Scarf Parade

Mikä onkaan suurempi aistinautinto kuin käsin neulottu, vasta pingotettu kaulahuivi?

Try three of 'em!

Saanko esitellä: viime vuoden joululahjahuiviperhe. Tai miten ikinä haluattekaan tämän väliaikaismuodosteen osat järjestellä. Mielestäni olin aika monipuolinen: on chevronia ja pitsiä, on raitoja ja liukuvärjäystä, on mohairia ja alpakkaa, on kotimaista lankaa ja kotimaista designia, on suorakaidetta ja sirppiä. Käyttäisin itse mitä vain näistä. Itse asiassa osa taisi alkaa omina huiveina, mutta sitten iski joulutauti. Vaikka yritin välttää.

(Rough) Terrain

Janna Kallion Ravelry-kauppa

Lanka: Schoppelwolle Crazy Zauberball, Flussbett, n. 100 g

Puikot: 3,25 mm

Muuan kanssaräveltäjä oli tehnyt tästä langasta tällä ohjeella vallan hurmaavan ympyrähuivin. Sen enempiä tekosyitä en uuden Zauberballin ostamiseen tarvinnutkaan. Kaikkihan sen tietävät, että väriä vaihtavat langat ovat hauskinta neulottavaa ja Crazy Zauberballin erottuvat, väripuolet kierteet melkein kaksinkertaistavat jännityksen. Hullumpi Taikapallo on myös rakenteltaan parempi - napakampi ja vähemmän pörröinen - kuin tavallinen Taikapallo.

Helpon, hetkessä ulkoa opeteltavan mallikertansa ansiosta neule sai kulkea mukanani roolipeli-illoissa koko pimeän syksyn ja venyi niin pitkäksi kuin lankaa riitti. Toistoja tuli siis hieman enemmän kuin ohjeessa ehdotetaan ja lopputulos saisi silti olla jopa hieman pidempi, ennemmin kuin lyhyempi. Suosittelisin myös puoli milliä paksumpia puikkoja.

Wisp (of Smoke) 

Knitty, summer 2007

Lanka: Debbie Bliss Angel, hopea, 25g

Puikot: 5,0 mm

Yksi kolmesta taannoin heräteostamastani silkki-mohairkerästä näyttää siis nyt tältä. Kuvissa se ei ehkä ole häikäisevä, mutta huivin ihotuntuma on sanalla sanoen taivaallinen. Tämä on ensimmäinen silkki-mohairista neulomani projekti ja olin alusta loppuun aivan myyty: pilvenhattaroita, tipuja ja pikkupupuja! Joka kerran, kun kosken tähän lankaan, ajattelen, etten enää ikinä koske mihinkään vähäisempiin kuituihin. Olkoonkin, että pörröisyys takkuistaa neulekokemusta hieman. Kahden jäljelle jääneen kerän varalle onkin jo suuret suunnitelmat - kirjaimellisesti.

Wisp oli huippujoutuisa neulottava ja näyttää kaularöyhelöksi sidottuna verrattoman tyylikkäältä. Suorien sivujen pingottaminen on kylläkin aina ollut minulle pienoinen haaste. Taidan tarvita pingotuskaapelit...

Ohjeen ehdottamat napit jätin pois, koska ne kuulostivat liian painavilta. Huivihan on pelkkä huokaus.

Clockwork (or Evil Batman)

Stephen Westin Ravelry-kauppa

Langat: Louhittaren luola Väinämöinen, paprika, n. 75 g, Garnstudio DROPS Alpaca, musta, 35 g ja Garnstudio DROPS Baby Alpaca Silk, helmenharmaa, 40 g

Puikot: 4,0 mm

Olen ihaillut useita Stephen Westin huivimalleja jo pidemmän aikaa. Nyt, kun veli toivoi itselleen punaista joululahjahuivia, innostuin vihdoin toteuttamaan yhden. Aloitin lankajemmani punaisimmasta tarjokkaasta ja lisäsin lämpöä ja pehmeyttä alpakkavaraston hillityimmillä. Tavoitteena oli saada kontrastiväriin kevyt ombre-efekti. Garnstudion alpakkalangat kuuluvat kestosuosikkeihini, mutta tämä oli ensikosketukseni suosittuun Väinämöiseen. Se ei ole pehmein mahdollinen sukkalanka, mutta kylläkin laadukkaan oloinen: käsinvärjäys antaa jopa yksiväriselle langalle syvän, elävän ilmeen eikä tekstuuri vaikuta helposti kuluvalta tai nyppyyntyvältä.

Clockwork on todella uniikisti muotoiltu, mutta silti suorastaan naurettavan helppo neulottava. Haluan ehdottomasti neulaista tällaisen myös itselleni, kunhan sopiva lankayhdistelmä sattuu kohdalle.

En siis viettänyt joulua. Ihan totta en. Mitä nyt osallistuin sukkakalenteriin, ahkeroin lahjaneuleita ja kävin välipäivinä Tallinnassa katsomassa Pähkinänsärkijää. Huurre muuten pukee Tallinnaa erinomaisesti.

(Ja kyllä kävin Karnaluksissa. Niin paljon ihania lankoja ja ideoita - mutta ihmiselle on suotu vain kaksi kättä ja 24 tuntia vuorokauteen. Se on vääryys.)

Best of Berlin

Kävin toista kertaa elämässäni Berliinissä. Tällä kertaa vietin viikon. Koska kansainvälinen konferenssi.

