Welcome to Mystery

On kahdenlaista lankaa: sellaista lankaa, jota ehdottomasti tarvitset, ja sellaista lankaa, joka varmaan pitäisi joskus käyttää johonkin. Jos tämän merkinnän lukija on itsekin neuloja, on hyvä lukija varmasti itsekin tuskitellut niitä nurkissaan pyöriviä koreja, laatikoita ja paperikasseja, joista tuntuu ojentuvan yhä uusia lankalonkeroita joka kuukausi - vaikka yrität kävellä töihin jotain muuta reittiä kuin sen lankakauppakadun kautta. Älä väitä, ettei välillä ahdista. Kaupassa se kerä oli pakko saada, mutta nyt olet odottanut sitä täydellistä ohjetta kuukauden, vuoden, viisi. Vähintäänkin tulet hulluksi niistä kumkvatin tai satsuman kokoisista jämäkeristä, joita hamstraat johonkin vanhaan kenkäkaupan muovikassiin (Olisi pitänyt uskaltaa vielä raita tai pari, vielä yksi mallikerta. Pienten lankakumkvattien bruttokansantuote ja jopa lämmöneristys kun ovat aika rajallisia...)

Arvatkaa mitä? Minusta niitä ylimääräisiä keriä on hauska punnita ja yhdistellä, mietiskellä, mitä niistä vielä saisi ja millä tempulla. Varsinkin jos tähteeksi jää jotain poikkeuksellisen ihanaa (tai kallista) lankaa, siitä on pakko saada käyttöön joka metri! Kaikkien aikojen suosikkilankani tähän mennessä? Mahdollisesti Lontoo-Scaleneen ostamani riikinkukonvihreä Shibui Sock ja edellisen postauksen Cloud Illusioniin käytetty Araucania Botany Lace. Molemmat ovat muuten sataprosenttista, tiukkakierteistä merinovillaa - clearly I have a type. Ja molempia oli jäänyt tähteeksi 20 grammaa.

Jep. Kuulostaa ihan kaksivärisiltä kämmekkäiltä!

Phalangees (Knitty, Deep Fall 2012)

Lanka: Araucania Botany Lace, berry mix, 14 g; Shibui Sock, peacock, 20 g

Puikot: 2,5 mm

Osoittautuivat vaikeiksi kuvata, mutta ovat luonnossa todella kauniit. Ja pehmeät!

Mosaiikkineuleena toteutettu labyrinttikuvio oli todella koukuttava.

Sormiaukot tässä tehdään ihan uudella tekniikalla, joka perustuu siihen, että silmukat päätellään hyvin erikoisessa järjestyksessä. Helpompaa kuin miltä kuulostaa (kun käyttää apuna paria hakaneulaa) ja sovellettavissa mihin kämmekäsmalliin hyvänsä.

Eipä olisi näitäkään syntynyt, ellen olisi yrittänyt löytää kauneimpien jämäkerien piilevää potentiaalia. Täten ehdotan perustettavaksi OuTriPon. Ouvroir de Tricot Potentielle. Eli potentiaalisen neulonnan työpaja. Tai mistäs minä tiedän, kun en osaa ranskaa...

Seuraavaksi vuorossa virkkausta! Kävin viime kuussa Suomen käsityön museossa kuuntelemassa Molla Millsiä, jolta on vielä tänä keväänä tulossa uusi Virkkuri-kirja! Kuulemma monimutkaisempia malleja kuin edellisessä, joka kieltämättä oli mielestäni himpun palikka. Käsitöiden modernisoiminen on joka tapauksessa kaunis asia, jolle tänä neulebloggaajien aikana on epäilemättä tilausta. Ravelryssä meitä on neljä miljoonaa. Ja paikallisissa lankakaupoissa myydään lankaa ainakin kymmenestä eri maasta. It's not a hobby, it's a post-apocalyptic life skill.

Cloud Delusions

Boo Knitsin mallit ovat juuri oikealla tavalla pitsisiä, eikä kuunsirppimäisestä muodostakaan haittaa ole.
Araucanian Botany Lace on juuri oikealla tavalla värikästä, eikä tiukasta kierteestäkään haittaa ole.
Juuri tällaista napakanpehmeää lankaa on ilo neuloa. Ja juuri tällaista johdonmukaista pitsiä on helppo neuloa.

Mitkä muodot! Mikä laskeutuvuus!

Mitkä värit! Ja mikä kaulavaltimoiden ihoa hivelevä sileys!

Ihkua, hei.

Kyseessä siis:
Cloud Illusions (Boo Knits Ravelry Downloads)
Lanka: Araucania Botany Lace, PT1950, 83 g
Puikot: 4,0 mm

Arvelen tosin, että tuo taivasta parhaillaan peittävä pilvipatja on himpun harhaa tiheämpää ainetta.

Plot Thickens

En edes tiedä, kuinka kauan olen halunnut kokeilla mysteeri-knit-alongia. Mutta hei, dreams come true: kerrankin osui kohdalle sellainen ilmainen mysteerisukkaohje, johon minulla sattui olemaan joutilaita lankoja. Ja suunnittelijakin sattui olemaan tuttu omilta suosikkilistoilta. (Jeannie Cartmelin Pirate Danger ja Magic Mirror ovat jo olleet päätyä jalkaan jo pariinkin otteeseen.)

Tänään tulostin viimeisen neljästä vihjeestä. Saa nähdä...

