Fly Your Colors

Noro-neitsyys meni. En ollut kännissä, pelkästään sentimentaalinen. Mikä tarkemmin ajatellen saattaa olla vielä huonompi peruste. Joka tapauksessa: Sekkun valmistus lopetetiin, enkä minä voi vastustaa viimeisiä tilaisuuksia.

Lacy Baktus (Terhi Montosen Flickr)

Lanka: Noro Sekku, 45 g, värisuora 2

Puikot: 3,25 mm

Pakko myöntää: nämä värit ovat todella kokuttavia. Alunperin kammosin, että lopputulema olisi liian kirjava minkään muun kuin kokomustan kanssa käytettäväksi. (Olisin siis näyttänyt jokaiselta kuvataideopettajaltani ikinä.) Mutta kun huivin kietoo kaulaan, kaikki värit eivät näykään joka ilmansuuntaan kerralla. Haa! Ohjevalinta on myöskin aivan nappi: reikärivit rytmittävät värinvaihtoja kivasti ja tuovat huiviin kesäistä keveyttä – aivan niin kuin halusinkin. Nyt kelpaa huiveilla jokaisena vuodenaikana.

Valitettavasti olen tyytyväinen vain lopputulokseen, en prosessiin. Kerässäni ei nimittäin ollutkaan lankaa kuin 45 vaivaista grammaa – luvatun 50 gramman sijasta. En ole niin pikkumainen, että välittäisin mokomasta kymmenen prosentin vajakista muuten, mutta suunnitelmani langankäytön optimoinnista se torpedoi täysin. Loppukärjestä uupui liki kymmenen senttiä, kun lanka jo loppui. ("Neulon nopeammin, että lanka ei ehdi loppua" -suunnitelma ei muuten toiminut yhtään.) Noh, paluu puoleenväliin, turhauttava rämpiminen takaisin – eikä uusikaan arvio ollut aivan täydellinen. Jouduin neulomaan viimeiset kuutisen raitaa eriväriseltä kerältä. (Kyllä, hankin Sekkua peräti kahden huivin edestä!)

Harkitsin valmistajalle valittamista, mutta pelkäsin, että joku olisi tehnyt seppukun.

Kuvauspaikkana toimi muuten Mikkelin Astuvansalmi. Kävin ihastelemassa luolamaalauksia serkkuni kanssa, ja huivi sattui olemaan mukana.

Maalausten näkeminen muistutti minua eräästä retkestäni Lahden observatorioon. Onko nyt ihan varma, ettei joku tehnyt näitä sormiväreillä viime viikolla? Ja onko nyt ihan varma, ettei tuo ole vain tarra kaukoputken kauemmassa päässä? Epätodellista. Outoa. Että joku on läntännyt kätensä tuohon 4 000 vuotta sitten ja jälki näkyy vieläkin.

Kuvarykelmään kuului myös jännittäviä sarvipäisiä hahmoja ja lapsellisia lehmiä, jotka eivät näy kuvassa kovin hyvin. Kannattaa itse käydä katsomassa.

Muita kesän ihmeitä:

Lappeenrannan Hiekkalinna oli tänä vuonna hienompi kuin koskaan! Teemana Kalevala. Sankarina Ilmarinen. Supersepästä oli mahtava Steampunk-versio:

...ja melkein yhtä mahtava Miffy-tatuointiversio:

Kävin myös Heinolan lintutalolla rakastumassa pöllöihin. Oma asio otus olisi kiva. Ja poikaystävä sai kuvan helmipöllön haukotuksesta.(Awwww!)

Jokakesäisenä ilonani olivat tyynet yöttömät yöt.

Mutta vaihdan ne syksyn kirpeyteen any day.

Happy Wall

Löysin sitten toimivat Stabiloni jostain ja koin tarvetta terapeuttiseen töhertelyyn. Teknisesti ottaen tässä on enemmän kuin 100 asiaa, mutta pitihän tila saada täyteen. (Clickety click!)