Olen huomannut, että konferenssimatkailu sopii minulle jopa huvimatkailua paremmin, eikä vain siksi, että yliopisto saattaa suostua kattamaan osan kuluista. Luennoilla istuminen tuo tervetullutta vaihtelua tutkimusmatkailuun, enkä tule niin helposti kävelleeksi koko alavartaloani muussiksi. Nautin Berliinistä muutenkin vielä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Ehkä siksi, että osasin tällä kertaa bongata supermarketit jo kaukaa ja tunsin valmiiksi metroja, paikallisjunia ja ratikoita yhdistävän paikallisliikenteen sumean logiikan. Ehkä siksi, että vietin tällä kertaa enemmän aikaa länsi- kuin itäpuolella. Mene ja tiedä.

Paras rakennus

Jo ensimmäisellä reissulla Berliner Dom veti minua puoleensa. Museuminselillä, missä kaikki rakennukset ovat vanhoja ja vaikuttavia, tämä barokkikirkko on kaikkein vaikuttavin. En alunperin ollut ajatellut vaivautua sisäpuolelle - harva kirkko nyt on kirkkoa kummempi - mutta kun tympäännyin seisomaan Pergamonmuseon aamupäivän jonossa, pujahdin tänne sateensuojaan ja viihdyin liki tunnin.

 

Kirkkosali oli kyllä kaunis siinä missä ulkokuorikin: oli kaiverrettuja urkuja, oli enkeli- ja Luther-patsaita, oli kultausta ja kynttelikköä. Mutta kierroksen mukavin anti oli, että se vei sekä alas kryptoihin että ylös kupoliin. Kupolin sisällä kiemurtelevat karut huoltokäytävät olivat jotenkin ihanan odottamattomia, ja ulkotasanteelta avautuivat tietysti komeat näkymät yli kaupungin, joelle, yliopistolle ja TV-tornille. 

Erityisesti ilahduttivat katolle, apostolipatsaiden väliin sijoitetut mehiläislaatikot - "koska Berliini haluaa olla hyvä koti myös luontokappaleille". Suloista. Ja mehiläisethän voi tunnetusti opettaa noutamaan ennenaikaisesti menetettyjä sieluja Manalasta.

Langennut enkeli Berliner Domin katolla

Paras museo

Nuohosin kyllä tunnollisesti myös historiallisia museoita, eivätkä nekään hassumpia olleet, mutta hauskinta minulla oli Computerspielemuseumissa. Paikka ei ole mitenkään iso tai täynnä erityisen vaikuttavia reliikkejä (mitä nyt muinainen Dungeons and Dragons -painos), mutta pääsylipun hinnalla pääsee pelailemaan kaikenlaista. Itse ajoitin vierailuni viiden ja kahdeksan välille illalla, jolloin muuta yleisöä oli katoavan vähän ja sain hyppiä koneelta toiselle mieleni mukaan. Tosin keskivertonörttiä ilmeisesti ujostuttaa koskea tanssimattoon julkisella paikalla joka tapauksessa. Minua ei. Hikoilin vähän lisää pelaamalla myös sellaista ajopeliä, jossa autonsa sai liikkumaan vain ja ainoastaan peliin kytkettyä kuntopyörää polkemalla.

Museon vetonaula on kuitenkin arcadehalli, jossa saa ränkyttää esimerkiksi alkuperäistä Space Invadersia, Donkey Kongia ja Pacmania. Kuten kaikki itseään kunnioittavat pelivanhukset, ne olivat kaikki koukuttavia mutta vaikeita, vallankin kömpelöillä arcade-ohjaamilla. Yliherkällä ratilla ohjattavassa Badlandsissa tunnuin sen sijaan olevan jonkinmoinen luonnonlahjakkuus.

Paras ruoka

Ei liene mikään salaisuus, että Itä-Berliini on vegehipsterien luvattu maa. Friedrichshainin ja Neuköllnin tienoilta löytyy monia kohtuuhintaisia kasvisravintoloita, eikä minulle ole vielä kertaakaan syötetty niissä mitään, mikä ei olisi ollut herkullista. Kun kävin Berliinissä edellisen kerran pari vuotta sitten, paikallistunut kaverini tutustutti minut mainioon Vöneriin, joka on ihanan grungea, rasvaista ja mausteista seitan-kebabia. Tämän reissun löytö puolestaan oli valtavan sympaattinen vegaaninen hampurilais- ja lettupaikka Let It Be, jonka mustapapuburgeria kannatti vaeltaa maistamaan vähän kauempaakin. Vieressä oli myös kaverini suosittelema vegaaninen pizzeria, mutta se ei ollut vielä auki ja jäi siksi kokeilematta. Sen sijaan löysin erinomaisen pizzan Georgenstrassen rautatiesillan kaarien alta, tunnelmallisesta Zwölf Apostelista, joka on edullisempi kuin miltä se näyttää ja lisäksi varsin näppärällä paikalla, Museuminselin ja Friedrichstrassen aseman välissä.

Saksassa on hyvä herkutella myös erilaisilla alkoholittomilla virvoitusjuomilla. Pienpanimot tekevät kaikenlaisia outoja limuja ja jääteemakuja löytyy niin, että olisin vähemmästäkin kateellinen. Bionadeahan löytää nykyään Suomestakin, mutta myös koukuttavat Club-Matet olisi jo korkea aika saada edes automarketteihin.