 

Olen muuten yrittänyt etsiä Suomesta sellaisia mysteeripalapelejä, joiden mukana tulee lyhyt rikostarina, mutta ei kuvaa valmiista palapelistä. Palapeli pitää siis kasata sokkona, ja valmistuttuaan se esittää vihjeet, joiden avulla rikoksen voi ratkaista. (Varsinainen päättely oli aika suoraviivaista, mutta kaipa ihmisiä ärsyttäisi, jos ne kokoaisivat liki tuhannen palan palapelin ja olisivat vielä senkin jälkeen yhtä pihalla keissistä...) Törmäsin tällaisiin muutama vuosi sitten Providencessa, palapelien erikoiskaupassa, mutta en ole nähnyt vastaavia muualla. Edes Lontoon Hamleysillä tai New Yorkin FAO Schwarzissa. Sääli, koska "A is for Arson" kaipaa seurakseen aakkoston loppuosaa. Jos joku tietää, mistä tällaisia palapelejä voi ostaa Suomessa, vinkkejä vastaanotetaan. (Aina on Amazon, joo, mutta hyvä palapelikauppa saisi minusta muutenkin hyvän asiakkaan.)

Kaipaisin kovasti uutta, stimuloivaa tekemistä. En tee nykyisin mitään muuta kuin luen kaikenlaista, kirjoitan kaikenlaista ja neulon kaikenlaista. Noh, katson myös telkkaria ja leffoja neuloessani. Nähdäkseni pulmaan on ainakin kaksi potentiaalista ratkaisua: pitäisi joko löytää halvat lentoliput johonkin (taas) tai sitten uusi harrastus. Jonkinlainen kangaspuukurssi voisi olla kiva. Toisaalta olen jo pitkään ollut utelias, kuinka nopeasti oppisin soittamaan jotain instrumenttia. Mulla kun on näppärät sormet ja mukautuvat hermoradat, enkä ole tehnyt nuottienlukutaidollani mitään ikiaikoihin. (Minut laitettiin ala-asteella musiikkiluokalle, koska siellä oli vähemmän häiriköitä.) Kuinkahan kaukana joku saksofoni olisi nokkahuilusta? Saattaisin harkita myös Yliopistoliikunnan kursseja, ellei mukava ryhmäliikunta olisi oksymoron.

2013 kirjoina

Good riddance. Ei tule ikävä.

Viime vuotta siis. Ihme, että sain yhtään mitään aikaisiksi.

Lukurintamalla en kyllä saanutkaan. Mikäli laskemme Anne Frankin (varsin puuduttavan) päiväkirjan hyvällä tahdolla romaaniksi, tulin viime vuonna lukeneeksi vaivaiset kymmenen romaania. En usko, että olen koskaan saanut kasaan yhtä vaivaista saldoa, en sen jälkeen, kun opin lukemaan. (Tosin, in all fairness, ahmin ne ensimmäiset vuodet lähinnä Neiti Etsiviä ja satuja...)

Tälle pohjanoteeraukselle on kaksi ilmeistä syytä: Ensinnäkin se, että vuoden ensimmäisellä puoliskolla minun oli vaikea löytää riittävästi rauhallista aikaa edes nukkumiselle. Lukemisesta ei ollut puhettakaan, ja tämä näkyy selvästi myös muistiinpanoissani – likipitäen kaikki lukupäiväkirjan merkinnät ovat ajoilta jälkeen muuton. Onneksi voin tänä vuonna paikkailla näitä sivistysvaurioita uudessa urbaanissa ympäristössäni, vapaana naapuriterrorista! Toinen, huomattavasti onnekkaampi syy on se, että olen käyttänyt paljon aikaa sarjakuviin. Kesän jälkeen muistikirjaani näyttää ilmestyneen muistiinpanot peräti 45 sarjakuvaromaanista ja -albumista, mikä on jo huomattavasti tyydyttävämpi luku.

Englanninkielisten teosten osuus kaikista nimikkeistä näytti olevan reilut 40 prosenttia, kuten neljänä edellisenäkin vuonna. Oikeastaan tuntuu, että lukisin enemmän englanniksi kuin suomeksi, mutta tämä selittynee sillä, että luen tutkimuskirjallisuutta ja -artikkeleja lähes yksinomaan englanniksi. Sen massan jos lisäisi tilastoihin, saattaisivat sekä sivumäärät että englannin kielen prosenttiosuus pompsahtaa kummasti, mutta joku raja tähän ajatusdokumentointiinkin – teoriateksteistä joudun kirjoittamaan ihan riittävästi ilman lukupäiväkirjaakin.

Eikä tämä statistiikkajaaritus varmaan muutenkaan kiinnosta ketään. Lausutaan mieluummin muutama sana niistä kirjoista, jotka tältä vuodelta erityisesti jäivät mieleen. (Nimikkeet eivät ole missään erityisessä järjestyksessä.)

R. L. Stevenson: Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde

Toissavuoden juttu oli Frankenstein; viime vuoden juttu tuntui olevan Jekyll ja Hyde. Arvelen, että toteemieläimeni on 1800-luvun tiedemies.

