Go North, Young Rover!

Englannin kielen fraasi "go South" tarkoittaa (muun muassa) sitä, että jokin saa huonon käänteen. Loogisesti tästä seuraa, että pohjoiseen suuntaamisen pitäisi vastaavasti olla hyvä käänne. Ainakin Irlannissa tämä logiikka pitää.

Reilun kahden tunnin junamatka Dublinista Belfastiin oli kenties mieleenpainuvin junamatkani koskaan, kiitos ikkunoissa filmirullan lailla kelaavien maisemien: siniseen horisonttiin ja yhtä siniseen usvaan katoavia rantakallioita, tummien lehtipuutupsujen ja kermanväristen lammaslaumojen täplittämiä, henkeäsalpaavaan vihreitä kukkuloita sekä ainakin viisi sateenkaarta - enkä nyt yhtään liioittele. Jossain kohtaa Irlantia sataa aina, ja jossain toisessa kohdassa paistaa ainaa, joten kun aukeiden, kumpuilevien maastojen ja merenlahtien yli voi katsoa kauas, eriläisten sääilmiöiden havainnoiminen on harvinaisen helppoa. Dublinissa oli mukavaa ja Meathin maaseudulla kaunista, mutta Irlannin pohjoisosissa ja merinäköaloissa on jotain kertakaikkisen epätodellista. 

 

Pohjois-Irlannin ihmeisiin tutustuessamme tukikohtanamme toimi itseoikeutetusti  Belfast, sopivasti kämmenelle mahtuva kaupunki, jota olen monille uteliaille kuvannut Berliinin ja Bostonin risteytykseksi. Berliiniä ja Belfastia yhdistää tietenkin kireä, jakautunut historia ja tästä historiasta kertova katutaidekulttuuri, mutta myös nuorekas, hieman omalaatuinen ilmapiiri. Boston ja Belfast puolestaan jakavat saman vanhan koulukunnan satamakaupunkitunnelman: merituulia, jäyhän tyylikkäitä punatiilisiä rakennuksia ja asemakaava, joka jotenkin vaivihkaa yrittää johdattaa kuljeskelijan kohti kärsivällisesti odottavia laivoja.

 

Belfastin berliinimäiseen puoleen pääsee tutustumaan erityisesti kaupungin länsiosissa. Joillain kaduilla katukiveykset ja lyhtypylväätkin oli raidoitettu sinisellä, punaisella ja valkoisella ja Union Jackit hulmuavat siellä ja täällä. Tällaisten katujen asukkaat ovat epäilemättä erityisen Britannia-mielisiä ympäri kalenterin, mutta värin tunnustaminen saattoi heinäkuun alussa olla erityisen vahvaa lähestyvän Boynen taistelun vuosipäivän kunniaksi. 11.7. vietettävää kansanjuhlaa varten rakennettiin muun muassa massiivisia kokkoja:

  

Toisilla alueilla, esimerkiksi Shankill Roadin alueella luoteessa, paikallisten poliittiset asenteet tulevat esiin vieläkin kärkevämmin: kadun kulmissa on kotikutoisen oloisia, mutta sitäkin synkempiä monumentteja kahnauksissa kaatuneiden unionistien muistoksi. Itseäni vavahdutti erityisesti muistokirjoituksissa käytetyt provokatiiviset sanavalinnat: seinämaalauksia ja paasia ei ole pystytetty "kuolleita" vaan nimenomaan "murhattuja" läheisiä kaivaten. "Never forget." Juuri tämänkaltainen diskurssi kertoo jotain siitä jännitteestä, joka näihin tragedioihin on johtanut. (Ja joka saattaa johtaa yhä uusiin tragedioihin, kunnes vastaavien tribuuttien tekemisestä - ja niiden taustalla riehuvista tunteista -  luovutaan.) Itsenäisen Irlannin asiaa ajavien nationalistien värejä - oranssia, valkoista ja vihreää - tai muita kannanottoja lähiöissä näkyi ylisesti ottaen paljon vähemmän, mutta voi olla, ettemme vain eksyneet oikeille kulmille.

Ilmeisin testamentti naapurilähiöiden erimielisyyksille ovat lähiöiden väliin rakennetut "rauhanmuurit", joiden portit on kuulemma edelleen tapana sulkea yöksi. 

Berliiniläiseen tapaan muurit on tietenkin kirjailtu täyteen rauhanomaisia ja idealistisia...

...mutta myös astetta karvaampia tervehdyksiä:

Alueella liikuskelevista ihmisistä ei kylläkään huokunut mitään vihamielistä auraa ainakaan meitä kaukaa tulleita pällistelijöitä kohtaan. Konekiväärimäisen ja erittäin vaikeasti aukeavan aksentin takaa löytyi samanlaisia avuliaita pulputtajia kuin muualtakin Irlannista. Ja erään kulmakaupan poika pyöräytteli valikoimissaan olevista suklaapatukoista jättimäisiä pirtelöitä vaivaisen punnan kappalehintaan. Ensin ihmettelin, miten kukaan viitsii tapella, kun kulman takaa saa mahtavia suklaapirtelöitä. Toisaalta taas niin mahtavat pirtelöt voisivat olla ihan riittävä syy valloittaa vaikka koko Pohjois-Irlanti...