Päätin välttää erisnimiä ja jättää pois kaikkein ilmeisimmät (kuten "Literature", "Travelling" tai "Crafts"). Halusin listasta mieluummin jotain puoliuniversaalia ja puolikonkreettista, koska arvelin sen olevan kiinnostavampaa ja haastavampaa. Sen sijaan, että olisin kirjoittanut esimerkiksi "Neil Gaiman", kysyin siis itseltäni, minkä takia minä Gaimanin kirjoista pidän. Answers above.

Jotkut asiat menevät ehkä päällekkäin ja jotkut saattavat vaikuttaa pintapuolisesti ristiriitaisilta, mutta se on ehkä vain realistista...
Suositan tätä introspektioharjoitusta kaikille. Siitä saa kivan huoneentaulun.

Stuff & Things

...'cause that's what we like. Right, Rick? Stuff... and things...

Seuraa täysin inkoherentti lista kaikenlaisista pikkuasioista joita olen kokeillut viime aikoina. Tai ei-niin-viime-aikoina. Katsotaan, kuinka moni tukehtuu aasinsiltojen puutteeseen. Varsin varma ja valitettava arvioni on, ettei yksikään.

***

Behold! Grape massacre:

Selaan Pinterestiä samaan tapaan kuin useimmat selaavat aamulehtiä. Ja Pinterest saa minut tekemään kummallisia asioita. Muun muassa kuvittelemaan, että jäisten viinirypäleiden pyöritteleminen kirsikanmakuisessa Kool Aidissa on erinomainen välipalaidea. Aiheutti naamanmuikisteluja, luonnottoman punaisen kielen sekä kevyen addiktion. What can I say? Ruoat, jotka ovat niin kirpeitä että sattuu, ovat parhaita ruokia.

***
Järjestin poikaystävälle 25-vuotissynttärit teemalla "enhän halua, että tunnet itsesi liian vanhaksi".  Menossa mukana olivat muun muassa Spider-Man-foliopallo, vanha kunnon mustikkapiirakka, Dumblet, Turkinpippurit ja Legot. 

Lahjaksi neuloin Hoops & Yoyo -henkisen skinny-bunnyn Ysolda Teaguen ilmaisella ohjeella. (Toistaiseksi nimetön otus oli suureksi yllätyksekseni se mieluisin lahja ja vieraili kuulemma salaa Immolan kasarmillakin.) Lankana myrkynvihreä Novita Wool.

Toisesta paketista paljastuivat puolestaan baretin väriin sointuvat Carousel-sukat. Lankana Novita Tico Tico, konstruktiona virkistävän erilainen.

***
Osaan tehdä ihan törkeän hyvää risottoa nykyään! Se ei ole vaikeaa – vaatii vain panostusta raaka-aineisiin. Valkoviini, parmesanlastut ja kunnon arborio-riisi ovat kaikki yhtä ehdottomia, jos haluaa ravintolatasoista jälkeä.

Olen käyttänyt perusohjeena tätä, mutta lisäillyt itse raaka-aineita. Sipulin oheen olen paistanut herkkusienisilppua, ja parmesaanin sulattamisen jälkeen heitän joukkoon vielä tuoretta baby-pinaattia sekä halkaistuja kirsikkatomaatteja. Mums mums.

***
Tein äidille taas yhdet tabi-sukat tuossa muinoin. Lankana laivastonsininen Novita Kotiväki. Mallin sovelsin Sake-nimisistä sandaalisukista. ("Sandaalisukista"?! Miksi tällaisen yhdyssanan voi muodostaa?)

Lumisella parvekkeella makaava ruusu on miehen publiikki-ruusu. Ja miehen käsitys dramaattisesta sisustamisesta. (Taas kerran: Kuulostaa ehkä minun idealtani. Mutta ei ole. Se, että minulla saattaa olla epäedullinen vaikutus kanssaihmisiini, on eri asia.)

***

Muistin vanhempiani myös kesäisellä pitsiliinalla. Lanka on maailmankuulusta (haha!) Fractalistani tähteeksi jäänyttä Novita Virkkauslankaa. Novita-lehti (kesä 2011), josta ohjeen katsoin, väitti, että 200 metriä lankaa olisi liian vähän. Pffft. Päätin olla eri mieltä – koska päätin olla oikeassa. Lanka riitti metrilleen, kun turhan nirkkoreunuksen jätti pois.

En ole ennen neulonut pitsiliinaa. Kokemus ei mullistanut maailmankuvaani.