  Suurin piirtein kaikki, joilla on edes jonkinlainen yhteys länsimaiseen kulttuuriin ja kollektiiviseen alitajuntaan ovat tietysti spoilaantuneet tämän tarinan pääpointista, mutta se, että asetelman tietää, ei ainakaan minun kohdallani poista sen viehätystä. Jännittävää, miten syvällä ihmisluonnossa monet 1800-luvun englantilaiset romaanit tuntuvat kahlaavan. Ja jännittävää on myös kulttuurimyyttien alkujuurille palaaminen: on kiehtovaa verrata sellaisia henkilöhahmoja ja tarinoita, jotka useimmat kuvittelevat tietävänsä, niihin alkuperäisin tuotteisiin, joihin varsin harva on itse asiassa perehtynyt. Tässä suhteessa Jekylliä ja Hydeä on kylläkin kohdeltu yllättävän hyvin – ainakin verrattuna Frankensteiniin ja hirviöön, jotka ovat molemmat raa'asti "väärinymmärrettyjä" nykypäivän populaarikulttuurissa.

       Tulin katsoneeksi myös BBC:n Jekyll-modernisoinnin, koska Steven Moffat. (Onnistuu (vielä toistaiseksi) yllättämään jopa minut, rakentaa nokkelaa psykologista kauhua (as evidenced by Weeping Angels) ja saa ihmiset kirjoittamaan epätoivoisia naistenvessojen seinille – that's what I wanna do when I grow up!) Äärimmäisen suositeltava minisarja, mutta loppuratkaisu olisi voinut olla lähdeuskollisempi ja muutenkin tyydyttävämpi.

Neil Gaiman & Dave McKean: Black Orchid

Erinomaisen kauniisti kirjoitettu ja – ehkä vielä suuremmassa määrin – kauniisti piirretty, lyhyehkö sarjakuvaromaani, jonka pääosassa seikkailee naisia, jotka ovat myös kasveja. Ja kenties myös supersankareita. Sekaan mahtuu myös vähän kokeilevampia kerrontatekniikoita ja cameoita useilta DC Comicsin hahmoilta. Miten näistä aineksista saisikaan aikaisiksi mitään muuta kuin hienoa sarjakuvaa?

   Gaiman ja McKean onnistuvat tekemään kaikesta oudon kaunista ja vähän vinksahtanutta – tavalla, jota Tim Burton varmaan yrittää mutta johon ei ihan pysty. Varsinainen dream team, siis. Sain muuten joululahjaksi kaksikon viimeisimmän kuvakirjan Crazy Hair – The Day I Swapped My Dad for Two Goldfish ja Wolves in the Walls saivat uuden hyllykaverin!

John Fowles: Neitoperho

Satuin lukemaan kiehtovan journaaliartikkelin The Collectorin henkilöhahmoista, tarkemmin sanottuna siitä, miten ristiriitaisesti teoksen kaksi päähenkilöä kuvailevat toisiaan ja itseään. Uteliaisuus heräsi ja onnistuin onkimaan käsiini teoksen suomennoksen. Tarina itsessään ei ole järin monimutkainen, pelkästään raadollisempi versio Kaunottaresta ja Hirviöstä: antisosiaalinen konttoristi kidnappaa kauniin taideopiskelijan ja pitää tätä vankina maalaistalon kellarissa siinä toivossa, että parin välille syntyisi "jotain". Teoksen juju onkin sen kahdessa päähenkilössä, joille molemmille annetaan vahva ääni ja paljon tilaa. Yhteistä kidnappaajan sisäiselle monologille ja kidnapatun päiväkirjalle on lähinnä se, että molemmat ovat varsin vetävää kerrontaa. Jostain määrittelemättömästä syystä teksti sai minut ajattelemaan "vanhoja kunnon dekkareita". Viimeinen niitti, joka sinetöi teoksen paikan tällä listalla, oli loppuratkaisu. Se oli paitsi tyylikäs myös hyvin, hyvin hyytävä. Tämä ei varmasti jää viimeiseksi Fowlesikseni.

Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini

Tähän teokseen taisin törmätä BuzzFeedin kirjalistoilla (taas kerran, via Pinterest). "11 kummallista kirjaa, joita tuskin olet lukenut" tai jotain sinnepäin. Ja minullahan nousee heti korvat pystyyn, jos joku on kummallista, outoa, kieroutunutta, uutta... Kuten etiketti lupaa, kirjan keskiössä on kuolinilmoituksia laativa, verkkainen vanhapoika Viktor ja hänen hellyttävä lemmikkipingviininsä Miša. Epätavallisen ja epätavallisen hyväntahtoisen parin ympärille alkaa valitettavasti kerääntyä vaikeuksia varkain...

En ollutkaan aikaisemmin lukenut ukrainalaista romaania. Vähän kuin jotain kevyt-Kafkaa, with added logic. Ja kuka nyt ei pitäisi pingviineistä?

Mike Carey & Peter Gross: The Unwritten

Tämän sarjan ensimmäinen osa oli jo edellisellä listalla. Viime vuoden aikana on sitten tullut opiskeltua loputkin kuusi osaa. Enempää ei tähän mennessä ole ilmestynyt. Kieltämättä The Unwritten on lähinnä alluusiopornoa kirjanörteille – mutta sehän riittää jo aika pitkälle! Voin muotoilla asian myös toisella tavalla: oman elämänsä Harry Potter, Dickens-sankaritar, tuore vampyyri ja Frankensteinin hirviö käyvät tosimaailman sääntöjä venyttävää sotaa sellaisen salajärjestön kanssa, joka ohjailee yhteiskuntaa peukaloimalla tarinoita – päättämällä, mitä kerrotaan, ja mitä pyyhitään pois. Hm...? Sold!