Bostonmaisen tunnelman aistii tietenkin parhaiten satamassa, telakoilla, jotka rakensivat Titanicin. Satamaan on turistien riemuksi lisätty oikein jonkinlainen Titanic-mediaelämyskeskuskin (kulma näkyy kuvassa), mutta me tyydyimme katselemaan ihan vain lähestyviä myrskypilviä vasten nousevia valtaisia nostureita.

Lisää Bostonin makua voi hakea kaupungin eteläpuolelta, Queen's Universityn alueelta. Pääsin tutustumaan alueeseen yksin sunnuntaiaamuna, kun amerikkalaiset matkakumppanini halusivat välttämättä täyttää kristilliset velvollisuutensa ja kiiruhtaa kello kymmenen messuun. Onneksi suomalaisten paatunut pakanallisuus on heidän mielestään viehättävän eksottista, eivätkä he pahastuneet, kun minä tokaisin lähteväni palvomaan omia jumaliani yliopistolle ja sen kasvitieteelliselle puutarhalle. (Hyvyys, kauneus ja totuus, vai mistä se Platon puhui?)

Belfastin Queen's Universityn alue muistuttaa hyvin paljon Bostonin laidalla myhäilevää Cambridgen kylää, jossa Harvardin pääkampus sijaitsee: korkeuksiin nousevat tiiliseinät ja goottilaistyyliset tornit käpertyvät puiden ja bulevardien väliin, kummallisen erilleen muusta maailmasta. Parempaa paikkaa eksyä ei kirkkaana, hiljaisena kesäaamuna voisi ajatellakaan.

Yliopiston takana levittäytyvää kasvitieteellistä puutarhaa kehuinkin blogissani jo aiemmin. Mutta sitä en maininnut, että puutarhojen perältä löytyi yllättäen pieni suuri aarrekammio nimeltä Ulster Museum. Koska olin unohtanut karttani hotellille, yllätyin, kun löysin itseni yhtäkkiä suuren, valkoisen ja monikulmaisen rakennuksen pihasta. Pääsymaksuja ei pyydelty, joten marssin muina miehinä sisään - ja löysin aivan kaikkea sitä, mitä museoilta haluan: hämmentäviä käytäviä ja portaikkoja, joita pitkin pulpahtelee mitä erilaisempiin näyttelyihin. Sitä luulee katselevansa nykytaidetta... (Tunnistatteko? James Joyce, tietty!)

...kun laskeutuukin pari porrasta väärään suuntaan ja huomaa tuijottavansa toinen toistaan vääräleukaisempia luurankoja ja toinen toistaan elävämmin täytettyjä eläimiä. Viihdyin erinomaisesti.

Paras säästettiin kuitenkin viimeiseksi, eikä paras, mitä Pohjois-Irlannilla on tarjota, suinkaan mahdu Belfastiin. Viimeisenä päivänä istuimme jälleen turistibussiin ja hurautimme ihailemaan Antrimin häikäisevän kauniita rantakallioita ja laaksoja. Maisemat olivat hyvin vaihtelevia ja toinen toistaan hurmaavampia. Välillä tie myötäili murjottavaa, raivostumisen partaalla vellovaa merta ja puikkelehti rantajyrkänteisiin puhkottujen pikku tunneleiden läpi. Sisämaan puolella kohoavilla jyrkillä ja järjettömän vihreillä rinteillä laidunsi milloin lampaita, milloin suloisial, pitkäkarvaisia lehmiä. Seuraavaksi sivuutetaankin pieni niemekesatama tai saavutaan lehteviin laaksoihin. Matkatoverini päättivät, että sillä hetkellä oli visusti varottava avaamasta bussin ovea, tai olisin saattanut heittäytyä suoraan pientareen yli, kosteiden saarnien ja tammien alle piiloutuvaan hämärään. Olisin kierinyt alas lempeää vihreää hengittävää rinnettä, eikä minua olisi nähty enää koskaan.

Lopulta maasto vakiintui tundramaiseksi, kumpuilevaksi tasangoksi. Murenevia linnan raunioita siellä täällä. Niin harmaita, että sulautuivat sumuun. Ei ihme, että seutu on valikoitunut Game of Thrones -TV-sarjan kuvauspaikaksi. (Katsoin itse sarjan neljännen kauden vasta viime viikolla ja pidän sitä edelleen yliarvostettuna kokoelmana fantasiakliseitä, jotka on naamioitu vakaviksi seksillä ja suolenpätkillä. Kauniisti kirjailluilla yksityiskohdilla pröystäilevä puvustus saa kyllä kenet tahansa käsityöläisen kuolaamaan - ja maisemat kenet tahansa matkailijan kuolaamaan -  mutta niillä puolestaan ei ole pystytty naamioimaan sarjan vastenmielistä maailmankuvaa. Juuri nyt Tyrion Lannister on kauhean liikuttava, mutta on varmaankin vain ajan kysymys, että sekin pääsee hengestään tai tekee jotain anteeksiantamatonta...) Belfastissa muuan taksikuski kehaisi kyydinneensä sarjan näyttelijöitä kaupungista satamaan. Valtavat hallit, joita aiemmin on käytetty laivojen maalaukseen, on siellä muutettu elokuvastudioiksi. Game of Thrones on tällä hetkellä Titanic Studiosin suurin produktio.

