21.1.2014

Plot Thickens

En edes tiedä, kuinka kauan olen halunnut kokeilla mysteeri-knit-alongia. Mutta hei, dreams come true: kerrankin osui kohdalle sellainen ilmainen mysteerisukkaohje, johon minulla sattui olemaan joutilaita lankoja. Ja suunnittelijakin sattui olemaan tuttu omilta suosikkilistoilta. (Jeannie Cartmelin Pirate Danger ja Magic Mirror ovat jo olleet päätyä jalkaan jo pariinkin otteeseen.)

Tänään tulostin viimeisen neljästä vihjeestä. Saa nähdä...

 
Olen muuten yrittänyt etsiä Suomesta sellaisia mysteeripalapelejä, joiden mukana tulee lyhyt rikostarina, mutta ei kuvaa valmiista palapelistä. Palapeli pitää siis kasata sokkona, ja valmistuttuaan se esittää vihjeet, joiden avulla rikoksen voi ratkaista. (Varsinainen päättely oli aika suoraviivaista, mutta kaipa ihmisiä ärsyttäisi, jos ne kokoaisivat liki tuhannen palan palapelin ja olisivat vielä senkin jälkeen yhtä pihalla keissistä...) Törmäsin tällaisiin muutama vuosi sitten Providencessa, palapelien erikoiskaupassa, mutta en ole nähnyt vastaavia muualla. Edes Lontoon Hamleysillä tai New Yorkin FAO Schwarzissa. Sääli, koska "A is for Arson" kaipaa seurakseen aakkoston loppuosaa. Jos joku tietää, mistä tällaisia palapelejä voi ostaa Suomessa, vinkkejä vastaanotetaan. (Aina on Amazon, joo, mutta hyvä palapelikauppa saisi minusta muutenkin hyvän asiakkaan.)

Kaipaisin kovasti uutta, stimuloivaa tekemistä. En tee nykyisin mitään muuta kuin luen kaikenlaista, kirjoitan kaikenlaista ja neulon kaikenlaista. Noh, katson myös telkkaria ja leffoja neuloessani. Nähdäkseni pulmaan on ainakin kaksi potentiaalista ratkaisua: pitäisi joko löytää halvat lentoliput johonkin (taas) tai sitten uusi harrastus. Jonkinlainen kangaspuukurssi voisi olla kiva. Toisaalta olen jo pitkään ollut utelias, kuinka nopeasti oppisin soittamaan jotain instrumenttia. Mulla kun on näppärät sormet ja mukautuvat hermoradat, enkä ole tehnyt nuottienlukutaidollani mitään ikiaikoihin. (Minut laitettiin ala-asteella musiikkiluokalle, koska siellä oli vähemmän häiriköitä.) Kuinkahan kaukana joku saksofoni olisi nokkahuilusta? Saattaisin harkita myös Yliopistoliikunnan kursseja, ellei mukava ryhmäliikunta olisi oksymoron.

3.1.2014

2013 kirjoina

Good riddance. Ei tule ikävä.
Viime vuotta siis. Ihme, että sain yhtään mitään aikaisiksi.

Lukurintamalla en kyllä saanutkaan. Mikäli laskemme Anne Frankin (varsin puuduttavan) päiväkirjan hyvällä tahdolla romaaniksi, tulin viime vuonna lukeneeksi vaivaiset kymmenen romaania. En usko, että olen koskaan saanut kasaan yhtä vaivaista saldoa, en sen jälkeen, kun opin lukemaan. (Tosin, in all fairness, ahmin ne ensimmäiset vuodet lähinnä Neiti Etsiviä ja satuja...)

Tälle pohjanoteeraukselle on kaksi ilmeistä syytä: Ensinnäkin se, että vuoden ensimmäisellä puoliskolla minun oli vaikea löytää riittävästi rauhallista aikaa edes nukkumiselle. Lukemisesta ei ollut puhettakaan, ja tämä näkyy selvästi myös muistiinpanoissani – likipitäen kaikki lukupäiväkirjan merkinnät ovat ajoilta jälkeen muuton. Onneksi voin tänä vuonna paikkailla näitä sivistysvaurioita uudessa urbaanissa ympäristössäni, vapaana naapuriterrorista! Toinen, huomattavasti onnekkaampi syy on se, että olen käyttänyt paljon aikaa sarjakuviin. Kesän jälkeen muistikirjaani näyttää ilmestyneen muistiinpanot peräti 45 sarjakuvaromaanista ja -albumista, mikä on jo huomattavasti tyydyttävämpi luku.