   The Unwrittenilta puuttuu ehkä se "suuruuden aura", joka esimerkiksi The Sandmanilla ja Watchmenilla on, mutta nokkela se on. Ja yllätyksekäs, mikä minun kirjoissani on melkein yhtä tärkeä tarinan piirre kuin syvällinen tai paljastava. Varmasti palkitsevaa luettavaa myös yksittäisiä numeroita seuraaville, koska tapahtumatahti on jopa himpun hengästyttävän puolella. Japanilaisen Yuko Shimizun ukiyo-e-vaikutteisesta kansikuvataiteesta tykkään myös, edelleen.

Sir Arthur Conan Doyle: The Hound of the Baskervilles

Veljeni on kauhumiehiä. Niinpä vihjaan harva se joulu vanhemmilleni jonkin kauhuklassikon, jonka veljelle voisi ostaa lahjaksi. (Toisinaan lahjoitan itsekin jotain iskevää – esimerkiksi Poen ja Ambrose Biercen novellit ovat saaneet hyvän vastaanoton.) Viime vuonna oli vuorossa Baskervillen koira. En tiedä onko lahjan saaja itse vieläkään lukenut teosta, mutta siitä tuli ainoa (lyhyt)romaani, jonka minä sain kevättalvella luettua. Se menikin sitten parilla nielaisulla kotipaikkakunnalla vieraillessani.

   Olen lukenut Holmes-juttuja aika päämäärättömästi vähän silloin tällöin vähän sieltä täältä, koska varsinkin suomennoksia on ollut saatavilla aika sekalaisissa kokoelmissa (onneksi Kindleen saa nyt ladattua koko valikoiman ilmaiseksi). Olen priorisoinut novelleja, koska Conan Doylea on pidetty nimenomaan hyvänä novellistina – Study in Scarletin rakennehan on aika kamala, ja muita pidempiä tarinoita en ole lukenutkaan. Baskerville-paketti pysyy todella paljon paremmin kasassa ja on juuri kauhupiirteidensä ansiosta varsin viehättävää luettavaa, ei ihan pelkkää ongelmanratkaisua. Rohkaisen myös lukemaan Sherlockeja alkukielellä – iso osa suomennoksista on vanhuuden kökköjä, eikä Conan Doylen kieli ole ollenkaan kiemuraista. (Merely quaint.) Ehkä suosikki Holmes-juttuni tähän mennessä – mutta olenkin lukenut vasta noin puolet kaikista.

Siinä muuten asia, jota joudun tuon tuostakin selittelemään. Useimmat, jotka minut tuntevat, tietävät, että Neil Gaiman on lempikirjailijani (tai ainakin yksi niistä). Jotkut tietävät, että olen vanha Tolkien-fani ja Sherlock-fani. Ja tietysti myös Alan Moore -fani (nerokas mutta/koska outo mies). En kuitenkaan ole lukenut koko tuotantoa sen paremmin Gaimanilta tai Moorelta kuin Tolkienilta tai Conan Doyleltakaan. Miksi? Koska pelaan todennäköisyyksiä ja säännöstelen.

    Elinajanodotukseni on vielä varsin hyvä – parempi kuin yhdenkään lempikirjailijani, mind you – joten minulla on todennäköisesti edessäni vielä monta antoisaa lukuvuotta. Kun vielä ottaa huomioon, että tulen sitä nirsommaksi, mitä enemmän luen, olisi mieletöntä lukea kerralla kaikki, mistä tietää pitävänsä. Varsinkaan kuolleilta kirjailijoilta ei useinkaan ole odotettavissa mitään lisää, vai kuinka? Sen sijaan, että ahmaisisin kaiken putkeen, näen mieluummin joitain kestonimiä listalla vuodesta toiseen... Useimmista muista lukuharrastajista tämä on käsittämätöntä. ("Miten niin oot joku Gaiman-fani, muttet oo lukenu ees Graveyard Bookia?" No, se on jemmassa. I rest my case.)

Onneksi viime vuonna tuli ulos uutta Gaimania! Poikaystävä osti minulle valmistujaislahjaksi niin hienon erikoiskappaleen Ocean at the End of the Lanea että Graveyard Book taitaa edelleen pysyä jemmassa. Pakkohan tämä on lukea, kun siinä on kangaskotelo, Gaimanin nimmari, McKeanin kuvitus ja kaikki!

 

Tuon Donna Tarttin uusimman sain joululahjaksi. Tartt onkin vaikea tapaus. Sillä on niin suppea tuotanto, että vaikka lukisi ihan julkaisutahdissa, ei silti saa uutta luettavaa kuin kerran vuosikymmenessä. Eihän sellaista viitsi enää jemmaan laittaa... Viime vuoden odotetut julkaisut pääsevät siis suoraan lukulistaan kärkisijoille.

...Ja onneksi 2013 oli sentään mainio matkustusvuosi! Se, että pääsin pyrähtämään Lontoossa, Oxfordissa ja Budapestissa sekä kiertelemään Alankomaita, kompensoi hieman nojatuolimatkojen niukkuutta. Kävinhän muun muassa Tolkienin haudalla:

Bodleian Libraryssa oli esillä myös Tolkienin käsin maalaamia karttoja ja alkuperäisiä Hobitti-kuvituksia. Melkein kuolin.

Green is the Color

Tämän vuoden jouluneuleisiin kehittyi aivan itsestään aika ennalta-arvattava ja yksitoikkoinen teema: vihreät raidat. Tämä selittynee sillä, että kaikki materiaalit löytyivät valmiina omista varastoista - ja jokaisen neulojan varastoista on varmaan aika helposti luettavissa varastoijan lempiväri. (En vielä marraskuussa tiennyt, että minulla on ensi vuonnakin rahaa, joten...)