Irlannin pohjoisrannikko tosin herättää henkiin koko joukon muitakin tarinoita: Carrick-A-Reden köysisillalta avautuu näkymä fantastisiin Muumi-luoliin:

Köysisilta sinänsä ei ollut järisyttävä kokemus: jos peräti viisi ihmistä voi kävellä sillalla turvallisesti yhtä aikaa, on selvää, että köysikaiteista kiinni pitäminen on täysin vapaaehtoista. Mutta näkymät Carrickareden jyrkänteiseltä, vihreältä saarelta ovat huikeat: seinämissä pesiviä lokkeja, tuulen tuivertamaa pitkää heinää, kaukana viereisen niemen yllä näyttää satavan rankasti ja tuuli käy mereltä...

Pysähdymme lounaalle majataloon keskellä-ei-mitään. Nuoret, reippaat myyjät täyttävät lautasen värittömäksi keitetyillä kasviksilla ja peukalon paksuisilla ranskalaisilla. Kasvissyöjille tarjotaan lisäksi maailman juustoisinta tomaattilasagnea. Radiossa soi Dropkick Murpheys ja Fall Out Boy. Heti perään pysähdymme Bushmillsin viskitislaamolla, missä jaellaan ilmaisia maistiaisia jälkiruoaksi. "Hedelmäistä", massiivipuisen baaritiskin takana snapseja kaateleva tyttö väittää. Hiuslakkamainen aromi siinä oli silti. Pitää madaltaa ääntä muilla keinoilla.

Viimeistä pysähdystämme olen odottanut koko matkan ajan. Minut päästetään taas hetkeksi luontoon! Kyltit neuvovat erilaisia reittejä rantaan: jotkut ovat pidempiä, jotkut lyhyempiä, jotkut sopivat vaikka pyörätuoleille, toiset vaativat kuntoa. Valitsen pisimmän ja haastavimman. Jokainen näköalapaikka on tärkeä, sillä jokainen näköala on kaunis.

Polut alkavat tuulisilta niityiltä: vasemmalla puolella vyöryy meri, oikealla puolella mustavalkoiset lehmät poseeraavat vähintään yhtä tärkeinä. Matkakumppanini - tai nähtävästi kukaan muukaan turisti - eivät viitsi raahautua joka niemekkeelle. Etsiydyn siis yksin niittyjen läpi mäntypöheikköön ja siitä edelleen poluille, jotka kiertävät tyhjyyttä ja loppuvat äkkiä ilmaan. Välillä juoksentelen, välillä seison minuutteja paikoillani kuunnellen tuulta, katsoen alas vaahtoon. Auringon kirkkaan välähdykset ja uhkaavat pilvet seuraavat toisiaan niin nopeasti, että niitä tuskin huomaa. Mutta tuuli käy tasaisena vasten kasvoja aina, kun katson kuoppaiselle ulapalle. Tunnen itseni sankariksi tarinassa, jota ei ole vielä kirjoitettu, ja tiedän sillä hetkellä, että haluan joskus takaisin Irlantiin, Antrimiin, sen meren rantaan.

Eriskummallisiksi pilareiksi kiteytyneet kallionseinämät antavat esimakua siitä, mitä alhaalla rannassa odottaa. Kun lopulta pääsen "punaisen polun" loppuun, edessäni on yksi UNESCOn hienoimmista maailmanperinnöistä: Giant's Causeway. Vulkaaniset basalttipylväät muodostavat muutaman eri kokoisen pikku niemekkeen: ensin vaalean punaruskeina kohoavat, ruohotuppaiden kattamat kalliot alkavat saada kummallista muotoa, kunnes pilarit laskeutuvat kohti rantaviivaa ja muuttuvat selviksi kuusikulmaisiksi lieriöiksi. Aivan vesirajassa aallot ovat kiillottaneet ne kiiltävän mustiksi.

Kiipeilemme luonnon päämäärättömiä rappusia muiden hämmästyneiden seassa. Istuskelemme sattuman muotoilemille pikku jakkaroille. Löydämme pylväiden väliin muodostuneita eri kokoisia lammikoita. Joissain lammikoissa kirkkaan absintin vihreä levä huljuu kivien märkää tummuutta vasten. Muutama pylväs kauempana samaa mustaa leikkaa vaahtopäiden valkoinen.

Sää selkenee. Hivuttaudumme niemeke niemekkeeltä takaisin kohti lähtöpaikkaa. Etsimme rantakallioista niiden jättiläisten kasvoja, jotka erikoisia kivimuodostelmia olisivat voineet käyttää pengertienään.

Vaikka ehkä kansa on nimineen väärässä. Kuohuihin laskeutuvia, vapaasti aaltoilevia muodostumia on vaikea pitää tienä. Kenties ne ovatkin kennoja, joista ennen pitkää kuoriutuu jotain pientä mutta muinaista.