Englanninkielisten teosten osuus kaikista nimikkeistä näytti olevan reilut 40 prosenttia, kuten neljänä edellisenäkin vuonna. Oikeastaan tuntuu, että lukisin enemmän englanniksi kuin suomeksi, mutta tämä selittynee sillä, että luen tutkimuskirjallisuutta ja -artikkeleja lähes yksinomaan englanniksi. Sen massan jos lisäisi tilastoihin, saattaisivat sekä sivumäärät että englannin kielen prosenttiosuus pompsahtaa kummasti, mutta joku raja tähän ajatusdokumentointiinkin – teoriateksteistä joudun kirjoittamaan ihan riittävästi ilman lukupäiväkirjaakin.

Eikä tämä statistiikkajaaritus varmaan muutenkaan kiinnosta ketään. Lausutaan mieluummin muutama sana niistä kirjoista, jotka tältä vuodelta erityisesti jäivät mieleen. (Nimikkeet eivät ole missään erityisessä järjestyksessä.)

R. L. Stevenson: Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde
Toissavuoden juttu oli Frankenstein; viime vuoden juttu tuntui olevan Jekyll ja Hyde. Arvelen, että toteemieläimeni on 1800-luvun tiedemies.
  Suurin piirtein kaikki, joilla on edes jonkinlainen yhteys länsimaiseen kulttuuriin ja kollektiiviseen alitajuntaan ovat tietysti spoilaantuneet tämän tarinan pääpointista, mutta se, että asetelman tietää, ei ainakaan minun kohdallani poista sen viehätystä. Jännittävää, miten syvällä ihmisluonnossa monet 1800-luvun englantilaiset romaanit tuntuvat kahlaavan. Ja jännittävää on myös kulttuurimyyttien alkujuurille palaaminen: on kiehtovaa verrata sellaisia henkilöhahmoja ja tarinoita, jotka useimmat kuvittelevat tietävänsä, niihin alkuperäisin tuotteisiin, joihin varsin harva on itse asiassa perehtynyt. Tässä suhteessa Jekylliä ja Hydeä on kylläkin kohdeltu yllättävän hyvin – ainakin verrattuna Frankensteiniin ja hirviöön, jotka ovat molemmat raa'asti "väärinymmärrettyjä" nykypäivän populaarikulttuurissa.
       Tulin katsoneeksi myös BBC:n Jekyll-modernisoinnin, koska Steven Moffat. (Onnistuu (vielä toistaiseksi) yllättämään jopa minut, rakentaa nokkelaa psykologista kauhua (as evidenced by Weeping Angels) ja saa ihmiset kirjoittamaan epätoivoisia naistenvessojen seinille – that's what I wanna do when I grow up!) Äärimmäisen suositeltava minisarja, mutta loppuratkaisu olisi voinut olla lähdeuskollisempi ja muutenkin tyydyttävämpi.

Neil Gaiman & Dave McKean: Black Orchid
Erinomaisen kauniisti kirjoitettu ja – ehkä vielä suuremmassa määrin – kauniisti piirretty, lyhyehkö sarjakuvaromaani, jonka pääosassa seikkailee naisia, jotka ovat myös kasveja. Ja kenties myös supersankareita. Sekaan mahtuu myös vähän kokeilevampia kerrontatekniikoita ja cameoita useilta DC Comicsin hahmoilta. Miten näistä aineksista saisikaan aikaisiksi mitään muuta kuin hienoa sarjakuvaa?
   Gaiman ja McKean onnistuvat tekemään kaikesta oudon kaunista ja vähän vinksahtanutta – tavalla, jota Tim Burton varmaan yrittää mutta johon ei ihan pysty. Varsinainen dream team, siis. Sain muuten joululahjaksi kaksikon viimeisimmän kuvakirjan Crazy HairThe Day I Swapped My Dad for Two Goldfish ja Wolves in the Walls saivat uuden hyllykaverin!