Ihme kyllä päättelyn ja paketoinnin välillä oli yksi aurinkoinen aamu. Ja ihme kyllä tajusin juuri tuona aamuna räpsiä muutaman kuvan ennen työhuoneelle lähtöä. Muussa tapauksessa tästä ei olisi tullut yhtään mitään, koska aurinkoa ei ole kyllä sen koommin näkynyt.

****

Päällimmäisenä kasassa on perinteiset villasukat perinteisestä Seiskaveikasta. Ettei tämä kaikki olisi ihan kohtuuttoman tylsää, päätin jättää varvasosan ekstraleveäksi ja raidoittaa peräti kolmella värillä. Kolmen kerän yhtäaikainen hallinnoiminen kasvattaa kyllä luonnetta, mutta näin pystyin käyttämään myös vajaampia keriä ja saamaan väreihin valinnanvaraa. Tästä yhdistelmästä tuli mieleen Swamp Thing. (Mikä on siis hyvä asia, jos joku ei tajunnut.)

 ****

Äiti sai Huurre-huivin. Jonka kaverina tässä on helmenharmaasta Novita Tennesseestä neulottu tähtikoriste. Näpräsin niitä kaksi (samalla kun katsoin puolella silmällä Black Booksia) ja pujotin valmiit tuotteet vanhemmille ja appivanhemmille lahjaksi ostettujen glögi- ja tervalikööripullojen kaulakoruksi. Karolina Eckerdalin erittäin suositeltava Stjärna-ohje löytyy Ravelryn kautta, ja ripustuslenkiksi näihin kehitin ihan vain kaksivärisen letin. Kannattaa todellakin pistää ensi vuoden jouluaskartelulistalle - helppoa, nopeaa ja söpöä!

Ympyrähuivi sen sijaan on totaalisen improvisoitu. Huurre on Novitan tämän syksyn muovinen ja mohairinen uutuuslanka, josta menin jo kokeilemaan itselleni Jeweled Cowlia - hivenen epätyydyttävällä ja toistakseksi bloggaamattomalla lopputuloksella. Totesin jo tuolloin, että lanka sopii kyllä ympyrähuiviksi, mutta kuviot olisi syytä tehdä langan ehdoilla. Niinpä vaihtelin pintaneuletta lankaan printatun raidoituksen mukaan: suurin osa vihreistä pätkistä on sileää nurjaa ja suurin osa valkoisista pätkistä sileää oikeaa. Alkuun ja loppuun neuloin muutaman kerroksen "ainaoikeaa" eli vuorottelin nurjia ja oikeita kerroksia ehkäistäkseni rullautumista. Joihinkin siirtymäkohtiin ja kaulurin keskelle tein yllätykseksi reikäkerroksia (eli lk + 2 o yhteen koko huivin ympäri). Yhteen reikäriviin koukkuilin jopa samean sateenkaaren värisiä helmiä, jotka tuosta Jeweled Cowl -kokeilusta jäivät yli.

Lopputulos on oikein käyttökelpoinen. Huurre on huomattavasti miellyttävän tuntuista päällä kuin puikoilla, ja valmis huivi meni oman kaulan ympäri peräti kolme kertaa, joten kappaleen pukemisessa on totisesti valinnanvaraa. Tätä tekelettä ei myöskään tarvitse hoitaa pingottamalla toisin kuin joitain aiempia joululahjahuiveja, joita ei varmaankaan ole oikein raaskittu käyttää... (Käytettäväksi ne on tehty toki.)

****

Velikin sai huivin - ja juuri sen verran pitkän, että senkin voi pukea usealla eri tavalla!

Note to self, että sopiva huivin pituus on suurinpiirtein lantiolle, kun sen pujottaa niskan taakse alemman kuvan osoittamalla tavalla. Ylipitkät huivit ovat toki boheemeja, mutta varsinkin matkustellessa työläitä. Huomatkaa myös pöllöteeman jatkuminen: mies osti minulle pikkujoululahjaksi korun Jyväskylän Paviljongin joulumarkkinoilta. Se on kaikessa kylkiluisevuudessaan ja mustasilmäisyydessään aika hurmaava.

Tämäkään malli ei ole järin monimutkainen. Otin mallia Cerus-huivista, mutta sehän on vain poikittain neulottua linen stitchiä. Eli sileänä neulottuja ja neulomatta nostettuja silmukoita, ei sen kummempaa. Kahdella värillä raidoitettuna tulee kivaa, kudotun näköistä pintaa. Tässä käytin mustaa Nallea ja vihreänkirjavaa (mukavasti muumioitunutta) Nalle Coloria. Puikkoina muistaakseni 5 mm pyöröt. Toivottavasti huiville tulee käyttöä - ainakin mätsäsin värit viimejouluisiin Cthulhu-lapasiin.

Jokin tuossa muka-kudotussa pinnassa nyt kiehtoo. Edellisessä Knitty-numerossa ollut Princess Franklin -kauluri on ihan pakko saada! Ja elättelen jostain syystä ajatusta myös leveästä, tartaanihenkisestä huivista... (En aina ole ihan perillä siitä, mitä aivoni suunnittelevat ja miksi.)
Tweediä! Rowan-kuvastoja! Ja englantilaista maalaisromantiikkaa! Mulle heti.

