten satamassa, telakoilla, jotka rakensivat Titanicin. Satamaan on turistien riemuksi lisätty oikein jonkinlainen Titanic-mediaelämyskeskuskin (kulma näkyy kuvassa), mutta me tyydyimme katselemaan ihan vain lähestyviä myrskypilviä vasten nousevia valtaisia nostureita.


Lisää Bostonin makua voi hakea kaupungin eteläpuolelta, Queen's Universityn alueelta. Pääsin tutustumaan alueeseen yksin sunnuntaiaamuna, kun amerikkalaiset matkakumppanini halusivat välttämättä täyttää kristilliset velvollisuutensa ja kiiruhtaa kello kymmenen messuun. Onneksi suomalaisten paatunut pakanallisuus on heidän mielestään viehättävän eksottista, eivätkä he pahastuneet, kun minä tokaisin lähteväni palvomaan omia jumaliani yliopistolle ja sen kasvitieteelliselle puutarhalle. (Hyvyys, kauneus ja totuus, vai mistä se Platon puhui?)


Belfastin Queen's Universityn alue muistuttaa hyvin paljon Bostonin laidalla myhäilevää Cambridgen kylää, jossa Harvardin pääkampus sijaitsee: korkeuksiin nousevat tiiliseinät ja goottilaistyyliset tornit käpertyvät puiden ja bulevardien väliin, kummallisen erilleen muusta maailmasta. Parempaa paikkaa eksyä ei kirkkaana, hiljaisena kesäaamuna voisi ajatellakaan.


Yliopiston takana levittäytyvää kasvitieteellistä puutarhaa kehuinkin blogissani jo aiemmin. Mutta sitä en maininnut, että puutarhojen perältä löytyi yllättäen pieni suuri aarrekammio nimeltä Ulster Museum. Koska olin unohtanut karttani hotellille, yllätyin, kun löysin itseni yhtäkkiä suuren, valkoisen ja monikulmaisen rakennuksen pihasta. Pääsymaksuja ei pyydelty, joten marssin muina miehinä sisään - ja löysin aivan kaikkea sitä, mitä museoilta haluan: hämmentäviä käytäviä ja portaikkoja, joita pitkin pulpahtelee mitä erilaisempiin näyttelyihin. Sitä luulee katselevansa nykytaidetta... (Tunnistatteko? James Joyce, tietty!)


...kun laskeutuukin pari porrasta väärään suuntaan ja huomaa tuijottavansa toinen toistaan vääräleukaisempia luurankoja ja toinen toistaan elävämmin täytettyjä eläimiä. Viihdyin erinomaisesti.


Paras säästettiin kuitenkin viimeiseksi, eikä paras, mitä Pohjois-Irlannilla on tarjota, suinkaan mahdu Belfastiin. Viimeisenä päivänä istuimme jälleen turistibussiin ja hurautimme ihailemaan Antrimin häikäisevän kauniita rantakallioita ja laaksoja. Maisemat olivat hyvin vaihtelevia ja toinen toistaan hurmaavampia. Välillä tie myötäili murjottavaa, raivostumisen partaalla vellovaa merta ja puikkelehti rantajyrkänteisiin puhkottujen pikku tunneleiden läpi. Sisämaan puolella kohoavilla jyrkillä ja järjettömän vihreillä rinteillä laidunsi milloin lampaita, milloin suloisial, pitkäkarvaisia lehmiä. Seuraavaksi sivuutetaankin pieni niemekesatama tai saavutaan lehteviin laaksoihin. Matkatoverini päättivät, että sillä hetkellä oli visusti varottava avaamasta bussin ovea, tai olisin saattanut heittäytyä suoraan pientareen yli, kosteiden saarnien ja tammien alle piiloutuvaan hämärään. Olisin kierinyt alas lempeää vihreää hengittävää rinnettä, eikä minua olisi nähty enää koskaan.



Lopulta maasto vakiintui tundramaiseksi, kumpuilevaksi tasangoksi. Murenevia linnan raunioita siellä täällä. Niin harmaita, että sulautuivat sumuun. Ei ihme, että seutu on valikoitunut Game of Thrones -TV-sarjan kuvauspaikaksi. (Katsoin itse sarjan neljännen kauden vasta viime viikolla ja pidän sitä edelleen yliarvostettuna kokoelmana fantasiakliseitä, jotka on naamioitu vakaviksi seksillä ja suolenpätkillä. Kauniisti kirjailluilla yksityiskohdilla pröystäilevä puvustus saa kyllä kenet tahansa käsityöläisen kuolaamaan - ja maisemat kenet tahansa matkailijan kuolaamaan -  mutta niillä puolestaan ei ole pystytty naamioimaan sarjan vastenmielistä maailmankuvaa. Juuri nyt Tyrion Lannister on kauhean liikuttava, mutta on varmaankin vain ajan kysymys, että sekin pääsee hengestään tai tekee jotain anteeksiantamatonta...) Belfastissa muuan taksikuski kehaisi kyydinneensä sarjan näyttelijöitä kaupungista satamaan. Valtavat hallit, joita aiemmin on käytetty laivojen maalaukseen, on siellä muutettu elokuvastudioiksi. Game of Thrones on tällä hetkellä Titanic Studiosin suurin produktio.