Paras kauppa

Alexanderplatz

Osa konferenssini sessioista oli saksankielisiä - eikä minun saksani totisesti ole aivan akateemisella tasolla. Niinpä useille päiville jäi onttoja muutaman tunnin taukoja tapettavaksi. Onneksi Humblodt-yliopisto on kutakuinkin keskellä kaupunkia, eikä suurimmille shoppausapajille ollut pitkä matka. Minulle selvisi hyvin pian, että Berliini sopii erinomaisesti vaateostosteluun: useimmat ketjut ovat kohtuuhintaisia, Suomessa tuntemattomia - ja puotia riittää ihan niin paljon kuin kukaan jaksaa kiertää. Aloittaa kannattaa vaikkapa Alexanderplatzilta tai Potsdamer Platzilta.

Suosikkikauppani oli kuitenkin Kulturkaufhaus Dussmann Friedrichstrassella, aivan yliopiston kulmilla: kirjoja, musiikkia, paperitavaraa ja leffoja neljässä kerroksessa. Tarjolla oli muun muassa satoja erilaisia seinäkalentereita. Ja sokerina pohjalla, varsinaisen tavaratalon kyljessä on pienempi ja tunnelmallisempi englanninkielisten kirjojen kauppa, jossa oli fantastinen ja houkuttelevasti esille laitettu valikoima. Ostin kauniin muistikirjan kynineen ja Literary Listography -journaalin, johon lempiteoksiaan ja -kirjoittajiaan voi listata monituiseen jännittävään kategoriaan: kirjat, jotka naurattivat; henkilöhahmot, joita inhoan; parhaat avauslauseet; kirjailijat, joilla oli kiehtovin elämä...  Kuinka voi ihminen tulla toimeen ilman mokomaa? Lisäksi kasvatin kirjakassikokoelmaani yhdellä. Maus-kassi on peräisin New Yorkin Strandista ja Moby Dick -kassi Oxfordin Blackwelliltä, ja olen käyttänyt molempia niin ahkerasti, että astetta suurempi Sherlock Holmes sopeutuu varmasti pian osaksi joukkuetta.

Kuten tapoihini kuuluu, tein myös pitkän listan kiinnostavista kirjoista, jotka pitää myöhemmin tilata netistä tai hankkia Suomesta (esim. tarinakokoelma The Moth: 50 Extraordinary True Stories ja Jeff Vandermeerin Wonderbook: The Illustrated Guide to Creating Imaginative Fiction). Lentolaukulla kun ei ole ihan kirjahyllyn kapasiteettia.

Paras puuha

Keksin vielä yhden asian, mitä Berliinistä löytyy mielinmäärin: hylättyjä, ränsistyneitä paikkoja. Tämä johtuu luultavasti siitä, että monia sellaisia asioita, joista kaupunki ennen oli tunnettu, ei enää ole. Alueella on kuulemani mukaan kaikenlaista kiellettyä rauniota mielisairaalasta olutpanimoon ja SS-toimistosta leipomoon, jossa tehtiin leipää keskitysleireille. En kuitenkaan ollut ihan niin tylsistynyt, että olisin lähtenyt tonkimaan moisia ilman minkäänlaista taskulamppua tai sidekickiä. Sitten on tietysti Spreepark, joen mutkaan kyhätty, vuosikausia sitten suljettu huvipuisto, jonne soluttautuminen oli elokuisen pyromaniatapauksen jälkeen tehty huomattavan vaikeaksi. (En minä vielä sitä aitaa tai niitä vihaisia kieltokylttejä hätkähtänyt, mutta nähtyäni puoli tusinaa vartijaa koirineen totesin, ettei ehkä kannata.) Niinpä rajoitin urban exploraukseni tällä kertaa kahteen helppoon ulkokohteeseen, jotka eivät olleet vaarallisen syrjässä. Koska alueita ei aidoista huolimatta oltu myöskään varustettu minkäänlaisilla kieltokylteillä, rohkenen kirjoittaa seikkailuistani muutaman rivin näinkin julkisella foorumilla.

Ensimmäisenä konferenssittomana päivänäni etsiydyn Berliinin itälaidalle, kastanjapuiden reunustamaan lähiöön, jonka keskellä on joskus toiminut lapsiystävällinen maauimala. Nykyisin altaan pohjalla huojuu paksu kerros vesikasveja, kiipeilytelineitä on vaikea nähdä vaahteroilta ja suurin osa pystyssä olevista rakenteista on graffitien ja ruosteen peitossa. Kaksi kohteen ehdotonta vetonaulaa ovat sen surulliset, betoniset eläinpatsaat.

Tavatakseni Herra Hipon, joudun navigoimaan läpi puolentoista ihmisen korkuisesta kaislikosta. Vaikka olen jo altaan reunalta nähnyt tämän herrasmiehen, jonka lamppusilmistä on enää toinen jäljellä, hätkähdän silti, kun erotan ammottavan kidan ensimmäistä kertaa kaislojen läpi. Suusta on mitä ilmeisimmin joskus voinut suihkuttaa vettä. Nyt se on poskihampaita myöten steariinin tahrima. Ilmeisesti paikan graffittikuorrutteen takana olevat nuoret - tai sitten joku ympäröiviä pihoja tarmokkaasti haravoivista naapureista - on halunnut antaa hylätylle hippopotamukselle uutta puuhaa kynttilälyhtynä. En kylläkään tiedä, kuka valon kaislikon keskeltä näkisi. Toisaalta, vesirajan märkään hiekkaan painuneista jäljistä päätellen, altaalla on ainakin vilkas kissa- ja sorsalintuliikenne.