John Fowles: Neitoperho
Satuin lukemaan kiehtovan journaaliartikkelin The Collectorin henkilöhahmoista, tarkemmin sanottuna siitä, miten ristiriitaisesti teoksen kaksi päähenkilöä kuvailevat toisiaan ja itseään. Uteliaisuus heräsi ja onnistuin onkimaan käsiini teoksen suomennoksen. Tarina itsessään ei ole järin monimutkainen, pelkästään raadollisempi versio Kaunottaresta ja Hirviöstä: antisosiaalinen konttoristi kidnappaa kauniin taideopiskelijan ja pitää tätä vankina maalaistalon kellarissa siinä toivossa, että parin välille syntyisi "jotain". Teoksen juju onkin sen kahdessa päähenkilössä, joille molemmille annetaan vahva ääni ja paljon tilaa. Yhteistä kidnappaajan sisäiselle monologille ja kidnapatun päiväkirjalle on lähinnä se, että molemmat ovat varsin vetävää kerrontaa. Jostain määrittelemättömästä syystä teksti sai minut ajattelemaan "vanhoja kunnon dekkareita". Viimeinen niitti, joka sinetöi teoksen paikan tällä listalla, oli loppuratkaisu. Se oli paitsi tyylikäs myös hyvin, hyvin hyytävä. Tämä ei varmasti jää viimeiseksi Fowlesikseni.

Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini
Tähän teokseen taisin törmätä BuzzFeedin kirjalistoilla (taas kerran, via Pinterest). "11 kummallista kirjaa, joita tuskin olet lukenut" tai jotain sinnepäin. Ja minullahan nousee heti korvat pystyyn, jos joku on kummallista, outoa, kieroutunutta, uutta... Kuten etiketti lupaa, kirjan keskiössä on kuolinilmoituksia laativa, verkkainen vanhapoika Viktor ja hänen hellyttävä lemmikkipingviininsä Miša. Epätavallisen ja epätavallisen hyväntahtoisen parin ympärille alkaa valitettavasti kerääntyä vaikeuksia varkain...
En ollutkaan aikaisemmin lukenut ukrainalaista romaania. Vähän kuin jotain kevyt-Kafkaa, with added logic. Ja kuka nyt ei pitäisi pingviineistä?

Mike Carey & Peter Gross: The Unwritten
Tämän sarjan ensimmäinen osa oli jo edellisellä listalla. Viime vuoden aikana on sitten tullut opiskeltua loputkin kuusi osaa. Enempää ei tähän mennessä ole ilmestynyt. Kieltämättä The Unwritten on lähinnä alluusiopornoa kirjanörteille – mutta sehän riittää jo aika pitkälle! Voin muotoilla asian myös toisella tavalla: oman elämänsä Harry Potter, Dickens-sankaritar, tuore vampyyri ja Frankensteinin hirviö käyvät tosimaailman sääntöjä venyttävää sotaa sellaisen salajärjestön kanssa, joka ohjailee yhteiskuntaa peukaloimalla tarinoita – päättämällä, mitä kerrotaan, ja mitä pyyhitään pois. Hm...? Sold!
   The Unwrittenilta puuttuu ehkä se "suuruuden aura", joka esimerkiksi The Sandmanilla ja Watchmenilla on, mutta nokkela se on. Ja yllätyksekäs, mikä minun kirjoissani on melkein yhtä tärkeä tarinan piirre kuin syvällinen tai paljastava. Varmasti palkitsevaa luettavaa myös yksittäisiä numeroita seuraaville, koska tapahtumatahti on jopa himpun hengästyttävän puolella. Japanilaisen Yuko Shimizun ukiyo-e-vaikutteisesta kansikuvataiteesta tykkään myös, edelleen.