***

...tai ehkä alan tehdä pelkästään sekavia, epälineaarisia postauksia ja kutsun sitä blogirunoudeksi. Silloin kukaan ei uskaltaisi valittaa mistään, koska kukaan ei haluaisi vaikuttaa sivistymättömältä.

Jukstapositio

Sisustan uutta kämppää hyvin itselleni ominaisella tavalla: sommittelemalla kauniita kuvia kaikkialle, missä näyttää olevan liikaa ahdistavan tasaista pintaa. Menin jopa niin pitkälle, että kokeilin ensimmäistä kertaa elämässäni decoupage-tekniikkaa ja päällystin naarmuuntuneen Ikean sohvapöydän vihaisilla Batmaneilla.

Projektiin tarvittiin:

1 dyykattu Lack-sohvapöytä (jonka pintaa tässä tapauksessa hätäparanneltiin hionnalla ja hyvin myrkyllisen hajuisella akryylimaalilla)

4 irtonumeroa Greg Ruckan käsikirjoittamia Detective Comics: Batman -sarjiksia 2000-luvun alusta. Löytyivät antikvariaatista huokeaan kappalehintaan. Tykästyttiin erikoisiin, yhden tai kahden värin eri sävyillä pelaaviin kuvituksiin. (Lehdet täytyy tietysti lukea ennen pakannallisen leikkausoperaation aloittamista! Samalla voi nauraa sisäsivuilta löytyville muro- ja videopelimainoksille jotka ovat jenkkiläiseen tapaan kornimpia ja runsaslukuisempia kuin laki sallii.)

1 pienehkö purkki vesiliukoista keskikiiltävää lakkaa + pienehköjä pensseleitä, joista EI irtoa karvoja. Ellet sitten välttämättä halua Batmaneillesi yllätysviiksiä.

1 jugurttikuppi, johon yrität epätoivoisesti sekoittaa erikeepperistä ja vedestä sellaisen mikstuuran, joka olisi riittävän notkea levittyäkseen helposti mutta kuitenkin sen verran tömäkkä etteivät kuvat vety ja kupruile.

Asiaa saattavat edistää myös vakaa saksikäsi ja palapelejä rakastavat aivot.

Proseduuri:

1. Etsi kuuleimmat ruudut ja laikkaa ne sumeleimatta irti. Jos kuvittelet tekeväsi dramaattisemmat rajaukset kuin alkuperäinen taiteilija, saat ilman muuta leikata myös keskeltä ruutua.

2. Sommittele ruudut hieman lomittain valitun (ja tästä huomionosoituksesta silminnähden pakahtuvan) huonekalun päälle. Saat lisäpisteitä, jos konteksteista irrotetut ruudut tuntuvat muodostavan uusia keskusteluja tai tarinanpätkiä. (Sasha: "Who's house is this anyway?" Batman: "It's yours." *alkaa penkoa tavaroita*) Kun olet järjestellyt asiasi just eikä melkein, kannattaa todellakin ottaa koko komeudesta valokuva tai pari. (Voit ehkä kuvitella muistavasi minkä kulman halusit minkäkin päälle, eikä se todennäköisesti ole vaarallisin kaikista harhoista, joita elättelet, mutta on ihan oikeasti – ihan totta – vähän tyhmää tehdä kaikki mahdollinen vaikeimman kautta.)

3. Sekoita erikeepperisi, valitse aseesi, mene talon kuumimpaan paikkaan ja ala pähkäillä, missä järjestyksessä kuvat pitäisi laittaa, että ne saisi kerralla osumaan juuri niin kuin haluat. Totea, että keskelle jää kaikesta huolimatta kauhea aukko. Etsi uusi, isompi kuva ja paikkaa arviointivirhe sillä.

4. Vietä päivä munakello kaulassa, että varmasti muistat vedellä päälle uuden lakkakerroksen aina parin tunnin välein. Suosittelen levittämään lakan joka toinen kerros pysty- ja joka toinen kerros vaakasuuntaan, koska pensselin harjaksista jäi ainakin tähän huonekalulakkaan kevyt tekstuuri. Taisin itse sutia viisi tai kuusi kerrosta.

