Good
riddance. Ei tule ikävä.
Viime
vuotta siis. Ihme, että sain yhtään mitään aikaisiksi.
Lukurintamalla
en kyllä saanutkaan. Mikäli laskemme Anne Frankin (varsin puuduttavan)
päiväkirjan hyvällä tahdolla romaaniksi, tulin viime vuonna lukeneeksi
vaivaiset kymmenen romaania. En usko,
että olen koskaan saanut kasaan yhtä vaivaista saldoa, en sen jälkeen, kun opin
lukemaan. (Tosin, in all fairness, ahmin ne ensimmäiset vuodet lähinnä Neiti Etsiviä ja satuja...)
Tälle
pohjanoteeraukselle on kaksi ilmeistä syytä: Ensinnäkin se, että vuoden
ensimmäisellä puoliskolla minun oli vaikea löytää riittävästi rauhallista aikaa
edes nukkumiselle. Lukemisesta ei ollut puhettakaan, ja tämä näkyy selvästi myös
muistiinpanoissani – likipitäen kaikki lukupäiväkirjan merkinnät ovat ajoilta
jälkeen muuton. Onneksi voin tänä vuonna paikkailla näitä sivistysvaurioita
uudessa urbaanissa ympäristössäni, vapaana naapuriterrorista! Toinen,
huomattavasti onnekkaampi syy on se, että olen käyttänyt paljon aikaa
sarjakuviin. Kesän jälkeen muistikirjaani näyttää ilmestyneen muistiinpanot
peräti 45 sarjakuvaromaanista ja -albumista, mikä on jo huomattavasti
tyydyttävämpi luku.
Englanninkielisten
teosten osuus kaikista nimikkeistä näytti olevan reilut 40 prosenttia, kuten
neljänä edellisenäkin vuonna. Oikeastaan tuntuu, että lukisin enemmän englanniksi
kuin suomeksi, mutta tämä selittynee sillä, että luen tutkimuskirjallisuutta ja
-artikkeleja lähes yksinomaan englanniksi. Sen massan jos lisäisi tilastoihin,
saattaisivat sekä sivumäärät että englannin kielen prosenttiosuus pompsahtaa
kummasti, mutta joku raja tähän ajatusdokumentointiinkin – teoriateksteistä
joudun kirjoittamaan ihan riittävästi ilman lukupäiväkirjaakin.
Eikä tämä
statistiikkajaaritus varmaan muutenkaan kiinnosta ketään. Lausutaan mieluummin
muutama sana niistä kirjoista, jotka tältä vuodelta erityisesti jäivät mieleen.
(Nimikkeet eivät ole missään erityisessä järjestyksessä.)
R. L. Stevenson:
Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde
Toissavuoden
juttu oli Frankenstein; viime vuoden juttu tuntui olevan Jekyll ja Hyde.
Arvelen, että toteemieläimeni on 1800-luvun tiedemies.
Suurin piirtein kaikki, joilla
on edes jonkinlainen yhteys länsimaiseen kulttuuriin ja kollektiiviseen alitajuntaan
ovat tietysti spoilaantuneet tämän tarinan pääpointista, mutta se, että
asetelman tietää, ei ainakaan minun kohdallani poista sen viehätystä.
Jännittävää, miten syvällä ihmisluonnossa monet 1800-luvun englantilaiset
romaanit tuntuvat kahlaavan. Ja jännittävää on myös kulttuurimyyttien
alkujuurille palaaminen: on kiehtovaa verrata sellaisia henkilöhahmoja ja
tarinoita, jotka useimmat kuvittelevat tietävänsä, niihin alkuperäisin
tuotteisiin, joihin varsin harva on itse asiassa perehtynyt. Tässä suhteessa
Jekylliä ja Hydeä on kylläkin kohdeltu yllättävän hyvin – ainakin verrattuna
Frankensteiniin ja hirviöön, jotka ovat molemmat raa'asti
"väärinymmärrettyjä" nykypäivän populaarikulttuurissa.
Tulin katsoneeksi myös
BBC:n Jekyll-modernisoinnin, koska
Steven Moffat. (Onnistuu (vielä toistaiseksi) yllättämään jopa minut, rakentaa
nokkelaa psykologista kauhua (as evidenced by Weeping Angels) ja saa ihmiset
kirjoittamaan epätoivoisia naistenvessojen seinille – that's what I wanna do
when I grow up!) Äärimmäisen suositeltava minisarja, mutta loppuratkaisu olisi
voinut olla lähdeuskollisempi ja muutenkin tyydyttävämpi.