Miten hienoa rantaan olisi tulla yöllä. Tai auringon laskiessa. Tai noustessa. Tai yksin. Tai ylipäätään uudemman kerran.

Bussi vie meidät takaisin Belfastiin viettämään viimeistä iltaani Irlannissa. Matkakumppanini palaisivat kanssani Dubliniin ja jatkaisivat matkaansa kohti saaren länsiosia. Hamstraan lentolaukkuni täyteen paikallisia karkkeja lähi-Tescosta ja nautin kahden ruokalajin pubi-illallisen. (Fish'n'chipsiä tietenkin, mutta myös jäätelöpavlovaa.) Ilta kruunataan (hah hah) peri-irlantilaiseen tapaan tuopillisella Magnersia Crown Liquor Saloonissa, joka on maalatuilla ikkunoillaan, ornamentintäyteisillä laatoituksillaan ja kaiverruksin kyllästetyillä, tummasta puusta kyhätyillä looseillaan ansainnut tittelin "maailman kaunein pubi". Toteamme yksissä tuumin, että Mycroft Holmes voisi työpäivän jälkeen rentoutua juuri sellaisessa paikassa - vaikka kelpaisi oman, vaakunoita pitelevillä hevosilla koristellun loosin rauha toki kenelle tahansa.

Seuraavana päivänä löydän itseni Heathrow'n lentokentältä odottamasta jatkolentoa ja täyttämästä ilmaisen Evening Standardin ristikoita ja mietin, kuinka suuren osan edeltäneestä viikosta mahdoin keksiä omasta päästäni.

Holes in My Summer Logic

Taas olisi esitellä kotitekoista kesämuotia. Kuten näkyy, myös virkkausbuumi jatkuu. Tämä rötväke on ollut jo ahkerassa käytössä näillä helteillä, niin toppeja kuin uimapukua säädyllistämässä, ja kestänyt myös veljeni pistämättömän tyylikritiikin: ”Oot sitten laittanut pöytäliinan päälle. Ei sillä, ihan hieno pöytäliina.”

Bohemian Cowgirl

Ohje: S8075 Ladies' Crochet Top (Schachenmayr Online Patterns tai Kauneimmat käsityöt 4/2013)

Lanka: Novita Kotiväki, mudanvihreä, n. 250 g

Koukku: 3,0 mm

Yhytin ohjeen Kauneimmat käsityöt -lehdestä (4/2013) miettiessäni hyvää käyttökohdetta varastossa muhiville puuvillalangoille, mutta kaaviot sattuvat näköjään löytymään myös Internetistä. Etu- ja takakappaleet virkataan samanlaisiksi, vuorotellen kolmenlaisia pitsiraitoja ja tasaisia pylväsrivejä: helppoa, hauskaa ja nopeaa. Vasta toisen kappaleen loppupuolella alkoi hieman kyllästyttää aina vain samat langankierrot. Myös kasaamista on kiitettävän vähän: yhteensä kuusi kahden sentin mittaista saumaa sijoitetaan työn ylälaitaan ja sivuille.

Ensimmäinen kappale syntyi katsoessani Nelosella pyörinyttä River-minisarjaa. Sarjan idea oli kovin houkutteleva: vaimo ja poika lähtevät etsimään epämääräisissä olosuhteissa kadonnutta tutkimusmatkailijaa Amazonin viidakoista kaikkien aikojen dokumenttia hamuavan kameraryhmän kanssa. Käsikirjoitus paljastui kuitenkin lähinnä käsittämättömäksi kokoelmaksi erilaisia kauhutrooppeja: käsivarakameraa, demonilegendoja, kiellettyjä paikkoja, käveleviä kuolleita, blaah.

Toinen kappale taas syntyi pitkälti roolipelikerhon tapaamisissa, lyhyen Nobilis-kampanjan parissa. Nautin kovasti pelin maailmasta, koska siinä oli paljon yhtymäkohtia syvästi palvomani The Sandman -sarjakuvan maailmaan (jonka uusin lisäosa Overture on parhaillaan irtonumerojulkaisussa Jenkeissä!): pelihahmot ovat henkilöitymiä jostain tosimaailmassa ilmenevästä abstraktista tai konkreettisesta asiasta – kuten vaikkapa unesta, kuolemasta tai epätoivosta. Itse pelasin kivun valtaa, joka kuolevaisessa elämässään oli ollut hammaslääkäri 1800-luvun lopun Budapestissa ja joka sittemmin oli myynyt sielunsa paholaiselle saadakseen lisää tietoa ihmisruumiin salaisuuksista, koska - olenpas nokkela - tieto lisää tuskaa. En käsitä miksi kehittelen aina niin paljon parempia hahmoja roolipeleihin kuin teksteihin. Ehkä siksi että kierrätän, lainaan ja yhdistelen vaikutteita häikäilemättömämmin enkä ota niiden kokoon tikkaamista liian vakavasti?