5. Ihaile aikaansaannostasi ja tuskaile seuraava kuukausi, missä kotisi nurkassa tämä hienous pääsisi parhaiten oikeuksiinsa. Keitä teetä ja ajattele tyytyväisenä, ettei maailmassa ole ketään, joka voisi nostaa jalkansa juuri samanlaiselle pöydälle. Kerro tämä ylpeänä kaikille blogissa ja Facebookissa – pääset samalla eroon parista sellaisesta Facebook-kaverista, joita ei ole pitkään aikaan huvittanut lukea juttujasi muutenkaan.

Voi olla vaikea uskoa, mutta idea tähän projektiin tuli mieheltä. Minä vain toteutin. Sillä oli nimittäin oma projekti vireillä:

Roskis Saksan armeijan vanhasta jerrykannusta. Yläosa irti rälläkällä, väliin messinkisaranat ja sisäpuolelle puiset ohjurit – tadaa. Kaikkea mäkin annan kuulemma tuoda olohuoneeseeni, mutta meistä tämä on aika uniikki. Voi olla ettei sitä edes raaskita käyttää roskiksena, jolloin siitä tulee työkalupakki. Kuulemma.

Sitten vielä astetta helpompi sisustusprojekti: totesin muuttopenkomisen keskellä, että meillä on suuri määrä todella kauniita postikortteja, joita minä olen lähettänyt kotiin retkiltäni ja joita itse olen saanut sukulaisilta ja ystäviltä ympäri maapalloa. Päätin lätkiä niitä sinitarralla yhteen seinään ja todella hieno kollaasi tuli! Toivottavasti päivittyy tiuhaan. (Eli postia tulemaan, kiitos.)

Uuden kämpän ehdottomasti hienoin varustus on kuitenkin klaffipöytä, johon olen perustamassa omaa työpistettä.  Ensimmäinen työpöytäni kuuteen vuoteen ja monimutkaisin Ikea-kasaus ever.  Mutta kyllä tässä yhden väitöskirjan tekee. Ehkä jopa opettelee ompelemaan koneella. (En ole ihan varma, kumpi näistä pyrkimyksistä on kunnianhimoisempi, koska kaikenlaiset koneet vihaavat minua.) 

Voisi tähänkin tosin jotain koristeita maalailla. Ja olohuoneessa roikkuu nyt valkoinen paperivarjostin. Ällöttävää. Se täytyy turmella.

3:3

Uusi, suurempi kämppä – uusi, suurempi keittiö – uudet, suuremmat rievut. 

(Tietysti myös uudet, suuremmat suunnitelmat.) 

Langat: Menita Cotton Dream, savunsininen, 50 g ja karkkivihreä, 45 g; Novita Bambu, khaki, 45 g 

Puikot: 3,5 mm; Koukku: 3 mm 

Kolmesta pikkukerästä kasvikuitulankaa syntyi siis kolme ylen jännittävää keittiösoturia: 

A.) Yksi pitkulaisempi rätti hyväksi havaitulla Ballband Dish Cloth -ohjeella. Tällä kertaa sävyissä minty fresh. Tai ehkä kilpikonna. 

B.) Yksi nenäliinamainen bamburätti. Innoitus löytyi täältä, mutta sävelsin kyllä loppujen lopuksi ihan omiani. (Jossain marketissa sattui olemaan tarjouksessa Novitan uutta Bambua. Siinä sisustusvimmassani sitten kysyin (juuri siviiliin kotiutuneelta) mieheltä, minkä värisen tiskirätin tekisin. "No, khaki tietysti, koska se on militaarisin." Virkkasin siis tähän sotilaalliseen esitykseen ylen miehekkät simpukkapitsireunat. Why, yes, I do exist to f*ck your mind up. Ja kykenen kuulemma myös hyvin uskottavaan troll-faceen.) 

C.) Yksi paksumpi, hiellä ja tuskalla virkattu rätti eilen tein -blogin ohjeella. Ei ollut perfektionistin juttu ensinkään noiden raitojen veteleminen ja yhteen sovittaminen, vaikka tekniikka sinänsä olikin hauska. Purin ja kiroilin paljon ja vieläkin siellä on sellaista vänkyrää, ettei äitikään voi niitä rakastaa. Riepu raukka. Ensi kerralla sitten vähän vähemmän symmetriaa ja kunnianhimoa vaativa kuvio. (Ehkä lohikäärme...! ...Tai menenpä heittämään tuon virkkuukoukun ulos ikkunasta, ennen kuin aloitan taas.) 

