Jukstapositio

Sisustan uutta kämppää hyvin itselleni ominaisella tavalla: sommittelemalla kauniita kuvia kaikkialle, missä näyttää olevan liikaa ahdistavan tasaista pintaa. Menin jopa niin pitkälle, että kokeilin ensimmäistä kertaa elämässäni decoupage-tekniikkaa ja päällystin naarmuuntuneen Ikean sohvapöydän vihaisilla Batmaneilla.

Projektiin tarvittiin:

1 dyykattu Lack-sohvapöytä (jonka pintaa tässä tapauksessa hätäparanneltiin hionnalla ja hyvin myrkyllisen hajuisella akryylimaalilla)

4 irtonumeroa Greg Ruckan käsikirjoittamia Detective Comics: Batman -sarjiksia 2000-luvun alusta. Löytyivät antikvariaatista huokeaan kappalehintaan. Tykästyttiin erikoisiin, yhden tai kahden värin eri sävyillä pelaaviin kuvituksiin. (Lehdet täytyy tietysti lukea ennen pakannallisen leikkausoperaation aloittamista! Samalla voi nauraa sisäsivuilta löytyville muro- ja videopelimainoksille jotka ovat jenkkiläiseen tapaan kornimpia ja runsaslukuisempia kuin laki sallii.)

1 pienehkö purkki vesiliukoista keskikiiltävää lakkaa + pienehköjä pensseleitä, joista EI irtoa karvoja. Ellet sitten välttämättä halua Batmaneillesi yllätysviiksiä.

1 jugurttikuppi, johon yrität epätoivoisesti sekoittaa erikeepperistä ja vedestä sellaisen mikstuuran, joka olisi riittävän notkea levittyäkseen helposti mutta kuitenkin sen verran tömäkkä etteivät kuvat vety ja kupruile.

Asiaa saattavat edistää myös vakaa saksikäsi ja palapelejä rakastavat aivot.

Proseduuri:

1. Etsi kuuleimmat ruudut ja laikkaa ne sumeleimatta irti. Jos kuvittelet tekeväsi dramaattisemmat rajaukset kuin alkuperäinen taiteilija, saat ilman muuta leikata myös keskeltä ruutua.

2. Sommittele ruudut hieman lomittain valitun (ja tästä huomionosoituksesta silminnähden pakahtuvan) huonekalun päälle. Saat lisäpisteitä, jos konteksteista irrotetut ruudut tuntuvat muodostavan uusia keskusteluja tai tarinanpätkiä. (Sasha: "Who's house is this anyway?" Batman: "It's yours." *alkaa penkoa tavaroita*) Kun olet järjestellyt asiasi just eikä melkein, kannattaa todellakin ottaa koko komeudesta valokuva tai pari. (Voit ehkä kuvitella muistavasi minkä kulman halusit minkäkin päälle, eikä se todennäköisesti ole vaarallisin kaikista harhoista, joita elättelet, mutta on ihan oikeasti – ihan totta – vähän tyhmää tehdä kaikki mahdollinen vaikeimman kautta.)

3. Sekoita erikeepperisi, valitse aseesi, mene talon kuumimpaan paikkaan ja ala pähkäillä, missä järjestyksessä kuvat pitäisi laittaa, että ne saisi kerralla osumaan juuri niin kuin haluat. Totea, että keskelle jää kaikesta huolimatta kauhea aukko. Etsi uusi, isompi kuva ja paikkaa arviointivirhe sillä.

4. Vietä päivä munakello kaulassa, että varmasti muistat vedellä päälle uuden lakkakerroksen aina parin tunnin välein. Suosittelen levittämään lakan joka toinen kerros pysty- ja joka toinen kerros vaakasuuntaan, koska pensselin harjaksista jäi ainakin tähän huonekalulakkaan kevyt tekstuuri. Taisin itse sutia viisi tai kuusi kerrosta.

5. Ihaile aikaansaannostasi ja tuskaile seuraava kuukausi, missä kotisi nurkassa tämä hienous pääsisi parhaiten oikeuksiinsa. Keitä teetä ja ajattele tyytyväisenä, ettei maailmassa ole ketään, joka voisi nostaa jalkansa juuri samanlaiselle pöydälle. Kerro tämä ylpeänä kaikille blogissa ja Facebookissa – pääset samalla eroon parista sellaisesta Facebook-kaverista, joita ei ole pitkään aikaan huvittanut lukea juttujasi muutenkaan.