Wild Rover for Many a Year

Jokainen, joka tuntee minut, tietää, miten mieletöntä minulta on kysyä, mitä aion lukea seuraavaksi. Ainoa tyhjentävä vastaus nimittäin kuuluu: "Kaiken, minkä suinkin pystyn." Aivan yhtä tyhjänpäiväistä on kysyä, mihin haluaisin matkustaa seuraavaksi. Vastaus on tietysti: "Kaikkialle, minne suinkin pystyn." Minulla on hyvin, hyvin nälkäiset aivot.
Mutta - myönnän - minulla on myös salaiset, alati muuttuvat short-listini kirjoista, paikoista ja muista jutuista, jotka parhaillaan kiinnostavat aivan erityisesti. Pakottavimpien matkakohteiden Top 3:ssa on nyt vuoden ajan keikkunut Japani, Sveitsi ja Irlanti. Joten, kun pari hullua jenkkituttavaa kysyy, enkö mitenkään olisi voinut lentää Irlantiin niitä tapaamaan, tiedätte varmaan, mitä niille vastataan?
Niille vastataan: "Milloin?"

Tuo nimenomainen milloin tuli ja meni pari viikkoa sitten. Lensin Dubliniin Düsseldorfin kautta ja asettauduin väijyksiin Irlannin vanhimman ja maineikkaimman yliopiston, Trinity Collegen opiskelija-asuntolaan, jonka huoneita vuokrataan lukukausien ulkopuolella myös matkailijoille. Vaikutelma oli hitusen vankisellimäinen, mutta asuntolapalvelua pyörittävät opiskelijat äärimmäisen ystävällisiä, hinta kohtuullinen ja sijainti kätevä, lähellä vilkkaita ravintola- ja ostosalueita.

Ensimmäinen päiväni Dublinissa oli yksin minua varten, joten kiiruhdin heti tekemään ne tärkeimmät: ahmin fish'n'chipsejä, kiersin kaikki kaupungin kirjakaupat ja kävin tervehtimässä superfantsun Oscar Wilden superfantsua patsasta. Herran magnum opus Dorian Grayn muotokuva on minulta vielä lukematta - onneksi, koska nyt saatoin sitten hyvällä syyllä ostaa nätin kappaleen kirjailijan omasta kotikaupungista, pienestä kirjakaupasta Liffey-joen varresta. Sen verran olen kuitenkin Wilden satuja ja aforismeja lukenut, että tiedän pitäväni hänen tavastaan ajatella. Tai oikeammin: meillä on huolestuttavan paljon aivan samoja ajatuksia, mutta Wilde on ehtinyt muotoilla ne paremmin.

Joitain suosikkeja:
"When I had to fill in the immigration papers, I gave my age as 19, and my profession as genius; I added that I have nothing to declare except my talent."
"Society often forgives the criminal, but it never forgives the dreamer."
"Sometimes I think that God, in creating man, rather overestimated his ability."
"We are all in the gutter, but some of us are looking at the stars."

Viimeisen sain suureksi riemastuksekseni ostettua jääkaappimagneettina! (Kyllä, turisti- ja aforismimagneetit ovat molemmat korneja. Mutta Oscar Wilde -kortti voittaa korni-kortin. Aina.)

Wilden lisäksi myös Samuel Beckett (hysteerisen hauska mies) ja Jonathan Swift (you know, Gulliverin retket) ovat muuten Trinity Collegen alumneja. Kampuksella heistä ei tietenkään enää ole paljoa merkkejä, joten ihmettelin heihin ja muutamiin muihin paikalliskirjoittajiin liittyviä esineitä Dublin Writers Museumissa. Pariin kerrokseen rakennettua museota voi kuvata kaikilla niillä adjektiiveilla, joilla Dubliniakin: haalistuneen arvokas, hiljaisen historiallinen, yllättävän intiimi. Esillä oli muun muassa Swiftin nimikirjoitus, Beckettin puhelin, koko kaupungille niin ominaista James Joyce -vouhotusta - ja, reliikkien reliikki, Draculan ensipainos! Myöhemmin pääsin näkemään vilaukselta myös Bram Stokerin kotikadun Dublinin pohjoispuolella.

Seuraavana päivänä, ennen amerikkalaisten laskeutumista, kiirehdin vielä katsomaan Dublinin linna-aluetta. Keskiaikaisista muurituksista on tosin jäljellä vain yksi vaivainen torni ja valtiolliset seremoniasalit kalpenevat keskieurooppalaisten palatsien rinnalla. Sen sijaan linna-alueen helmi on, hieman yllättäen, monipuolinen ja mahtavan kaunis aasialaisten taide-esineiden kokoelma Chester Beatty Libraryssa. Sisäänpääsy on ilmainen, kuvaaminen kielletty, ja jos näytät tarpeeksi keskittyneeltä, vartijat tulevat kysymään, osaatko hyvinkin lukea arabiaa.