Kolme valkoista maalia itkevää pingviiniä merkityksettömine vesialtaineen ovat paremmin esillä, pimeiden ja umpeenlaudoitettujen huoltorakennusten keskellä. Kuten kuvastakin näkyy, yhden rakennuksen ovessa on kuitenkin ihmisen mentävä reikä, josta pitkään kuunneltuani pujottaudun sisään. Ei siellä ketään ole, mutta ei tämä tervetulotoivotus silti houkutele:

Kuin eivät myöskään suikaleina luovuttavat tapetit tai pilkkopimeät rivilliset tyhjiä vessakoppeja. Vielä erikoisempaa ja kummitusmaisempaa on, että siellä täällä lojuu yhä sekalaista irtaimistoa, kuten vessaharjoja. Henkilökunnan tilan jääkaappi on sentään tyhjä, mutta yhä paikoillaan. Ja kaikissa käsipyyhepaperitelineissä on yhä paperia...

Mitä ilmeisimmin tila toimii nykyään nuorison illanviettopaikkana, ei heroiiniluolana, ruumiiden kätköpaikkana tai vähäpukeisten kummitusten tyyssijana. Mutta joistain yksityiskohdista tulee silti ikävästi mieleen Silent Hill.

Eikä Silent Hillkään vielä mitään, mutta onko teillä mitään käsitystä, miten helvetillisen pelottavia kummitustarinoita joidenkin kaupunkien metroista kerrotaan? Jollain loputtoman pitkällä ruotsin tunnilla, jonain loputtoman harmaana lokakuun iltapäivänä on joskus tullut - muka sattumalta - puheeksi legenda Tukholman hopeisesta metrosta, joka tulee laiturille äänettä, tyhjin vaunuin. Siihen nousseita raukkoja ei nähdä enää koskaan.
Kuultuani tästä, olen ollut valtavan iloinen, ettei minun tarvitse käydä Tukholmassa kovinkaan usein. Jostain syystä löydän itseni silti tarpomasta pitkin Berliinin hylättyä lähijunaradan pätkää.

Kulku on paikoin hyvinkin suoraviivaista kiskolla tasapainoilua tai ratapölkytä toiselle harppomista, mutta välillä rautainen tie on kasvanut pahasti umpeen. Nuorten vaahteroiden tiheikköjä, ruskan värejä tavoittelevia köynnöksiä ja jotain suunnattoman viheliäistä pensasta, jonka piikit tarraavat niin vaatteisiin kuin ihoonkin sitkeästi kuin pienet koukut. Lähijuna-asemissa on se ongelma, etteivät ne sijaitse aivan vierekkäin, olkoot kuinka  eilispäiväisiä hyvänsä; kun junat lakkaavat kulkemasta, monen kilometrin tarpomiseen on vain tyydyttävä.

Ensimmäistä asemaa etsimässä

Toinen ongelma on se, etteivät ne toisaalta sijaitse kovin kaukana mistään muusta: tämän UrbEx-kohteen turvallisuus ja vaarallisuus on siinä, että se on hyvin julkinen - pieni, aidattu unohduksen vyöhyke keskellä eloisaa lähiötä. Varsinkin katujen poikki kulkevat sillat on mahdoton ylittää niin, ettei kukaan näkisi. Niinpä olen varustautunut asiallisilla vaatteilla, pidän kameran näkyvillä ja olen kuin en olisikaan. Jos olen kaikista näkemistäni Hustle-jaksoista jotain oppinut niin sen, että kukaan ei yleensä kyseenalaista tekemisiäsi niin pitkään kuin vaikutat varmalta asiastasi. Ja jos olen kaikista lukemistani Sherlock Holmeseista jotain oppinut, niin sen, että ihmiset näkevät, mutta eivät havaitse; joku saattaa kyllä huomata, että kävelen rautatiesillalla, mutta ei välttämättä tule ajatelleeksi, että kyseinen silta on tosiaan rautatiesilta, ei kävelysilta, ja kasvaa lisäksi pitkää heinää. Päätän, että jos joku kysyisi, sanoisin tekeväni juttua Berliinin paikallisliikenteestä suomalaiselle nettilehdelle ja olevani liikkeellä luvan kanssa. Kukaan ei kysy. Ja törmään lopulta betonikielekkeeseen, jonka arvelen sillä kasvavasta metsästä huolimatta olevan asemalaituri.

Yllättävän tuttu tarina: graffitteja, jäkälää ja ruostetta käsittämättömänä tilkkutäkkinä; kaikki arvokas kaluttu; umpeen muuratut asematunnelit; katto, josta syksyn kalpea aurinko paistaa läpi, ja juna, joka ei koskaan tule.

Olen melko varma, että Kiirastuli näyttää osapuilleen tältä. Ja jatkan matkaa seuraavalle asemalle. Halki pöheikön, ohi mustaksi hapettuneen metallirotiskon, josta on ehkä joskus myyty makkaraa, yli sinivalkoisten muovisirpaleiden, jotka ovat ehkä joskus mainostaneet sitä makkaraa.
Seuraava asema löytyy. Aikataulua ei.