Tuo uusi Bambu ei muuten ollut lainkaan hassumman tuntuista – voisin hyvin ostaa uudestaankin, jos tarvetta ilmenisi. Menitan langat taas ovat marinoituneet kaapissa jostain viime kesästä, kun kävin Kiasman sarjakuvanäyttelyssä ja tein samalla heräteostoksia. Ihan napakka ja kauniisti kiiltävä puuvillalanka, mutta halkeilee kovasti eikä juuri eroa DROPSin vastaavista.

...And This Little Hobbit

Valokuvia: check. Internet-yhteys: check. Hetki aikaa: check.
En tiedä, miten nämä kolme asiaa oli näin vaikea saada kohdilleen – tai tiedän, mutten jaksa kertoa koko sitä pitkää ja uuvuttavaa tragediaa, joka tämä vuosi on ollut. Tässä tämä moneen kertaan mainittu luomus nyt joka tapauksessa komeilee, vihdoin.

  Hobittitakki

eli Cirilia Rosen Aidez (Berroco.com)

Lanka: Cascade Eco+, Shire, 450 g

Puikot: 6,5 mm

En muuten ole koskaan omistanut yhtään villatakkia. (Jos poislukee yläasteen opinnäytetyöni, joka ei kyllä ole paljon päivänvaloa nähnyt.) Luultavasti siksi, etten ole yhtään villatakki-ihminen. Kutisevia. Kuumia. Painavia. Hankalahoitoisia. Sesonkikamaa...

 
On siis vaikea sanoa, mikä minut riivasi tekemään itselleni villatakin. Ja vielä näin paksun.

Tai tiedän minä senkin: lanka oli alennuksessa ja olin todennut normaalin lämmittelykeinoni, shaaliin kääriytymisen, melko epäkäytännölliseksi. (Esimerkiksi ruokaa laittaessa hapsut halusivat uimaan kastikkeeseen.) Ja lo and behold: ovela juoneni toimi (they always do), eli kääriydyin kuin kääriydyinkin peittojen sijasta tähän pitkin talvea. Enkä voi kuin kiitellä sekä ohjetta, lankaa että omaa ennakkoluulottomuuttani! (Ohjeessa ehdotetut olkasaumat kannattaa tosin eliminoida, koska takissa on raglan-hihat muutenkin. You know what to do.)

Palmikkoa riittää hihojen helmineuleloukuista selän isoon ristikkopaneeliin. Pari pikkupalmikkoa tehdään vielä aika eksoottisilla ristiinneulomistekniikoillakin, joten työ pysyi alusta loppuun kiitettävän kiinnostavana. Paksun langan ansiosta se myös eteni ylimaallisen nopeasti. Kiinnostaisiko vetäistä itselle uniikki kotitakki kahdessa viikossa? No, hint hint. Eco+ on myös todella kauniisti värjättyä ja kuohkeaa. Nyppyyntyy nopeasti, muttei turhan rumasti. Toisin sanoen hankauskohtiin kasvaa pientä rikkaa, muttei sentään uusia lemmikkejä.

Vaikka tämä onkin kaikin puolin lämmin, rustiikkinen, rouhea ja kodikas kappale, hobittimielleyhtymä lähti ensialkuun väristä, joka on nimetty osuvasti konnunvihreäksi. (Toistuu ekassa kuvassa parhaiten.)

Toista leffaa (ja talvea) odotellessa... Ensimmäinen oli ihan riittävän mukava. Liikaa kääpiöitä ja liian vähän haltioita, tosin. ...mutta niinhän aina ja kaikkialla! (Vielä vähemmän kuin villatakkityyppiä olen partaista ja sahtituoppia kivipöytään kolistelevaa tyyppiä, jos saatte langanpäästä kiinni. Huoh, kääpiöt ja kääpiömäiset ihmiset.)