Irlantilaiset rakastavat rupatella ja ovat kaikesta päätellen rattoisin ja avuliain kansa maan päällä. Niin taksikuskit kuin pubien tarjoilijatkin jakelevat miellään vinkkejä ja paikallisia juoruja, eikä karttaa tarvitse katsoa montaakaan sekuntia, kun joku ohi pyöräilevä vartavasten pysähtyy kysymään, voisiko hän olla jotenkin avuksi. Amerikkalainen kaverini epäili alkuasukkaiden alttiuden johtuvan siitä, että seurueeseemme kuului pari nuorta, vaaleaa naisihmistä, mutta minun mielestäni koko ilmapiiri tuntui niin Dublinissa kuin pohjoisemmassakin hyvin avoimelta ja ystävälliseltä, vähän kuin englantilaisissa ja amerikkalaisissa pikkukylissä. Irlantiin minä menisin kolmatta maailmansotaa pakoon, vaikka saisinkin syödäkseni pelkkää perunaa.

Lisää poutaista linna-aluetta

Lopulta aikaeron väsyttämät matkakumppanini löysivät tiensä Trinity Collegeen, jossa kävimme paikallisen opiskelijan isännöimällä opastetulla kierroksella. Kierros sijoittui pelkästään ulos eikä ollut erityisen kattava, mutta kuten totesin jo tuolloin: jos opas näyttää Kapteeni Amerikalta ja kertoo hauskoja juttuja kuolleista munkeista, minä maksan siitä kyllä ihan mielelläni. Samalla lipulla pääsi tietysti myös katsomaan kaupungin vetonaulaksi nostettua Kellsin kirjaa ja Collegen vanhaa kirjastoa. Edellinen oli pettymyksellisen pieni, mutta kieltämättä kauniin koukeroinen artefakti vaatimattomassa, kylmässä lasivitriinissä, jälkimmäinen liki uskonnollinen kokemus. Olen ladannut Trinity Collegen Long Roomia esittäviä otoksia tietokoneeni taustakuviksi - ja nyt vihdoin pääsin näkemään tuon tilan omin silmin! Arvokas, kaunis, kunnioitettava ja liikuttava paikka - niin paljon tietoja ja tarinoita samalla käytävällä.

Iltapuolelle saimme vielä mahdutettua ruokailun Templebarissa ja vierailun katolilaiselle jenkkikaverilleni tärkeään Christ Church Cathedraliin. Dublinin suurin katedraali oli, kieltämättä, suuri ja rauhallinen, joskaan ei pääse parhaiden kirkkojen Top 3:eeni (= Kutná Horan luukirkko, Notre Dame, Temppeliherrojen St. John's). Päällimäisinä jäivät mieleen poikkeuksellisen kauniit ja värikkäät laattalattiat (kuvassa), kanttori, joka opetti urkuhyllyllä hyvin nuorta oppipoikaa etsimään perussointuja sekä kryptassa esillä olevat kissan ja rotan muumiot. Molemmat ovat ilmeisesti jonkin ajojahdin aikana jääneet urkupilliin jumiin ja säilöytyneet sinne - niin hieno kielikuva jumiin jäämiselle, ettei James Joyce kuulemma ole voinut jättää sitä käyttämättä.

Seuraavana päivänä, perjantaina, raahauduimme kauas itään, Guinness-panimoiden tuollepuolen, Kilmainhamin kaupungiosaan. Ensimmäinen ja huomattavasti synkempi kohteemme, Kilmainham Gaol toimi Dublinin vankilana 1700-luvun lopusta aina 1960-luvulle saakka ja muistetaan erityisesti nationalististen kapinallisten säilytys- ja teloituspaikkana. Metreittäin ahtaita, murenevia kivikäytäviä ja kenties sadoittain paksuja, rautavahvisteisia puuovia, joihin on porattu pyöreät kurkistusreiät. Seinillä ja katoissa risteilee pölyisen seitin tahrimia sähköjohtoja, joista jotkin johtavat paljaisiin hehkulammpuihin, toiset suljettujen käytävien uumeniin ja vielä toiset tuskin minnekään. Ilma on kosteaa ja kiviset rappuset ovat kuluneet keskeltä kuopalle. Vaikka saisin tuoda mukanani mitä hyvänsä, on vaikea kuvitella, että voisin viettää paikassa yhtään levollista yötä tai syödä yhtään ateriaa hyvällä ruokahalulla.

Selkeää, mutta pyöristelemätöntä irlantilaisenglantia puhuva opas kuului taistelevan liikutusta vastaan kertoessaan tarinoita epävarmoista teloittajasotilaista ja kuolemaantuomittujen vaimoista, jotka vankilakappelissa vihkiydyttyään saivat viettää miehensä kanssa vain kymmenen minuuttia ennen teloitusta - siitäkin huolimatta, että hänen on täytynyt kertoa samat tarinat yhä uudelle turistiryhmälle päivästä toiseen. Toisaalta tarinat ovat varmasti kauneinta, mitä harmaasta kivikolhoosista löytyy, tarinat ja viktoriaaninen itäsiipi, joka kurjasta käyttötarkoituksestaan huolimatta on upeasti suunniteltu tila kierreportaineen ja valtasine kattoikkunoineen - joiden raoissa pujotteleva tuuli kuulosti niin paljon kirkuvilta lapsilta, että koko ryhmä jähmettyi hetkeksi. Olen aina halunnut nähdä oikean historiallisen panoptikonin.