Irlannin pohjoisrannikko tosin herättää henkiin koko joukon muitakin tarinoita: Carrick-A-Reden köysisillalta avautuu näkymä fantastisiin Muumi-luoliin:


Köysisilta sinänsä ei ollut järisyttävä kokemus: jos peräti viisi ihmistä voi kävellä sillalla turvallisesti yhtä aikaa, on selvää, että köysikaiteista kiinni pitäminen on täysin vapaaehtoista. Mutta näkymät Carrickareden jyrkänteiseltä, vihreältä saarelta ovat huikeat: seinämissä pesiviä lokkeja, tuulen tuivertamaa pitkää heinää, kaukana viereisen niemen yllä näyttää satavan rankasti ja tuuli käy mereltä...


Pysähdymme lounaalle majataloon keskellä-ei-mitään. Nuoret, reippaat myyjät täyttävät lautasen värittömäksi keitetyillä kasviksilla ja peukalon paksuisilla ranskalaisilla. Kasvissyöjille tarjotaan lisäksi maailman juustoisinta tomaattilasagnea. Radiossa soi Dropkick Murpheys ja Fall Out Boy. Heti perään pysähdymme Bushmillsin viskitislaamolla, missä jaellaan ilmaisia maistiaisia jälkiruoaksi. "Hedelmäistä", massiivipuisen baaritiskin takana snapseja kaateleva tyttö väittää. Hiuslakkamainen aromi siinä oli silti. Pitää madaltaa ääntä muilla keinoilla.


Viimeistä pysähdystämme olen odottanut koko matkan ajan. Minut päästetään taas hetkeksi luontoon! Kyltit neuvovat erilaisia reittejä rantaan: jotkut ovat pidempiä, jotkut lyhyempiä, jotkut sopivat vaikka pyörätuoleille, toiset vaativat kuntoa. Valitsen pisimmän ja haastavimman. Jokainen näköalapaikka on tärkeä, sillä jokainen näköala on kaunis.


Polut alkavat tuulisilta niityiltä: vasemmalla puolella vyöryy meri, oikealla puolella mustavalkoiset lehmät poseeraavat vähintään yhtä tärkeinä. Matkakumppanini - tai nähtävästi kukaan muukaan turisti - eivät viitsi raahautua joka niemekkeelle. Etsiydyn siis yksin niittyjen läpi mäntypöheikköön ja siitä edelleen poluille, jotka kiertävät tyhjyyttä ja loppuvat äkkiä ilmaan. Välillä juoksentelen, välillä seison minuutteja paikoillani kuunnellen tuulta, katsoen alas vaahtoon. Auringon kirkkaan välähdykset ja uhkaavat pilvet seuraavat toisiaan niin nopeasti, että niitä tuskin huomaa. Mutta tuuli käy tasaisena vasten kasvoja aina, kun katson kuoppaiselle ulapalle. Tunnen itseni sankariksi tarinassa, jota ei ole vielä kirjoitettu, ja tiedän sillä hetkellä, että haluan joskus takaisin Irlantiin, Antrimiin, sen meren rantaan.


Eriskummallisiksi pilareiksi kiteytyneet kallionseinämät antavat esimakua siitä, mitä alhaalla rannassa odottaa. Kun lopulta pääsen "punaisen polun" loppuun, edessäni on yksi UNESCOn hienoimmista maailmanperinnöistä: Giant's Causeway. Vulkaaniset basalttipylväät muodostavat muutaman eri kokoisen pikku niemekkeen: ensin vaalean punaruskeina kohoavat, ruohotuppaiden kattamat kalliot alkavat saada kummallista muotoa, kunnes pilarit laskeutuvat kohti rantaviivaa ja muuttuvat selviksi kuusikulmaisiksi lieriöiksi. Aivan vesirajassa aallot ovat kiillottaneet ne kiiltävän mustiksi.


Kiipeilemme luonnon päämäärättömiä rappusia muiden hämmästyneiden seassa. Istuskelemme sattuman muotoilemille pikku jakkaroille. Löydämme pylväiden väliin muodostuneita eri kokoisia lammikoita. Joissain lammikoissa kirkkaan absintin vihreä levä huljuu kivien märkää tummuutta vasten. Muutama pylväs kauempana samaa mustaa leikkaa vaahtopäiden valkoinen.


Sää selkenee. Hivuttaudumme niemeke niemekkeeltä takaisin kohti lähtöpaikkaa. Etsimme rantakallioista niiden jättiläisten kasvoja, jotka erikoisia kivimuodostelmia olisivat voineet käyttää pengertienään.


Vaikka ehkä kansa on nimineen väärässä. Kuohuihin laskeutuvia, vapaasti aaltoilevia muodostumia on vaikea pitää tienä. Kenties ne ovatkin kennoja, joista ennen pitkää kuoriutuu jotain pientä mutta muinaista.