VR:n asiakas

Linjan entisen pääteaseman yhteydessä on aiemmin toiminut puutarhatarvikeliike, joten se on edelleen yllättävän täynnä kaikenlaista rojua: siellä täällä lojuvia muovisia kukkapurkkeja, rikottuja lasiruutuja, multasäkkejä, jopa jalka- ja kuonopuolia koristepatsaita. Suuressa osassa rakennusta ei ole lainkaan seiniä. Viherpeukaloparatiisin jäänteitä suojaa vain katoksen ympärille kääritty, läpinäkyvä muovipressu, joten sisään pääsee helposti. Tunnelma on melankolinen, mutta ei vähääkään uhkaava. Ehkä pääsen lopulta eroon kummitusmetrokammostani.

Voisin vaihtaa sen pimeiden kellarikomeroiden pelkoon. Keskuksen perältä nimittäin löytyy muutama porras, jotka johtavat auki repsottavalle ovelle. Oven takana on pari varastohuonetta. Arvelen niiden olevan puolityhjiä ja melko pieniä, mutta ilman minkäänlaista lamppua en näe kunnolla. Nokkelana tyttönä väännän siis kamerastani salaman päälle ja räpsäisen pimeään. Ja tietysti siellä pitää välkähtää tämä:

Hyppäsin helvetti puoli metriä ilmaan. Mikä tuo oikein on olevinaan?!

Jos hylättyjen paikkojen nuohoaminen on siis joidenkin mielestä liian karmivaa tai jotenkin muuten kyseenalaista, maailman hiljaiseen hajoamiseen voi tutustua mukavasti myös Berliinin hautuumailla. Itse kävin Dorotheenstädtischer Friedhofilla, jota asuttaa kolme mustaa, äärimmäisen ujoa kissaa. Niitä seuraillessani löysin myös Bertolt Brechtin vaimoineen, G.W.F. Hegelin - ja weeping angelin poikasia.

Apua.

Ilmapiiri

Saksalaiset vaikuttavat suoraan sanottuna aika ankealta porukkalta. Jos et siedä falskia hymyilyä, vanhanaikaista ritarillisuutta tai aksentillista englantia, Berliini on juuri oikea paikka sinulle. Siellä kukaan ei erehdy pitämään sinulle ovea tai päästämään sinua ensin ulos metrosta vain sukupuolesi takia. Eikä kukaan taatusti halua sönköttää sinulle vierasta kieltä - jos et puhu sujuvaa saksaa, saat olla varsin rauhassa.

Olin taas valtavan iloinen siitä, että olen sattunut syntymään mitättömän marginaaliselle kielialueelle. Suomalaisen on pakko opetella vieraita kieliä, jos haluaa kommunikoida muun maailman kanssa. Saksankielisissä maissa häkellyttävän monet odottavat kaikkien osaavan saksaa, ranskankielisissä maissa häkellyttävän monet odottavat kaikkien osaavan ranskaa, ja tästä johtuen yleinen englannin kielen taso on todella heikko. Kävin paljon hämmentäviä keskusteluja, joissa minulle sanottiin jotain saksaksi, jolloin vastasin kohteliaasti englanniksi - mikä ei suinkaan aiheuttanut edellisen lauseen toistamista englanniksi, vaan seuraavan asian selostamisen, edelleen saksaksi. Onneksi ymmärrän saksaa auttavasti ja osaan itsekin lausua joitain avainsanoja, niin näistäkin tapauksista selvittiin. Kaikki tällaiset kohtaamiset eivät silti olleet erityisen mieltä ylentäviä. Erään supermarketin myyjä pilkkasi minua, kun olisin halunnut maksaa muutaman euron ostokset kortilla. Ja yksi hotellin työntekijöistä nauroi minulle, kun ilmoitin olevani kasvissyöjä. Ehkä on tosiaan hyvä, että en osaa paremmin saksaa, koska olisin saattanut lohkaista: "Tällaisessa iloisessa ilmapiirissä niitä kansanmurhaajia siis kasvaa?" Ja olisin luultavasti saanut siitä hyvästä sakot.

Älkää silti antako tämän lannistaa. Kohtasin minä pari mukavaakin paikallista. Ja Berliinillä on kaupunkina paljon annettavaa: se on lähellä, se on suhteellisen edullinen ja nähtävää riittää moneen makuun. (Tehkää vain itsellenne palvelus: älkää lentäkö Tegelille. Älkääkä kuvitelko, että saksalaiset ovat irlantilaisia.)

Go North, Young Rover!

Englannin kielen fraasi "go South" tarkoittaa (muun muassa) sitä, että jokin saa huonon käänteen. Loogisesti tästä seuraa, että pohjoiseen suuntaamisen pitäisi vastaavasti olla hyvä käänne. Ainakin Irlannissa tämä logiikka pitää.

Reilun kahden tunnin junamatka Dublinista Belfastiin oli kenties mieleenpainuvin junamatkani koskaan, kiitos ikkunoissa filmirullan lailla kelaavien maisemien: siniseen horisonttiin ja yhtä siniseen usvaan katoavia rantakallioita, tummien lehtipuutupsujen ja kermanväristen lammaslaumojen täplittämiä, henkeäsalpaavaan vihreitä kukkuloita sekä ainakin viisi sateenkaarta - enkä nyt yhtään liioittele. Jossain kohtaa Irlantia sataa aina, ja jossain toisessa kohdassa paistaa ainaa, joten kun aukeiden, kumpuilevien maastojen ja merenlahtien yli voi katsoa kauas, eriläisten sääilmiöiden havainnoiminen on harvinaisen helppoa. Dublinissa oli mukavaa ja Meathin maaseudulla kaunista, mutta Irlannin pohjoisosissa ja merinäköaloissa on jotain kertakaikkisen epätodellista. 