Pubilounaan jälkeen matkamme jatkui tien toiselle puolelle, entisen sotilassairaan rauhaisille tiluksille. Hämyisissä puutarhoissa kulkee kuulemma erään eläkeläissotilaan haamu etsimässä urhoollisuusmitaliaan, jonka kateelliset kollegat varastivat ja piilottivat. Patsaita hyvin vanhanaikaisista hyvin moderneihin on ripoteltu sinne tänne muotoon leikattujen pensaiden ja hiiskumatta seisovien lehtipuiden väliin.

Sairaalassa itsessään toimii tätä nykyä vaatimaton nykytaiteen museo. Pidän nykytaiteesta, koska se on vähän niin kuin minäkin: kaikki tai ei mitään. Hyvä nykytaide voi olla todella nokkelaa ja mieleenpainuvaa, elämyksellistäkin - mutta on myös paljon nykytaidetta, mitä en väitä ymmärtäväni. Ja lisäksi on sellaista nykytaidetta, joka vain ei tee vaikutusta, vaikka sinänsä ymmärtäisinkin idean. Kilmainhamin sairaalan näyttely kuului suurelta osin viimeiseen kategoriaan.

 
Ajoimme kaksikerroksisella bussilla takaisin Templebariin bubble tea -tauolle, ja pienen shoppailun ja intialaisen iltapalan jälkeen (jogurttia ja salaattia uppopaistetussa perunakorissa) viimeinen päiväni Dublinissa olikin ohi.

Seuraava päivä kului bussimatkalla Meathin vihreään, alavaan ja erinomaisen muinaiseen maakuntaan. Toinen amerikkalaisystävistäni on opiskellut pääaineenaan historiaa ja halusi ehdottomasti nähdä Brú na Bóinnen  muinaishautoja. Menomatkalla pidimme pienen pysähdystauon myös Dublinin pohjoispuolella sijaitsevassa satamakylässä Howthissa. Tepastelimme aurinkoisella aallonmurtajalla syömässä omenamunkkeja. Satama-altaassa pulpahteli yksi lihava hylje ja tapasimme mukavan lontoolaisen herrasmiehen, joka oli tullut katsomaan Howthissa työkeikalla olevaa vaimoaan. Kaikkea sitä puolen tunnin pysähdykselläkin ehtii.

Newgrangen Visitors' Centeriin päästyämme oli jo kuuma ja maisemat kumpuilivat oikein ärhäkän vihreinä. Brú na Bóinnessa on Newgrangen lisäksi kaksi muutakin huomattavaa käytävähautaa ja lisäksi pieniä satelliittihautoja, joista osa on vielä avaamatta ja näyttävät pelkiltä ruohikkoisilta nyppylöiltä lehmälaitumien keskellä.

 
Haudat ovat niin vaikuttavan vanhoja, että niistä tiedetään valitettavan vähän, mutta Newgrangea tuskin on rakennettu aivan sattumalta siten, että aurinko paistaa kapeasta oviaukosta sisään vain talvipäivänseisauksena.

Myös suurimpiin paasiin hakatut koristekaiverrukset ja ulkoseiniin istutetut, valkoisesta perusmuurista ulos työntyvät tummemmat kivet ovat arvoitus - mutta eiväthän useimmat elävätkään muotoilijat osaa selittää omaa viehtymystään tiettyihin kuoseihin ja muotoihin. Ehdottomasti upeampi design-saavutus on rakentaa pelkistä kivistä matala kupolikatto, joka kestää kasassa vuosituhansia ilman minkäänlaista laastia tai pönkitystä. (Olen nähnyt megaliittitemppeleitä myös Maltalla, mutta niitä tuskin voi enää kutsua suljetuiksi tiloiksi.)

Paluumatkalla seisahduttiin vielä tuulisella Taran kukkulalla, myyttisten kuninkaiden tyyssijassa, mistä näkyy kauas, kauas yli maakunnan kaikissa vihreän sävyissä kasvavien peltojen. Alueelta löytyi lisää pieniä hautakumpuja sekä korkeimman mäen päälle pystytetty kruunajaiskivi, Stone of Destiny. Piti tietysti härnätä kohtaloa ja potkaista kiveä - sillä se, jonka potkusta kivi kirkaisee, kruunataan Irlannin seuraavaksi kuninkaaksi.

Valitettavasti olen aika varma, että minuun sattui enemmän kuin kiveen. Kenties onni suosii paremmin Newgrangen vuosiarvonnassa, jossa parikymmentä onnekasta valitaan todistamaan niitä maagisia minuutteja, kun talvipäivänseisauksen aurinko paistaa hautakammioihin...

Bussista hyppäsimmekin miltei suoraan Belfastin-junaan! Myös pohjoisrannikolla oli sen verran nähtävää kolmeksi päiväksi, että se ansaitsee piakkoin oman postauksensa.