Miten hienoa rantaan olisi tulla yöllä. Tai auringon laskiessa. Tai noustessa. Tai yksin. Tai ylipäätään uudemman kerran.


Bussi vie meidät takaisin Belfastiin viettämään viimeistä iltaani Irlannissa. Matkakumppanini palaisivat kanssani Dubliniin ja jatkaisivat matkaansa kohti saaren länsiosia. Hamstraan lentolaukkuni täyteen paikallisia karkkeja lähi-Tescosta ja nautin kahden ruokalajin pubi-illallisen. (Fish'n'chipsiä tietenkin, mutta myös jäätelöpavlovaa.) Ilta kruunataan (hah hah) peri-irlantilaiseen tapaan tuopillisella Magnersia Crown Liquor Saloonissa, joka on maalatuilla ikkunoillaan, ornamentintäyteisillä laatoituksillaan ja kaiverruksin kyllästetyillä, tummasta puusta kyhätyillä looseillaan ansainnut tittelin "maailman kaunein pubi". Toteamme yksissä tuumin, että Mycroft Holmes voisi työpäivän jälkeen rentoutua juuri sellaisessa paikassa - vaikka kelpaisi oman, vaakunoita pitelevillä hevosilla koristellun loosin rauha toki kenelle tahansa.


Seuraavana päivänä löydän itseni Heathrow'n lentokentältä odottamasta jatkolentoa ja täyttämästä ilmaisen Evening Standardin ristikoita ja mietin, kuinka suuren osan edeltäneestä viikosta mahdoin keksiä omasta päästäni.

7.8.2014

Holes in My Summer Logic

Taas olisi esitellä kotitekoista kesämuotia. Kuten näkyy, myös virkkausbuumi jatkuu. Tämä rötväke on ollut jo ahkerassa käytössä näillä helteillä, niin toppeja kuin uimapukua säädyllistämässä, ja kestänyt myös veljeni pistämättömän tyylikritiikin: ”Oot sitten laittanut pöytäliinan päälle. Ei sillä, ihan hieno pöytäliina.”


Bohemian Cowgirl
Ohje: S8075 Ladies' Crochet Top (Schachenmayr Online Patterns tai Kauneimmat käsityöt 4/2013)
Lanka: Novita Kotiväki, mudanvihreä, n. 250 g
Koukku: 3,0 mm

Yhytin ohjeen Kauneimmat käsityöt -lehdestä (4/2013) miettiessäni hyvää käyttökohdetta varastossa muhiville puuvillalangoille, mutta kaaviot sattuvat näköjään löytymään myös Internetistä. Etu- ja takakappaleet virkataan samanlaisiksi, vuorotellen kolmenlaisia pitsiraitoja ja tasaisia pylväsrivejä: helppoa, hauskaa ja nopeaa. Vasta toisen kappaleen loppupuolella alkoi hieman kyllästyttää aina vain samat langankierrot. Myös kasaamista on kiitettävän vähän: yhteensä kuusi kahden sentin mittaista saumaa sijoitetaan työn ylälaitaan ja sivuille.


Ensimmäinen kappale syntyi katsoessani Nelosella pyörinyttä River-minisarjaa. Sarjan idea oli kovin houkutteleva: vaimo ja poika lähtevät etsimään epämääräisissä olosuhteissa kadonnutta tutkimusmatkailijaa Amazonin viidakoista kaikkien aikojen dokumenttia hamuavan kameraryhmän kanssa. Käsikirjoitus paljastui kuitenkin lähinnä käsittämättömäksi kokoelmaksi erilaisia kauhutrooppeja: käsivarakameraa, demonilegendoja, kiellettyjä paikkoja, käveleviä kuolleita, blaah.


Toinen kappale taas syntyi pitkälti roolipelikerhon tapaamisissa, lyhyen Nobilis-kampanjan parissa. Nautin kovasti pelin maailmasta, koska siinä oli paljon yhtymäkohtia syvästi palvomani The Sandman -sarjakuvan maailmaan (jonka uusin lisäosa Overture on parhaillaan irtonumerojulkaisussa Jenkeissä!): pelihahmot ovat henkilöitymiä jostain tosimaailmassa ilmenevästä abstraktista tai konkreettisesta asiasta – kuten vaikkapa unesta, kuolemasta tai epätoivosta. Itse pelasin kivun valtaa, joka kuolevaisessa elämässään oli ollut hammaslääkäri 1800-luvun lopun Budapestissa ja joka sittemmin oli myynyt sielunsa paholaiselle saadakseen lisää tietoa ihmisruumiin salaisuuksista, koska - olenpas nokkela - tieto lisää tuskaa. En käsitä miksi kehittelen aina niin paljon parempia hahmoja roolipeleihin kuin teksteihin. Ehkä siksi että kierrätän, lainaan ja yhdistelen vaikutteita häikäilemättömämmin enkä ota niiden kokoon tikkaamista liian vakavasti?