 

Pohjois-Irlannin ihmeisiin tutustuessamme tukikohtanamme toimi itseoikeutetusti  Belfast, sopivasti kämmenelle mahtuva kaupunki, jota olen monille uteliaille kuvannut Berliinin ja Bostonin risteytykseksi. Berliiniä ja Belfastia yhdistää tietenkin kireä, jakautunut historia ja tästä historiasta kertova katutaidekulttuuri, mutta myös nuorekas, hieman omalaatuinen ilmapiiri. Boston ja Belfast puolestaan jakavat saman vanhan koulukunnan satamakaupunkitunnelman: merituulia, jäyhän tyylikkäitä punatiilisiä rakennuksia ja asemakaava, joka jotenkin vaivihkaa yrittää johdattaa kuljeskelijan kohti kärsivällisesti odottavia laivoja.

 

Belfastin berliinimäiseen puoleen pääsee tutustumaan erityisesti kaupungin länsiosissa. Joillain kaduilla katukiveykset ja lyhtypylväätkin oli raidoitettu sinisellä, punaisella ja valkoisella ja Union Jackit hulmuavat siellä ja täällä. Tällaisten katujen asukkaat ovat epäilemättä erityisen Britannia-mielisiä ympäri kalenterin, mutta värin tunnustaminen saattoi heinäkuun alussa olla erityisen vahvaa lähestyvän Boynen taistelun vuosipäivän kunniaksi. 11.7. vietettävää kansanjuhlaa varten rakennettiin muun muassa massiivisia kokkoja:

  

Toisilla alueilla, esimerkiksi Shankill Roadin alueella luoteessa, paikallisten poliittiset asenteet tulevat esiin vieläkin kärkevämmin: kadun kulmissa on kotikutoisen oloisia, mutta sitäkin synkempiä monumentteja kahnauksissa kaatuneiden unionistien muistoksi. Itseäni vavahdutti erityisesti muistokirjoituksissa käytetyt provokatiiviset sanavalinnat: seinämaalauksia ja paasia ei ole pystytetty "kuolleita" vaan nimenomaan "murhattuja" läheisiä kaivaten. "Never forget." Juuri tämänkaltainen diskurssi kertoo jotain siitä jännitteestä, joka näihin tragedioihin on johtanut. (Ja joka saattaa johtaa yhä uusiin tragedioihin, kunnes vastaavien tribuuttien tekemisestä - ja niiden taustalla riehuvista tunteista -  luovutaan.) Itsenäisen Irlannin asiaa ajavien nationalistien värejä - oranssia, valkoista ja vihreää - tai muita kannanottoja lähiöissä näkyi ylisesti ottaen paljon vähemmän, mutta voi olla, ettemme vain eksyneet oikeille kulmille.

Ilmeisin testamentti naapurilähiöiden erimielisyyksille ovat lähiöiden väliin rakennetut "rauhanmuurit", joiden portit on kuulemma edelleen tapana sulkea yöksi. 

Berliiniläiseen tapaan muurit on tietenkin kirjailtu täyteen rauhanomaisia ja idealistisia...

...mutta myös astetta karvaampia tervehdyksiä:

Alueella liikuskelevista ihmisistä ei kylläkään huokunut mitään vihamielistä auraa ainakaan meitä kaukaa tulleita pällistelijöitä kohtaan. Konekiväärimäisen ja erittäin vaikeasti aukeavan aksentin takaa löytyi samanlaisia avuliaita pulputtajia kuin muualtakin Irlannista. Ja erään kulmakaupan poika pyöräytteli valikoimissaan olevista suklaapatukoista jättimäisiä pirtelöitä vaivaisen punnan kappalehintaan. Ensin ihmettelin, miten kukaan viitsii tapella, kun kulman takaa saa mahtavia suklaapirtelöitä. Toisaalta taas niin mahtavat pirtelöt voisivat olla ihan riittävä syy valloittaa vaikka koko Pohjois-Irlanti...

Bostonmaisen tunnelman aistii tietenkin parhaiten satamassa, telakoilla, jotka rakensivat Titanicin. Satamaan on turistien riemuksi lisätty oikein jonkinlainen Titanic-mediaelämyskeskuskin (kulma näkyy kuvassa), mutta me tyydyimme katselemaan ihan vain lähestyviä myrskypilviä vasten nousevia valtaisia nostureita.

Lisää Bostonin makua voi hakea kaupungin eteläpuolelta, Queen's Universityn alueelta. Pääsin tutustumaan alueeseen yksin sunnuntaiaamuna, kun amerikkalaiset matkakumppanini halusivat välttämättä täyttää kristilliset velvollisuutensa ja kiiruhtaa kello kymmenen messuun. Onneksi suomalaisten paatunut pakanallisuus on heidän mielestään viehättävän eksottista, eivätkä he pahastuneet, kun minä tokaisin lähteväni palvomaan omia jumaliani yliopistolle ja sen kasvitieteelliselle puutarhalle. (Hyvyys, kauneus ja totuus, vai mistä se Platon puhui?)