Pöllömpää joulua

Taas hiipi kohdalle se aika vuodesta - pitäisi keksiä jotain kivaa kymmeneen kirjekuoreen. Tutustuin opiskeluvaihdon aikana moniin hienoihin ihmisiin, joita en valitettavasti näe kovin usein, koska suurin osa heistä majailee joko Jenkeissä tai kotimaissaan - Ranskassa, Espanjassa, Italiassa, Hollannissa, Puolassa, Sveitsissä, Thaimaassa... Mutta onneksi kirjeenvaihtoyhteyksien ylläpitäminen on viehättävän vanhanaikaista ja muutenkin mukavaa. Tästä vuodesta ei yksinkertaisesti löytynyt valoa, voimia tai aikaa virkatuille tai neulotuille joulutervehdyksille. Mutta onneksi on hamahelmet!

Mummon korttiin tuli ihan perinteinen teksti ("Kaunista joulunaikaa!"), mutta muille kirjoitin pienen talvirunon Robert Frostilta (1923):

The way a crow

Shook down on me

The dust of snow

From a hemlock tree

Has given my heart

A change of mood

And saved some part

Of a day I had rued.

Pöllökortteihin tosin vaihdoin crow''n tilalle owlin. Tuhoaahan se yhden loppusoinnun, mutta kyllä kirjallisuudessakin pitää priorisoida. Ja minä arvostan merkityksen muotoa korkeammalle. Sitä paitsi vaihtarikaverini opiskelevat kaikki jotain jotain muuta alaa - bisnestä, politiikka, historiaa, psykologiaa... Ei ne siihen kuole.

Alkuperäinen ajatus oli tehdä lumihiutaleita, mutta jo muutaman sellaisen jälkeen keksin pöllöt. Pöllöthän ovat riemastuttavia, eivätkä niin ällöperinteisiä, joten niitä syntyi sitten montaa eri väriä. Pujotin niin hiutaleisiin kuin pöllöihinkin pätkän virkkauslankaa ripustuslenkiksi. Lopuksi teippasin luomukset mustiin korttipohjiin, joihin kirjoitin tervehdykset hopeisella geelikynällä. Inspiraatiota helmimalleihin haeskelin Pinterestistä.

Espanjalainen, juustotehtaassa työskentelevä kaverini - jolle en enää ole yhtään katkera siitä, että se voitti minut Mario Kartissa - kehui, että viimevuotinen pikkusukka oli omaperäisin joulutervehdys, jonka hän on koskaan saanut. Tietysti piti tänä vuonna yrittää pistää vielä paremmaksi. Mielestäni onnistuin:

Olen tosin tietoinen, ettei minun tummapaahtoinen huumorintajuni aukea ihan kaikille...

Kun kortit oli saatu postiin, huomasin, että ehtisin ehkä kuitenkin virkata pikkutervehdykset parille kotimalaiselle kaverille - onhan Suomessakin oltu kilttejä tänä vuonna. Kävin näiden kavereiden kanssa Budapestissa, ja totesimme matkan aikana jääneemme kaikki jälkeen kännykkäkehityksestä. Kellään meistä ei ollut - eikä vieläkään taida olla - älypuhelinta, joten oli suunnistettava vanhanaikaisesti ilman nettiä ja GPS:ää. No mutta, kyllä vanhatkin puhelimet voi pukea tyylikkäästi! Ei museoesineitä sovi säilyttää harmaassa, parittomassa sukassa! (Kuulitko, nainen!?)

Virkkasin sitten tämmöiset söpöt kotelot - kännyköille, iPodeille, (käyttämättömille) koirankakkapusseille tai mille nyt hyvänsä. Pääsinpä samalla hyödyntämään uutta, mittavaa nappikokoelmaani!

Kirjovirkattuun pussiin otin mallia täältä ja pöllöpussiin täältä. Muokkasin kyllä molempia himpun. Lankoina käytin Novita Tennesseetä (musta, hopea) ja Menita Cotton Dreamia (minttu). Pöllössä on jotain muitakin pätkiä (varmaankin oranssia Seiskaveikkaa ja laivastonsinistä Novita Butterflyta).

Ihan ei ollut varaa ostaa pusseihin uusia kännyköitä, joten ostelin sopivan kokoisia suklaita - ei tarvinnut aivan tyhjin vatsoin lähteä joulupostiin.

Loppuja työpajan tuotoksia en voi spoilata ennen aattoa...! Olkoot pöllöt puolellanne pyhinä ja myös ensi vuonna. (Aloitan vielä Athene-kultin.)

Yes, I Am Stricken

And can't let you gooo

When the heart is cold

There's no hope and

we knooooooow

That I am crippled by

all that you've dooo-o-o-oone.

Into the Abyss will I run.

Stricken (by Disturbed/Cookie A)

Kirjasta: Knit.Sock.Love.

Lanka: Schoppel-Wolle Admiral 4 ply, Canary Vomit, n. 90 g

Puikot: 2,5 mm (pienimmät, mitkä löytyy)

Lisää ihanaa monimutkaisuutta ja kiemuraa! Myös väri on hämärä: ei oikein oliivi eikä oikein sitrus.

Ei tähän vuodenaikaan kukaan voi pitää blogia.

Tunnelin päässä kajastava valo on sammutettu säästösyistä.

Ruutu, ruutu, ruutu

Kyllä käsitöilläkin on jotain yhteistä sarjakuvien kanssa. (Kaikella on!) Silkkaa arthrologiaa – eli ruutudynamiikkaa molemmat. Ei tavitse kuin hahmottaa systeemi. Yksinkertainen, ihana, looginen systeemi... 