Voi olla vaikea uskoa, mutta idea tähän projektiin tuli mieheltä. Minä vain toteutin. Sillä oli nimittäin oma projekti vireillä:

Roskis Saksan armeijan vanhasta jerrykannusta. Yläosa irti rälläkällä, väliin messinkisaranat ja sisäpuolelle puiset ohjurit – tadaa. Kaikkea mäkin annan kuulemma tuoda olohuoneeseeni, mutta meistä tämä on aika uniikki. Voi olla ettei sitä edes raaskita käyttää roskiksena, jolloin siitä tulee työkalupakki. Kuulemma.

Sitten vielä astetta helpompi sisustusprojekti: totesin muuttopenkomisen keskellä, että meillä on suuri määrä todella kauniita postikortteja, joita minä olen lähettänyt kotiin retkiltäni ja joita itse olen saanut sukulaisilta ja ystäviltä ympäri maapalloa. Päätin lätkiä niitä sinitarralla yhteen seinään ja todella hieno kollaasi tuli! Toivottavasti päivittyy tiuhaan. (Eli postia tulemaan, kiitos.)

Uuden kämpän ehdottomasti hienoin varustus on kuitenkin klaffipöytä, johon olen perustamassa omaa työpistettä.  Ensimmäinen työpöytäni kuuteen vuoteen ja monimutkaisin Ikea-kasaus ever.  Mutta kyllä tässä yhden väitöskirjan tekee. Ehkä jopa opettelee ompelemaan koneella. (En ole ihan varma, kumpi näistä pyrkimyksistä on kunnianhimoisempi, koska kaikenlaiset koneet vihaavat minua.) 

Voisi tähänkin tosin jotain koristeita maalailla. Ja olohuoneessa roikkuu nyt valkoinen paperivarjostin. Ällöttävää. Se täytyy turmella.

Pussukat ja kassukat

Minusta on hauska tehdä tilaustöitä silloin tällöin. Jopa niin hauska, että otan vastaan sellaisiakin tilauksia, joita en oikeasti osaa toteuttaa. Tällä kertaa armeijaa käyvä, pian korpraalin arvon saava veli pyysi pussia pyssynpuhdistusvälineilleen. No, Hitlerkin oli korpraali ja masinoi kansanmurhan – minun teoriani mukaan – siksi, ettei häntä hyväksytty wieniläiseen taideakatemiaan. Johtopäätös: korpraaleille ei kannata tuottaa pettymystä. Niinpä hikoilin ja kiroilin ompelukoneen ääressä melkein kaksi tuntia saadakseni aikaan tällaisen pienen vetonarupussukan:


Ompelin ja purin useimmat saumat ainakin pariin kertaan. Välillä siksi, että ompeleet muistuttivat humalaisen hiihtolatua, välillä taas siksi, ettei minulla ollut minkäänlaisia ohjeita, tai edes kovin hyvää suunnitelmaa. Lopulta hermostuin ja ompelin taskun kiinni käsin.


Taskuun kirjailin jo ennen ompelu-urakan aloittamista veljen nimen – sukunimen, sillä sitähän armeijassa käytetään. Lankana käytin lankalaatikosta löytynyttä Anchor-virkkauslankaa ja ompelu tapahtui tikkaamalla pikkuruisia takapistoja lyijykynällä luonnosteltujen viivojen päälle. Veli pitää nimestään ja mustista linnuista. Siksi ajattelin, että muutamasta harakanvarvaskoristeesta pidettäisiin. Olin oikeassa.

Myös pussin sisälle taittuva, ohuemmasta kankaasta kaksinkerroin ommeltu läppä on kiinnitetty pussiin käsiin. Sen tarkoitus on estää ohuimpia ja pienimpiä esineitä tippumasta suuaukosta, kun pussi on vedetty kiinni. Hieno älynväläys ja insinööritaidonnäyte, vaikka itse sanonkin ja vaikka minulla ei insinööritaitoja olekaan.


Vetonarua ostin metritavarana Neppinapista ja kankaat leikkelin poikaystävän kangasvarastoista. Ruskea kangas on jostain muinaisesta larppipropista, maastokankaat taas jääneet tähteeksi hienosta Solid Snake -hartianlämmitimestä, jonka kultani askarteli minulle muutama joulu sitten. <3 Toivottavasti pussukka kestää kovassa kenttäkäytössä.