Belfastin Queen's Universityn alue muistuttaa hyvin paljon Bostonin laidalla myhäilevää Cambridgen kylää, jossa Harvardin pääkampus sijaitsee: korkeuksiin nousevat tiiliseinät ja goottilaistyyliset tornit käpertyvät puiden ja bulevardien väliin, kummallisen erilleen muusta maailmasta. Parempaa paikkaa eksyä ei kirkkaana, hiljaisena kesäaamuna voisi ajatellakaan.

Yliopiston takana levittäytyvää kasvitieteellistä puutarhaa kehuinkin blogissani jo aiemmin. Mutta sitä en maininnut, että puutarhojen perältä löytyi yllättäen pieni suuri aarrekammio nimeltä Ulster Museum. Koska olin unohtanut karttani hotellille, yllätyin, kun löysin itseni yhtäkkiä suuren, valkoisen ja monikulmaisen rakennuksen pihasta. Pääsymaksuja ei pyydelty, joten marssin muina miehinä sisään - ja löysin aivan kaikkea sitä, mitä museoilta haluan: hämmentäviä käytäviä ja portaikkoja, joita pitkin pulpahtelee mitä erilaisempiin näyttelyihin. Sitä luulee katselevansa nykytaidetta... (Tunnistatteko? James Joyce, tietty!)

...kun laskeutuukin pari porrasta väärään suuntaan ja huomaa tuijottavansa toinen toistaan vääräleukaisempia luurankoja ja toinen toistaan elävämmin täytettyjä eläimiä. Viihdyin erinomaisesti.

Paras säästettiin kuitenkin viimeiseksi, eikä paras, mitä Pohjois-Irlannilla on tarjota, suinkaan mahdu Belfastiin. Viimeisenä päivänä istuimme jälleen turistibussiin ja hurautimme ihailemaan Antrimin häikäisevän kauniita rantakallioita ja laaksoja. Maisemat olivat hyvin vaihtelevia ja toinen toistaan hurmaavampia. Välillä tie myötäili murjottavaa, raivostumisen partaalla vellovaa merta ja puikkelehti rantajyrkänteisiin puhkottujen pikku tunneleiden läpi. Sisämaan puolella kohoavilla jyrkillä ja järjettömän vihreillä rinteillä laidunsi milloin lampaita, milloin suloisial, pitkäkarvaisia lehmiä. Seuraavaksi sivuutetaankin pieni niemekesatama tai saavutaan lehteviin laaksoihin. Matkatoverini päättivät, että sillä hetkellä oli visusti varottava avaamasta bussin ovea, tai olisin saattanut heittäytyä suoraan pientareen yli, kosteiden saarnien ja tammien alle piiloutuvaan hämärään. Olisin kierinyt alas lempeää vihreää hengittävää rinnettä, eikä minua olisi nähty enää koskaan.

Lopulta maasto vakiintui tundramaiseksi, kumpuilevaksi tasangoksi. Murenevia linnan raunioita siellä täällä. Niin harmaita, että sulautuivat sumuun. Ei ihme, että seutu on valikoitunut Game of Thrones -TV-sarjan kuvauspaikaksi. (Katsoin itse sarjan neljännen kauden vasta viime viikolla ja pidän sitä edelleen yliarvostettuna kokoelmana fantasiakliseitä, jotka on naamioitu vakaviksi seksillä ja suolenpätkillä. Kauniisti kirjailluilla yksityiskohdilla pröystäilevä puvustus saa kyllä kenet tahansa käsityöläisen kuolaamaan - ja maisemat kenet tahansa matkailijan kuolaamaan -  mutta niillä puolestaan ei ole pystytty naamioimaan sarjan vastenmielistä maailmankuvaa. Juuri nyt Tyrion Lannister on kauhean liikuttava, mutta on varmaankin vain ajan kysymys, että sekin pääsee hengestään tai tekee jotain anteeksiantamatonta...) Belfastissa muuan taksikuski kehaisi kyydinneensä sarjan näyttelijöitä kaupungista satamaan. Valtavat hallit, joita aiemmin on käytetty laivojen maalaukseen, on siellä muutettu elokuvastudioiksi. Game of Thrones on tällä hetkellä Titanic Studiosin suurin produktio.

Irlannin pohjoisrannikko tosin herättää henkiin koko joukon muitakin tarinoita: Carrick-A-Reden köysisillalta avautuu näkymä fantastisiin Muumi-luoliin:

Köysisilta sinänsä ei ollut järisyttävä kokemus: jos peräti viisi ihmistä voi kävellä sillalla turvallisesti yhtä aikaa, on selvää, että köysikaiteista kiinni pitäminen on täysin vapaaehtoista. Mutta näkymät Carrickareden jyrkänteiseltä, vihreältä saarelta ovat huikeat: seinämissä pesiviä lokkeja, tuulen tuivertamaa pitkää heinää, kaukana viereisen niemen yllä näyttää satavan rankasti ja tuuli käy mereltä...