Sir Arthur Conan Doyle: The Hound of the Baskervilles
Veljeni on kauhumiehiä. Niinpä vihjaan harva se joulu vanhemmilleni jonkin kauhuklassikon, jonka veljelle voisi ostaa lahjaksi. (Toisinaan lahjoitan itsekin jotain iskevää – esimerkiksi Poen ja Ambrose Biercen novellit ovat saaneet hyvän vastaanoton.) Viime vuonna oli vuorossa Baskervillen koira. En tiedä onko lahjan saaja itse vieläkään lukenut teosta, mutta siitä tuli ainoa (lyhyt)romaani, jonka minä sain kevättalvella luettua. Se menikin sitten parilla nielaisulla kotipaikkakunnalla vieraillessani.
   Olen lukenut Holmes-juttuja aika päämäärättömästi vähän silloin tällöin vähän sieltä täältä, koska varsinkin suomennoksia on ollut saatavilla aika sekalaisissa kokoelmissa (onneksi Kindleen saa nyt ladattua koko valikoiman ilmaiseksi). Olen priorisoinut novelleja, koska Conan Doylea on pidetty nimenomaan hyvänä novellistina – Study in Scarletin rakennehan on aika kamala, ja muita pidempiä tarinoita en ole lukenutkaan. Baskerville-paketti pysyy todella paljon paremmin kasassa ja on juuri kauhupiirteidensä ansiosta varsin viehättävää luettavaa, ei ihan pelkkää ongelmanratkaisua. Rohkaisen myös lukemaan Sherlockeja alkukielellä – iso osa suomennoksista on vanhuuden kökköjä, eikä Conan Doylen kieli ole ollenkaan kiemuraista. (Merely quaint.) Ehkä suosikki Holmes-juttuni tähän mennessä – mutta olenkin lukenut vasta noin puolet kaikista.

Siinä muuten asia, jota joudun tuon tuostakin selittelemään. Useimmat, jotka minut tuntevat, tietävät, että Neil Gaiman on lempikirjailijani (tai ainakin yksi niistä). Jotkut tietävät, että olen vanha Tolkien-fani ja Sherlock-fani. Ja tietysti myös Alan Moore -fani (nerokas mutta/koska outo mies). En kuitenkaan ole lukenut koko tuotantoa sen paremmin Gaimanilta tai Moorelta kuin Tolkienilta tai Conan Doyleltakaan. Miksi? Koska pelaan todennäköisyyksiä ja säännöstelen.
    Elinajanodotukseni on vielä varsin hyvä – parempi kuin yhdenkään lempikirjailijani, mind you – joten minulla on todennäköisesti edessäni vielä monta antoisaa lukuvuotta. Kun vielä ottaa huomioon, että tulen sitä nirsommaksi, mitä enemmän luen, olisi mieletöntä lukea kerralla kaikki, mistä tietää pitävänsä. Varsinkaan kuolleilta kirjailijoilta ei useinkaan ole odotettavissa mitään lisää, vai kuinka? Sen sijaan, että ahmaisisin kaiken putkeen, näen mieluummin joitain kestonimiä listalla vuodesta toiseen... Useimmista muista lukuharrastajista tämä on käsittämätöntä. ("Miten niin oot joku Gaiman-fani, muttet oo lukenu ees Graveyard Bookia?" No, se on jemmassa. I rest my case.)

Onneksi viime vuonna tuli ulos uutta Gaimania! Poikaystävä osti minulle valmistujaislahjaksi niin hienon erikoiskappaleen Ocean at the End of the Lanea että Graveyard Book taitaa edelleen pysyä jemmassa. Pakkohan tämä on lukea, kun siinä on kangaskotelo, Gaimanin nimmari, McKeanin kuvitus ja kaikki!

 
Tuon Donna Tarttin uusimman sain joululahjaksi. Tartt onkin vaikea tapaus. Sillä on niin suppea tuotanto, että vaikka lukisi ihan julkaisutahdissa, ei silti saa uutta luettavaa kuin kerran vuosikymmenessä. Eihän sellaista viitsi enää jemmaan laittaa... Viime vuoden odotetut julkaisut pääsevät siis suoraan lukulistaan kärkisijoille.

...Ja onneksi 2013 oli sentään mainio matkustusvuosi! Se, että pääsin pyrähtämään Lontoossa, Oxfordissa ja Budapestissa sekä kiertelemään Alankomaita, kompensoi hieman nojatuolimatkojen niukkuutta. Kävinhän muun muassa Tolkienin haudalla:



Bodleian Libraryssa oli esillä myös Tolkienin käsin maalaamia karttoja ja alkuperäisiä Hobitti-kuvituksia. Melkein kuolin.