Take Two

Toinen yritys - ja näyttää muuten jo paljon paremmalta! (Paitsi tuo toisiksi viimeinen ruutu olisi varmaan pitänyt piirtää uudelleen...) Nyt alkavat vaikeudeksi muodostua pikemminkin aihepiirit. Olen selannut melkoisen montaa sarjakuvablogia, mutta jotenkin en silti ymmärrä mistä tässä oikein pitäisi lätistä. Käsitöistä kun todellakin kannattaisi lätistä ihan vaan valokuvin. Tämä oli siis silkkaa tajunnanvirtaa. Featuring vaaleanpunainen stabilo, jee.

Pitäisi varmaan kohta oppia, ettei tuota tekstiä ole yhtä helppo muokata jälkikäteen kuin tietokoneella. Tulisi valittua kerralla vähän fiksummat muotoilut.

Post-it Note

True story. 
Eihän tästä nyt mikään kaunis kokonaisuus tullut, ja mukaan on näköjään hiipinyt yksi pilkkuvirhekin. Mutta ottaen huomioon, että tosiaan käytin alle vartin/ruutu ja että välineistöni oli näin vaatimaton...

...en minä ihan toivoton tapaus ole. Noinkin lyhyestä pätkästä voi nähdä, että piirrosjälki muuttuu loppua kohti luontevammaksi. En silti usko, että tämä toistuu. Ainakaan kovin usein.

Idean post-it-lapuilla leikkimiseen sain Milla Paloniemen blogista. Kuvat suurenevat tuttuun tapaan klikkaamalla!

Tea Talk

En usko, että tätä postausta voidaan välttää enää kovin kauaa, joten hoidetaan se pois alta.

Olen vannoutunut teeihminen. Satunnaista kulutusta päiväkoti-ikäisestä, kevyttä hifistelyä koko yliopistoajan ja ihan oikea addiktio nykyään. Juon keskimäärin pannullisen päivässä, joskus enemmän, joskus vähemmän. Päivät, joista selviän ilman kupillistakaan ovat kuitenkin aika harvassa.

Siksi otan suorastaan henkilökohtaisena loukkauksena tällaiset teehissukkastereotyypit. Ja turhaudun ihmisiin, joiden mielestä kaikki tee "maistuu samalta" – tai mikä vielä pahempaa, "ei millekään".

Tehdäänpä selväksi pari asiaa.

Teetä saa nykyään todella laidasta laitaan. Vaikka ei edes laskisi mukaan kaikkia hirveitä haudukesoluttautujia, kuten rooibosta ja yrttilitkuja – joissa ei siis ole oikeita teepensaan lehtiä lainkaan – valikoimaa löytyy miedosta valkoisesta teestä todella kuivaan mustaan. Kukka- ja hedelmämausteilla saa tarvittaessa happoa ja makeutta. Ja niille, joiden mielestä tee maistuu vain lämpimältä vedeltä, voin keittää sellaisen tervan, että hyvä jos koko mukillisen saa alas.

Haloo, eiväthän hyvät teet edes näytä samanlaisilta! Taivas tietää, mitä murua jossain Euroshopperin haudutuspusseissa on, mutta eihän sellaista nyt kukaan osta. Eihän?

 

Klikkaamalla suurentuvassa kuvassa on siis vihreää reilun kaupan jasmiiniteetä, jota saa ihan lähimarketeista; mustaa, väkevää reilun kaupan teetä, jota veli toi minulle Englannista; sekä Martinique-sekoitusta, jossa on mustan teen lisäksi kukkien terälehtiä ja hedelmäpaloja ("papaia, ananass, apelsinikoored, päevalille-, safloori-, rukkilille- ja roosilõied"). Viimeeksi mainittua vanhempani ovat tuoneet Tallinnan Tea and Coffee Centeristä, jota olen mainostanut ennenkin.