Pysähdymme lounaalle majataloon keskellä-ei-mitään. Nuoret, reippaat myyjät täyttävät lautasen värittömäksi keitetyillä kasviksilla ja peukalon paksuisilla ranskalaisilla. Kasvissyöjille tarjotaan lisäksi maailman juustoisinta tomaattilasagnea. Radiossa soi Dropkick Murpheys ja Fall Out Boy. Heti perään pysähdymme Bushmillsin viskitislaamolla, missä jaellaan ilmaisia maistiaisia jälkiruoaksi. "Hedelmäistä", massiivipuisen baaritiskin takana snapseja kaateleva tyttö väittää. Hiuslakkamainen aromi siinä oli silti. Pitää madaltaa ääntä muilla keinoilla.

Viimeistä pysähdystämme olen odottanut koko matkan ajan. Minut päästetään taas hetkeksi luontoon! Kyltit neuvovat erilaisia reittejä rantaan: jotkut ovat pidempiä, jotkut lyhyempiä, jotkut sopivat vaikka pyörätuoleille, toiset vaativat kuntoa. Valitsen pisimmän ja haastavimman. Jokainen näköalapaikka on tärkeä, sillä jokainen näköala on kaunis.

Polut alkavat tuulisilta niityiltä: vasemmalla puolella vyöryy meri, oikealla puolella mustavalkoiset lehmät poseeraavat vähintään yhtä tärkeinä. Matkakumppanini - tai nähtävästi kukaan muukaan turisti - eivät viitsi raahautua joka niemekkeelle. Etsiydyn siis yksin niittyjen läpi mäntypöheikköön ja siitä edelleen poluille, jotka kiertävät tyhjyyttä ja loppuvat äkkiä ilmaan. Välillä juoksentelen, välillä seison minuutteja paikoillani kuunnellen tuulta, katsoen alas vaahtoon. Auringon kirkkaan välähdykset ja uhkaavat pilvet seuraavat toisiaan niin nopeasti, että niitä tuskin huomaa. Mutta tuuli käy tasaisena vasten kasvoja aina, kun katson kuoppaiselle ulapalle. Tunnen itseni sankariksi tarinassa, jota ei ole vielä kirjoitettu, ja tiedän sillä hetkellä, että haluan joskus takaisin Irlantiin, Antrimiin, sen meren rantaan.

Eriskummallisiksi pilareiksi kiteytyneet kallionseinämät antavat esimakua siitä, mitä alhaalla rannassa odottaa. Kun lopulta pääsen "punaisen polun" loppuun, edessäni on yksi UNESCOn hienoimmista maailmanperinnöistä: Giant's Causeway. Vulkaaniset basalttipylväät muodostavat muutaman eri kokoisen pikku niemekkeen: ensin vaalean punaruskeina kohoavat, ruohotuppaiden kattamat kalliot alkavat saada kummallista muotoa, kunnes pilarit laskeutuvat kohti rantaviivaa ja muuttuvat selviksi kuusikulmaisiksi lieriöiksi. Aivan vesirajassa aallot ovat kiillottaneet ne kiiltävän mustiksi.

Kiipeilemme luonnon päämäärättömiä rappusia muiden hämmästyneiden seassa. Istuskelemme sattuman muotoilemille pikku jakkaroille. Löydämme pylväiden väliin muodostuneita eri kokoisia lammikoita. Joissain lammikoissa kirkkaan absintin vihreä levä huljuu kivien märkää tummuutta vasten. Muutama pylväs kauempana samaa mustaa leikkaa vaahtopäiden valkoinen.

Sää selkenee. Hivuttaudumme niemeke niemekkeeltä takaisin kohti lähtöpaikkaa. Etsimme rantakallioista niiden jättiläisten kasvoja, jotka erikoisia kivimuodostelmia olisivat voineet käyttää pengertienään.

Vaikka ehkä kansa on nimineen väärässä. Kuohuihin laskeutuvia, vapaasti aaltoilevia muodostumia on vaikea pitää tienä. Kenties ne ovatkin kennoja, joista ennen pitkää kuoriutuu jotain pientä mutta muinaista.

Miten hienoa rantaan olisi tulla yöllä. Tai auringon laskiessa. Tai noustessa. Tai yksin. Tai ylipäätään uudemman kerran.

Bussi vie meidät takaisin Belfastiin viettämään viimeistä iltaani Irlannissa. Matkakumppanini palaisivat kanssani Dubliniin ja jatkaisivat matkaansa kohti saaren länsiosia. Hamstraan lentolaukkuni täyteen paikallisia karkkeja lähi-Tescosta ja nautin kahden ruokalajin pubi-illallisen. (Fish'n'chipsiä tietenkin, mutta myös jäätelöpavlovaa.) Ilta kruunataan (hah hah) peri-irlantilaiseen tapaan tuopillisella Magnersia Crown Liquor Saloonissa, joka on maalatuilla ikkunoillaan, ornamentintäyteisillä laatoituksillaan ja kaiverruksin kyllästetyillä, tummasta puusta kyhätyillä looseillaan ansainnut tittelin "maailman kaunein pubi". Toteamme yksissä tuumin, että Mycroft Holmes voisi työpäivän jälkeen rentoutua juuri sellaisessa paikassa - vaikka kelpaisi oman, vaakunoita pitelevillä hevosilla koristellun loosin rauha toki kenelle tahansa.

Seuraavana päivänä löydän itseni Heathrow'n lentokentältä odottamasta jatkolentoa ja täyttämästä ilmaisen Evening Standardin ristikoita ja mietin, kuinka suuren osan edeltäneestä viikosta mahdoin keksiä omasta päästäni.