Varisverho/Crow Curtain 

Lanka: 6-säikeinen kalalanka 

Koukku: 2,0 mm 

Tein pitkästä aikaa tilaustyön: tietynkokoinen valoverho tiettyyn pikkuikkunaan. Ja lisäksi toiveissa oli "jonkun ison linnun" kuva. Lienee sanomattakin selvää, että sopivan mallikaavion löytäminen kuulosti jo kättelyssä hankalalta. Joku realisti olisi saattanut todeta, että mahdottomalta. Tuhlasin siihen silti aikaa, koska never give up the chase. 

Typerä, itsepäinen minä. Eihän oman ruutuvirkkausmallin suunnitteleminen ole temppu eikä mikään! 

Laskin siis mallitilkun avulla, kuinka monta ruutua pystyyn ja vaakaan tuottaisi halutut mitat. Koska riittävän isoa ruutupaperia ei ollut käsillä, halkaisin konseptiarkin ruudut neljään osaan ja rajasin itselleni laskujen mukaisen karsinan – se oli se vaikea osuus. Enää ei tarvinnut kuin luonnostella tilaan sopiva lintu sekä tussata ääriviivoille ja niiden sisään jääneet ruudut. Ilahduttaakseni muita ruutuvirkkaajia ja ornitologeja, siistin luonnoksen myös Excel-taulukoksi. Sen voi ladata ilmaiseksi Ravelrysta, täältä. (Jo toinen oma design! Kenelle saan suunnitella seuraavaksi?) 

 

Materiaalina on muuten käytetty muinaista kalalankavyyhteä, jonka tongin esiin mummolan vintiltä, huuhtelin järvessä ja kuivasin kesäauringossa. Kaikin puolin kotikutoinen tuotos, siis. Väitettiin, ettei se olisi ihan oikean kokoinen, mutta sitä en usko. Jätin tarkoituksella hieman pingotusvaraa, jotta lintu istuisi ikkunalle kauniimmin. Kalalanka on yllättävän joustavaa ja kaipaa pientä pahoinpitelyä. 

Mutta ei tässä vielä kaikki! Pieni pääni on jo hetken kehitellyt toistakin ruutuideaa: 

Companion Cube grannies! Mikä edustaisikaan paremmin Aperture Sciencen kodikasta, kutsuvaa, äidillistä lämpöä... Tämä on niin järkyttävän ilmeistä! Olin hyvin yllättynyt, kun nopea googletus ei nostanut pintaan vastaavaa ideaa. Tästä tulisi tyylikkäin peitto ikinä, jos joku jaksaisi tehdä... 

Tietysti olen jatkanut myös seinilleni rakentuvaa ruutukertomusta. Millaisilla mielenmutkilla näistä saisi yhtenäisen tarinan? Väitän, että yllättävän yksinkertaisilla. 

(Anteeksi kökkö kuva - ne nyt vaan ovat kovin valovoimaisia.) 

Ostin Oxfordin Blackwellsiltä ja olen syvästi ihastunut. Myös Jekyllin dekantteri, tekstuaalinen Moby Dick tai Nevermore-jalkainen Korppi olisivat kelvanneet, mutta aikuisuus on kuulemma valintoja. Juuri näistä tuli hyvä kokonaisuus, ja siitähän tässä kaikessa lopulta on kyse...

Prohibited Liquids

Parit impulssisukat ovat jääneet vaille esittelyä.
Gootti/art nouveau -henkistä kiekuraa vastaväreissä.
Elämässä ei koskaan voi olla liikaa kiekuraa, eihän?

Green Fairy 

Ohje: Absinthe (Knitty, spring 2009) 

Lanka: Knit Picks Stroll Tonal, springtime, n. 70 g 

Puikot: 3,0 mm 

Kuten kuvista voi päätellä, nämä ovat olleet käytössä jo keväästä asti. Ja lanka on odottanut kärsivällisesti vuoroaan jo Amerikan-reissusta asti. Älkää siis kysykö, mistä olen ostanut Knit Picksiä – sitä ei taida saada Suomesta vieläkään. Ei sillä, että toista kerää kaipailisin. Edellistäkin on vielä jäljellä liki kolmannen sukan verran, ja omaan makuuni se on turhan löllöä sukkalangaksi. 

 Paitsi Lontoosta, pidän muuten kovasti myös Prahasta. Ja Body Shopin absintintuoksuisesta käsivoiteesta. Paras tuoksu ikinä! Kuin äärimmäisen intensiivinen koivu. 

Blood Bank 

Ohje: Kristi, Cookie A:n kirjasta Sock Innovation 

Lanka: Novita Pikkusisko, beige + Kool Aid (Tropical Punch), n. 80 g 

Puikot: 2,5 mm 

Pikkusisko-lanka sattui silmiini pian ilmestymisensä jälkeen ja aiheutti synapseissani jonkinlaisen ketjureaktion. Kaapissa lojui paljon punaista Kool Aidia, Prismassa paljon halpaa mutta tylsän väristä sukkalankaa. Joulunpunainen on todella blaah, kuten on beigekin, mutta jos uittaisin beigeä lankaa todella vahvassa, joulunpunaisessa Kool Aid -liuoksessa, syntyisikö siitä syvä, kevyesti murrettu verenpunainen? 

...no, ei ihan. Vähän vaaleaksi jäi, mutta raitaefekti onnistui tällä kertaa niin hienosti, etten viitsinyt lisätä toista kerrosta. Sen sijaan osaan ylikompensoinnin jalon taidon suorastaan epäterveen hyvin, ja sovelsin sitä tähänkin: DNA-kierteistä ja vanhoista apteekkilogoista muistuttava palmikkokuvio tuo veri-ideaa esiin jopa vähän hedelmäboolimaisissa väritunnelmissa. 