Neil Gaiman & Dave McKean: Black Orchid
Erinomaisen
kauniisti kirjoitettu ja – ehkä vielä suuremmassa määrin – kauniisti piirretty,
lyhyehkö sarjakuvaromaani, jonka pääosassa seikkailee naisia, jotka ovat myös
kasveja. Ja kenties myös supersankareita. Sekaan mahtuu myös vähän kokeilevampia
kerrontatekniikoita ja cameoita useilta DC Comicsin hahmoilta. Miten näistä
aineksista saisikaan aikaisiksi mitään muuta kuin hienoa sarjakuvaa?
Gaiman ja McKean
onnistuvat tekemään kaikesta oudon kaunista ja vähän vinksahtanutta – tavalla, jota
Tim Burton varmaan yrittää mutta johon ei ihan pysty. Varsinainen dream team,
siis. Sain muuten joululahjaksi kaksikon viimeisimmän kuvakirjan Crazy Hair – The Day I Swapped My Dad for Two Goldfish ja Wolves in the Walls saivat uuden hyllykaverin!
John
Fowles: Neitoperho
Satuin
lukemaan kiehtovan journaaliartikkelin The
Collectorin henkilöhahmoista, tarkemmin sanottuna siitä, miten ristiriitaisesti
teoksen kaksi päähenkilöä kuvailevat toisiaan ja itseään. Uteliaisuus heräsi ja
onnistuin onkimaan käsiini teoksen suomennoksen. Tarina itsessään ei ole järin
monimutkainen, pelkästään raadollisempi versio Kaunottaresta ja Hirviöstä:
antisosiaalinen konttoristi kidnappaa kauniin taideopiskelijan ja pitää tätä
vankina maalaistalon kellarissa siinä toivossa, että parin välille syntyisi
"jotain". Teoksen juju onkin sen kahdessa päähenkilössä, joille
molemmille annetaan vahva ääni ja paljon tilaa. Yhteistä kidnappaajan
sisäiselle monologille ja kidnapatun päiväkirjalle on lähinnä se, että molemmat
ovat varsin vetävää kerrontaa. Jostain määrittelemättömästä syystä teksti sai
minut ajattelemaan "vanhoja kunnon dekkareita". Viimeinen niitti,
joka sinetöi teoksen paikan tällä listalla, oli loppuratkaisu. Se oli paitsi
tyylikäs myös hyvin, hyvin hyytävä. Tämä ei varmasti jää viimeiseksi
Fowlesikseni.
Andrei
Kurkov: Kuolema ja pingviini
Tähän
teokseen taisin törmätä BuzzFeedin kirjalistoilla (taas kerran, via Pinterest).
"11 kummallista kirjaa, joita tuskin olet lukenut" tai jotain
sinnepäin. Ja minullahan nousee heti korvat pystyyn, jos joku on kummallista,
outoa, kieroutunutta, uutta... Kuten etiketti lupaa, kirjan keskiössä on
kuolinilmoituksia laativa, verkkainen vanhapoika Viktor ja hänen hellyttävä
lemmikkipingviininsä Miša. Epätavallisen ja epätavallisen hyväntahtoisen parin ympärille alkaa
valitettavasti kerääntyä vaikeuksia varkain...
En
ollutkaan aikaisemmin lukenut ukrainalaista romaania. Vähän kuin jotain
kevyt-Kafkaa, with added logic. Ja kuka nyt ei pitäisi pingviineistä?
Mike Carey
& Peter Gross: The Unwritten
Tämän
sarjan ensimmäinen osa oli jo edellisellä listalla. Viime vuoden aikana on
sitten tullut opiskeltua loputkin kuusi osaa. Enempää ei tähän mennessä ole
ilmestynyt. Kieltämättä The Unwritten on
lähinnä alluusiopornoa kirjanörteille – mutta sehän riittää jo aika pitkälle! Voin
muotoilla asian myös toisella tavalla: oman elämänsä Harry Potter,
Dickens-sankaritar, tuore vampyyri ja Frankensteinin hirviö käyvät tosimaailman
sääntöjä venyttävää sotaa sellaisen salajärjestön kanssa, joka ohjailee
yhteiskuntaa peukaloimalla tarinoita – päättämällä, mitä kerrotaan, ja mitä
pyyhitään pois. Hm...? Sold!
The
Unwrittenilta puuttuu ehkä se "suuruuden aura", joka
esimerkiksi The Sandmanilla ja Watchmenilla on, mutta nokkela se on. Ja
yllätyksekäs, mikä minun kirjoissani on melkein yhtä tärkeä tarinan piirre kuin
syvällinen tai paljastava. Varmasti palkitsevaa luettavaa myös yksittäisiä
numeroita seuraaville, koska tapahtumatahti on jopa himpun hengästyttävän
puolella. Japanilaisen Yuko Shimizun ukiyo-e-vaikutteisesta kansikuvataiteesta
tykkään myös, edelleen.