Samana päivänä, kun ompelin pussin, satuin ostamaan itselleni uuden olkalaukun. Päädyin tylsään tasaruskeaan, koska sellaista on paras tuunailla ja somistaa mielensä mukaan. Ensimmäinen idea on nyt käytössä: hamahelmi-Goombaan kiinnitettiin kuumaliimalla rintaneulapohja. Toivottavasti otus kestää mukana.


PS: Latvusto kohisee nyt jännityksestä. Haen uudemman kerran vaihtoon Euroopan ulkopuolisiin kohteisiin, tällä kertaa Kanadaan. Jos vihdoinkin sattuu tärppäämään, Latvustosta tulee vuoden päästä myös vaihto-opiskelublogi. Tai vaihtoehtoisesti se saa kummallisia kanadalaisuuksia käsittelevän sisarblogin.

Raikas tuunahdus

Tylsyys on tappava tauti. Siksi on äärimmäisen kohtalokasta, että parhaat kotimaisilla markkinoilla olevat luentokansiot ovat yksivärisiä.

Vaan eipä hätiä! Tuunaushan on in. Loihdin siis kahteen luentokansiooni teemaan sopivat kansikuvat.

***

Tähän mustaan kansioon keräilin lukioaikoinani erilaisia portfolioita, ja nyt siellä kulkevat kaikki kirjallisuuteen ja kulttuuriin liittyvät muistiinpanoni: venäläiset formalistit, kreikkalaisten jumalten sukupuu, Nuoren Wertherin kärsimykset ja paljon muuta. Kanteen oli saatava jokin kirjallinen merkkihahmo ja kukapa sopisi paremmin leijumaan mustuuteen kuin ”elämäni mies”, Nuuskamuikkunen. Hän ei ainakaan tunne oloaan yksinäiseksi siellä.
(Klikkaamalla kuvaa pääset ihastelemaan Nuuskiksen ilmettäkin! ...ainakin joillain selaimilla.)


Näin se kävi: Hahmottelin herran piirustuspaperille lyijykynällä, lisäsin haalean häivähdyksen vesivärejä, ja lopulta piirsin rajat ja tekstuurit intialaisella tussilla. Leikkasin valmiit, kuivuneet kuviot irti paperista ja askartelin niiden perusteella suunnilleen samanmuotoiset, mutta hieman suuremmat palat kontaktimuovia. Sitten vain muovista taustapaperi pois, paperinukke siihen keskelle, kuvapuoli liimaan päin. Ja kas: käsissä on valmis tarra, jota voi vielä rauhassa mallata eri puolille kansiota! Alle puolenkin sentin ”saumavaroilla” pysyy kiinni.
Kuvan aihe on napattu Tove Janssonin iki-ihanasta kuvakirjasta ”Kuka lohduttaisi Nyytiä?”. Jos omaan piirtotaitoon ei ole riittävää luottamusta, voi toki leikellä kuvia korteista ja lehdistäkin.

***

Samanlaisen mutta sinisen kansion ostin kielikurssien muistiinpanoja varten. Lähinnä paperia palaa englannin erikoisuuksiin, mutta samoihin kansiin talletan myös suomen kieltä ja yleistä kielitiedettä koskevat laput. Vaikka irlantilainen opettaja hieman hämmästelikin luomustani, valitsin ”Union Jackin” ilman poliittisia taka-ajatuksia. Se on englanninkielisten maiden lipuista esteettisin ja pitää ehkä sisällään pientä punk/new wave -henkeä. Not to mention London, the jolly good metropolis.


Näin se kävi: Katsoin mallia ja laskin mittasuhteet Otavan tietosanakirjan kuvasta. Piirsin lyijykynällä pieniä apumerkkejä tarkasti mitattuihin kohtiin kannen laitoihin. Vedin merkkien perusteella maalarinteipit, joiden väliset alueet maalasin paksuilla akryylimaaleilla. Ensin työstin valkoiset, sitten punaiset raidat. Väliin suosittelen parin tunnin kuivatusta. Maalaus on kestänyt moitteettomana jo kuukausia, vaikken ole päällystänyt sitä millään.


Ilman tunetuksia näitä kansioita saa siis ainakin Suomalaisesta kirjakaupasta noin viiden euron hintaan. Todella jämäköitä ja sopivan paksuisia kuljeteltaviksi. (o_o)=b