Nämä näytteet edustavat hyvin myös rönsyilevän teekaappini perusvalikoimaa. Varastossa pitää olla ainakin:

• No-nonsense mustaa teetä. Ei mausteita, ei makeutta, vain reippaasti kofeiinia. Esimerkiksi Assamin teet (intialainen maakunta) tuppaavat olemaan hyviä, maltaisia laatuja. Niitä löytyy esimerkiksi English Breakfast Tea -sekoituksista. Pitää hereillä ja poistaa ainakin itseltäni nälkää – täydellinen työskentelyjuoma, siis.
• Jotain vihreää. Jos maustamaton sencha maistuu ruoholta, suositan kokeilemaan vaikkapa jasmiinilla, mintulla tai tähtianiksella maustettuja versioita. Vihreästä teestä tulee ihan erilainen olo kuin mustasta. Siinä on vähemmän kofeiinia, joten se pikemminkin rauhoittaa ja selkeyttää kuin piristää. Vihreässä teessä on käsittääkseni myös enemmän flavonoideja ja L-teaniini-nimistä aminohappoa, joka vaikuttaa aivokemiaan in all the right ways... (Veljeni viime kuussa: "Minkä takia sä tiedät noin paljon huumeista?" Koska välittäjäaineet. Välitän välittäjistä.) Tee on siis, jo kofeiinistakin johtuen, psykoaktiivinen aine.
• Jotain makeahkoa, kukkaista ja kevyttä. Eli käytännössä jotain maustettua mustaa teetä. Suomen kauppalaaduista suosikkini lienee Keisarin morsian, vaikka pidänkin Nordqvistiä yleisesti vähän lasten brändinä. Keisarin morsiamesta löytyy Assam-Ceylon teen lisäksi mustaseljan ja kvittenin aromia, appelsiininkuorta, ananasta ja ohdaketta. Hedelmäteet toimivat hyvin kaikenlaisten jälkiruokien kanssa. Jäähtyneenä niitä voi laittaa myös smoothieihin.
• Jotain pussiteetäkin pitää olla, siltä varalta, että pannu on pesussa. Itse suosin Twiningsin Classics-sekoitusta, josta löytyy Earl Greytä, Lady Greytä, Prince of Walesia, Afternoon Teata sekä sitä English Breakfast Blendiä. Ei tarvitse kuin nuuhkia sitä rasiaa – ja sitten jotain blaa-blaa-teerasiaa – niin tietää kyllä, mikä on hyvää. Twiningsin uudesta Earl Grey Jasminista tykkään myös. Siinä on mustaa ja vihreää teetä sekaisin. (Sekoittelen joskus itsekin irtoteelaatujani, mutta lopputulokset tapaavat olla aika epäpyhiä.) Uusin löytöni on Liptonin indonesialainen, ruusulla maustettu vihreä tee. Myydään epäekologisissa ja muutenkin naurettavissa pyramidipusseissa, mutta aromi on jotenkin hauskan lakritsainen.

Kannattaa muistaa sekin, ettei teenjuonti ole mitään outoa anglofiliaa, vaan maailman tärkein tee-scene löytyy itse asiassa Aasiasta. (Kyllä, Lontoossa asuminen on edelleen bucketlistilläni, mutta se ei nyt liity tähän mitenkään.) Edes teen juominen maidon kanssa ei ole pelkästään kummallista brittiläisyyttä, vaan mausteiseen, intialaiseen chai-teehen kuuluu maito yhtä lailla – suositan lämpimästi kokeilemaan chaita reilun sokerin ja maidon (tai jopa kerman) kanssa!

Itse harrastan sekä brittiläisiä että aasialaisia teekalustoja ja -herkkuja. Skonssit ja Harrodsin keksit kauniissa peltirasioissa ovat tietysti jees. Mutta olen kokeillut myös japanilaista azuki-papuhyytelöä ja mochi-palleroita eli daifukuja. Outoja ovat, mutta viestini tässä onkin, että tee on todella paljon laajempi ja monikulttuurisempi ilmiö kuin useimmat tajuavat. Uusin länsimaihinkin rantautunut villitys on taiwanilainen bubble tea, kylmä ja makea, yleensä maidollinen teejuoma, jonka pohjalta löytyy hassuja, hyytelömäisiä tapioca-helmiä. (Kuvassa vihreän omenan makuinen versio mansikanmakuisilla palleroilla. Tämä annos löytyi Berliinistä, mutta Helsingin rautatieasemallakin on nykyisin bubble tea -paikka.)