Sir Arthur
Conan Doyle: The Hound of the Baskervilles
Veljeni on
kauhumiehiä. Niinpä vihjaan harva se joulu vanhemmilleni jonkin kauhuklassikon,
jonka veljelle voisi ostaa lahjaksi. (Toisinaan lahjoitan itsekin jotain
iskevää – esimerkiksi Poen ja Ambrose Biercen novellit ovat saaneet hyvän
vastaanoton.) Viime vuonna oli vuorossa Baskervillen
koira. En tiedä onko lahjan saaja itse vieläkään lukenut teosta, mutta siitä
tuli ainoa (lyhyt)romaani, jonka minä sain kevättalvella luettua. Se menikin
sitten parilla nielaisulla kotipaikkakunnalla vieraillessani.
Olen lukenut
Holmes-juttuja aika päämäärättömästi vähän silloin tällöin vähän sieltä täältä, koska varsinkin
suomennoksia on ollut saatavilla aika sekalaisissa kokoelmissa (onneksi
Kindleen saa nyt ladattua koko valikoiman ilmaiseksi). Olen priorisoinut
novelleja, koska Conan Doylea on pidetty nimenomaan hyvänä novellistina – Study in Scarletin rakennehan on aika
kamala, ja muita pidempiä tarinoita en ole lukenutkaan. Baskerville-paketti pysyy todella paljon paremmin kasassa ja on
juuri kauhupiirteidensä ansiosta varsin viehättävää luettavaa, ei ihan pelkkää
ongelmanratkaisua. Rohkaisen myös lukemaan Sherlockeja alkukielellä – iso osa
suomennoksista on vanhuuden kökköjä, eikä Conan Doylen kieli ole ollenkaan
kiemuraista. (Merely quaint.) Ehkä suosikki Holmes-juttuni tähän mennessä –
mutta olenkin lukenut vasta noin puolet kaikista.
Siinä
muuten asia, jota joudun tuon tuostakin selittelemään. Useimmat, jotka minut
tuntevat, tietävät, että Neil Gaiman on lempikirjailijani (tai ainakin yksi
niistä). Jotkut tietävät, että olen vanha Tolkien-fani ja Sherlock-fani. Ja
tietysti myös Alan Moore -fani (nerokas mutta/koska outo mies). En kuitenkaan
ole lukenut koko tuotantoa sen paremmin Gaimanilta tai Moorelta kuin
Tolkienilta tai Conan Doyleltakaan. Miksi? Koska pelaan todennäköisyyksiä ja säännöstelen.
Elinajanodotukseni on
vielä varsin hyvä – parempi kuin yhdenkään lempikirjailijani, mind you – joten
minulla on todennäköisesti edessäni vielä monta antoisaa lukuvuotta. Kun vielä
ottaa huomioon, että tulen sitä nirsommaksi, mitä enemmän luen, olisi
mieletöntä lukea kerralla kaikki, mistä tietää pitävänsä. Varsinkaan kuolleilta
kirjailijoilta ei useinkaan ole odotettavissa mitään lisää, vai kuinka? Sen
sijaan, että ahmaisisin kaiken putkeen, näen mieluummin joitain kestonimiä
listalla vuodesta toiseen... Useimmista muista lukuharrastajista tämä on
käsittämätöntä. ("Miten niin oot joku Gaiman-fani, muttet oo lukenu ees Graveyard Bookia?" No, se on
jemmassa. I rest my case.)
Onneksi
viime vuonna tuli ulos uutta Gaimania! Poikaystävä osti minulle
valmistujaislahjaksi niin hienon erikoiskappaleen Ocean at the End of the Lanea että Graveyard Book taitaa edelleen pysyä jemmassa. Pakkohan tämä on
lukea, kun siinä on kangaskotelo, Gaimanin nimmari, McKeanin kuvitus ja kaikki!
Tuon Donna
Tarttin uusimman sain joululahjaksi. Tartt onkin vaikea tapaus. Sillä on niin
suppea tuotanto, että vaikka lukisi ihan julkaisutahdissa, ei silti saa uutta
luettavaa kuin kerran vuosikymmenessä. Eihän sellaista viitsi enää jemmaan laittaa...
Viime vuoden odotetut julkaisut pääsevät siis suoraan lukulistaan kärkisijoille.
...Ja onneksi
2013 oli sentään mainio matkustusvuosi! Se, että pääsin pyrähtämään Lontoossa,
Oxfordissa ja Budapestissa sekä kiertelemään Alankomaita, kompensoi hieman
nojatuolimatkojen niukkuutta. Kävinhän muun muassa Tolkienin haudalla:
Bodleian
Libraryssa oli esillä myös Tolkienin käsin maalaamia karttoja ja alkuperäisiä Hobitti-kuvituksia. Melkein kuolin.