Myönnän suoraan, että toinen sukka on vieläkin tekemättä. Kun puikoilla on pari muuta paria.

London Love

Lontoo on lempikaupunkini maailmassa. Ja jos olisin kaupunki, olisin Lontoo.

Heti kun täytin 18, lensin Lontooseen. Ja sen jälkeen olen ruokkinut Lontoo-riippuvuuttani käymällä Lontoossa muutaman vuoden välein. Haluaisin joskus asua Lontoossa. En yllättyisi, jos kuolisin Lontoossa.

Lontoo, London, Londres.

Jos jonkun todella tarvitsee kysyä, että miksi, niin koska steampunk. Koska sopiva ilmasto. Koska tee, kirjakaupat ja museot. Koska loistava Neverwhere-metroverkko. Koska maisemat ja mysteerit. Koska Dracula ja Dickens, Sherlock ja Woolf, Jekyll ja Hyde ja vaikka kuka. Lontooseen sijoittuvia sarjakuviakin osaisin luetella ainakin viisi – ilmeisimpänä From Hell. Lontoossa on kaikkea mitä ihminen voi kaivata ja vielä miellyttävän epätasapaksussa paketissa. Paljon on tullut nähtyä ja vielä niin paljon on näkemättä... Onneksi sinne ei ole pitkä matka!

Scalene (Carina Spencerin Ravelry-kauppa)

Lanka: Shibui Knits Sock, 50 g sävyssä honey ja n. 75 g sävyssä peacock

Puikot: 4,0 mm

Tämä oli niin nokkelannäköinen huivi, että oli pakko ihan saada! Ihanaista Shibui Sockia sattui löytymään tarjouksesta juuri, kun haikailin lankoja. Ja viime silmukat tuli pääteltyä juuri, kun pohdiskelin, minkä huivin ottaisin työmatkalle mukaan. Täydellisyyttä alusta loppuun, siis. Pakko tehdä vielä toinenkin, ohuemmasta langasta ja eri väreissä – ohjeesta kun löytyy silmukkamäärät kolmelle erivahvuiselle langalle.

Ja tulihan Lontoostakin ostettua vähän huivilankaa! Käväisin I Knit Londonissa, joka sijaitsee Waterloossa, yllättävän lähellä London Eye'ta. Vihreä on kaupan omaa merkkiä I Knit or Dye. Tässä laadussa rullaa mukana ohut kimallesäie, mistä nimi Ziggy Stardust. Scholler+Stahlin liukuvärjättyä Daphneakaan ei saa Jyväskylästä, joten otin sitäkin herätekerän.

Ostelin kyllä koko kasan muutakin pientä, kuten kuvasta näkyy. Pääasiassa kirjoja (noin viidestä eri kaupasta), karkkia (Malteserssss!) ja etikkasipsejä (nom). Pieni suurennuslasi löytyi Portobello Roadin antiikkikaupasta (Alice's). Veikkaan kyllä uusiotuotannoksi, koska oli niin halpa. Toisaalta juuri niin halpa, ettei voinut jättää ostamatta - pikkusilmukoiden laskeminen ja lähiluku sanan varsinaisessa merkityksessä alakoot! Pöllön sain lahjaksi mieheltä, joka ehti pyöriä British Museumin ilman minua. Huomatkaa myös Oxfordin yliopiston kirjaston musta-kultainen kirjanmerkki.

...Mutta ehkä kaikkein parasta Lontoossa on se, että sinne sijoittuu niin monta tarinaa ja että sieltä on nähnyt niin paljon valokuvia jo ennen ensivisiittiä, ettei se oikeastaan tunnu oikealta kaupungilta ollenkaan. Tälläkin kertaa shoppailukierros kulki Cavendish Squaren kautta. Veikkaisin, että Tohtori Lanyon olisi voinut asua, say, tässä talossa?

Ja tämän maiseman olen tainnut nähdä parinkin ajopelin trailerissa. Tällä kertaa se tuli katsottua ensimmäisestä persoonasta, double-deckerin yläkerrasta.

Fleet Streetillä käytiin ihmispiirakalla... (Vaikka Sweeney Todd olikin syvästi pettymyksellinen, ja korni jopa Tim Burton -leffaksi.)

South Bankia marssittiin (taas!) edestakaisin Hustle-sarjan tyyliin. (Mahtava ja ihan aliarvostettu BBC-sarja. Ekat kaudet pyörivät Suomessakin nimellä Kelmien kerho.)

Enkä ole ihan varma, kuinka moni Sherlock Holmes -museossa kävijä muistaa, ettei Baker Streetillä varmaan oikeasti ole asunut ketään niin älyttömän nimistä. Varsinkin kun tämän "221b":n oikea numero on muistaakseni 239.

Mutta eihän Lontoosta koskaan tiedä...?

Taivuin siis steampunk-päissäni käymään lopulta Sherlock Holmes -museossakin. Matkani varsinaisessa päämäärässä, Oxfordissa taas oli vaikea olla törmäämättä Tolkieniin ja Philip Pullmaniin, joten reissusta muodostui varsin kirjallisuuspainotteinen. (Junan ikkunastakin näkyi muuten sellaiset hurmaavat Austen/Brontë-maisemat, että huh huh.) Jos saan aivojeni palaset joskus kerättyä, avaudun tästä aiheesta vielä ensi jaksossa. Ehkä.