Ja kesällä pitää tietysti tehdä sitruunalla maustetusta teestä, hunajasta ja sitrusmehusta kunnon jääteet! Amerikan eteläisissä osavaltioissa nautitaan samantapaista, mutta jenkkiläiseen tapaan kalorikkaampaa sweet teata. Lyhyesti sanottuna teestä voi ja kannattaa kokeilla siis myös kylmiä versioita.

Ja kuumia versioita.

Ja vihreitä versioita. Ja mustia versioita. Valkoiset versiot on vähän tylsiä.

En ehkä ole mikään varsinainen tee-ekspertti, ja nämä ovat kaikki subjektiivisia näkemyksiäni. Mutta give me twenty years. Kun olen vanha, tulen todennäköisesti omistamaan toinen toistaan kummallisempia posliiniastiastoja ja pari bambuvispilää.

Keväässä on muuten parasta, että sataa taas vettä! Sadepäivähän tarkoittaa, että saan piiloutua johonkin nurkkaan pitämään kahdeksan tunnin teetaukoa ja lukemaan kolmea mahdollisimman erilaista kirjaa vuoronperään. Edelleenkin, teehissukkastereotyypit – pffft.

Antiikkia, antiikkia

Anteeksi, anteeksi. Toistan taas sen yleisimmän avausfraasin: joo, on ollut vähän hiljaista. Syynä yksinkertaisesti se, että energiani on viime aikoina riittänyt vain juuri ja juuri niihin juttuihin, jotka on ollut ihan pakko tehdä. Nähtävästi olen vielä sen verran viime sukupolvea ja vielä sen verran tervearvoinen, ettei blogin päivittäminen olekaan tärkein prioriteetti. (Eli mulle on tärkeämpää esimerkiksi syödä ruokaa kuin valokuvata sitä! Instagram will never take me alive!) 

Olen myös viettänyt paljon aikaa vanhempieni kotona, joka on käytännössä vanhojen taide- ja käsityöprojektieni hautausmaa. Tai museo. Aika moni vanhakin tekele on nimittäin esillä. Kuten tämä pikkuruinen ristipistoliina: 

En muista missä olen tämän tehnyt tai mistä olen tuon (davegibbonsmaisen) väriyhdistelmän vetäissyt, mutta jotenkin se toimii. 

Tekstiilitöiden lisäksi nurkissa pölyyntyy akryyliväreillä taannoin maalaamiani kiviä: 

 

Takapuolille niihin on maalattu oikein nimetkin. Pöllö on tietysti Athene. Pesukarhu on muistaakseni Rafael. Ja kissa on Andromeda. Ajattelen samaa kuin tekin: taas löytyi yksi peruste sille, miksi minun ei kannata hankkia lapsia. Niillä olisi ihan perkeleellinen elämä ja identiteetti. 

Tällä ruusulla ei sentään ole nimeä. Koska a rose by any other name would smell as sweet. Paitsi tämä kyseinen ei kyllä tuoksu millekään. Koska se on oikeasti kivenmurikka. Samanmuotoinen ja -kokoinen kuin Roope Ankan Hanhenmunahippu. 

 ...Ja heitetään kaupanpäällisiksi vielä pari suunnilleen vuosikymmenen vanhaa tussipiirustusta. Koska olen puhunut mustesuhteestani ennenkin. Mitään syvällisempää merkitystä näillä ei ole. Toiseen otin mallia jostain 60-luvun äikänkirjasta, toiseen jostain naistenlehden kampausartikkelista. Päättelette varmaan, kumpi on kumpi, koska pipo ei ole kampaus. Ruusu on oma lisäys – eikä tämäkään yksilö muuten tuoksu millekään. 

Näitä on siellä paljon lisääkin. Tauluja seinällä ja askarteluja laatikoissa. Jatko-osaa on siis lupa odottaa. (Sikäli kun kukaan oikeasti odottaa jatko-osia – nehän ovat liki poikkeuksetta pettymyksellisiä.) 

Vanhoja kättentöitä on kaiveltu monissa suomalaisblogeissa viime aikoina eilen tein -blogin Hannen haasteesta. Ei siis ole pölyinen postaus tämä, vaan todella hip & cool. Osallistuu blogosfäärin genrekohtaiseen dialogiin kivasti.