Deep Jungles in Deep Sleep

Tästä näyttää nyt tulevan tapa, että kuvaan uusimman luomukseni jossain matkan varrella, ensimmäisessä mielenkiintoisessa lokaatiossa, jossa satun neuletta käyttämään. Mikäs siinä. Pysyy blogi kiinnostavampana, toivon. Arvatkaas, mistä tämä huivi löysi taustansa:

Gypsies of Leng
Ohje: Schultertuch/Dreieckstuch (linkki Facebookin kuvaohjeeseen löytyy kätevimmin Orchideeflowerin Ravelry-sivulta)

Lanka: Scholler+Stahl Daphne, Dschungel, 50 g

Koukku: 3,0 mm

Vastaus: Belfastin kasvitieteellisestä puutarhasta. Alue kattaa erittäin viehättävän puiston ja ruusutarhan komean, punatiilisen Queen's University of Belfastin takana sekä viktoriaanisen talvipuutarhan ja Brittein saarten ainoan "trooppisen solan" (tropical ravine). Nämä kuvat on otettu viimeiseksi mainitussa, luonnollisesti siksi, että langan viehättävä väritys on saanut innoituksensa viidakosta. Minulle tuossa hehkuvan limetin ja pistävän aniliinin vastakkainasettelussa on jotain sairasta ja myrkyllistä, suorastaan lovecraftilaista. Vaikka Lengin tasangot ovat ilmeisesti huomattavasti karumpaa maastoa kuin kosteat, riippuvat, kukkeat sademetsät, mieleeni nousi kuva Arkham Horror -lautapelistä. Jokin muotokielessä taas muistutti mustalaishuiveista ja näin uurtui pysyväksi tämä villi työnimi, kuin joki trooppisen solan pohjalle ikään. Olkoon kuinka epälooginen tahansa.

Uhkailin virkkaavani lisää huiveja, ja sen myös tein. Vaikka ohje ei ole kätevimmässä mahdollisessa muodossa Internetissä, se on pohjimmiltaan yksinkertainen ja sopii mahtavasti liukuvärjätylle langalle. Tämä Daphne-kerä on Karnaluksin löytöjä. Ei mitään pehmeintä mahdollista ja pörröisyys varmaankin uduntaisi neulesilmukoita liikaa. Suosittelisin siis erityisesti virkkaukseen ja pientä pistelyä arastelemattomille. Minä siedän sitä asustehuiveissa - ja nämä myrkkyvärit on tarkoitettu juuri tummaa asua täydentämään, ei niinkään pehmeäksi ja lämpimäksi matkahuiviksi. (Siihen tarkoitukseen pakkasin tällä kertaa uuden Moonlight Sonatan.)

Irlannista lisää asiaa lähiaikoina. Ihastuin saareen ikihyviksi. Niin yliluonnollisen vihreää kaikkialla, muuallakin kuin kasvihuoneissa.

Certain as the Moon

Ne jotka sanovat, ettei pyörää kannattaisi keksiä uudelleen, eivät yksinkertaisesti tiedä, kuinka tyydyttävää se on. Minusta on mahtavaa keksiä, määritellä ja ajatella asioita uudelleen! Esimerkiksi juhlapyhät voi viettää jotenkuten perinteisesti, mutta silti loputtomilla uusilla tavoilla. Tänäkin juhannuksena kävin keräämässä niittykukkia - mutta keskiyöllä, Jyväskylän Harjulla. Tänäkin juhannuksena mussutin mansikoita ja kirsikoita - mutta katselin samalla zombieleffaa. Ja kuten asiaan kuuluu, tänäkin juhannuksena mökkeilin - paitsi että tein sen juuri ennen juhannusta, ja mökin virkaa toimitti syrjäinen tutkimusasema Konnevedellä. Perinteiden mukaisesti oli myös kylmä ja satoi - mutta mikään ei estä minua turisteeraamasta hieman, kun olen uudessa paikassa!

Konneveden kivikirkko oli jännittävä tuttavuus. Olimme muutaman kollegan kanssa yhtä mieltä siitä, ettei se näytä erityisen vakuuttavalta. Vaan jotenkin sarjakuvamaiselta. Tai ehkä lavasteelta. Taivaasta tipahtaneelta, käsimaalatulta Sleigh-miniatyyriltä. Varsinainen kirkon stereotyyppi, vuosimallia 1929. Kuvittelee selvästi olevansa vanhempi.
Minulla sattui olemaan uusin huivini mukana, joten valokuvasin kaksi kärpästä yhdellä sulkimen räpsähdyksellä:

Ohje: Moonlight Sonata by Shui Kuen Kozinski (elann.com)

Lanka: Knit Picks Gloss Lace, Sterling, n. 85 g

Puikot: 4,0 mm

 

Tämä malli on ollut jonossa vuosikaudet. Ja itse asiassa raahasin myös nämä hopeanhohtoiset silkkisekoitelangat Jenkeistä (vuonna 2010!)  juuri tätä ohjetta silmällä pitäen. Vihdoin toteutus on saanut ideoinnin kiinni - ainakin tässä pienessä kohdassa ajallis-tilallista avaruutta. 

Odotus kannatti - olen huiviin suunnattoman tyytyväinen, koska sen voi lukea monella tavalla. Se on riittävän hillitty sekä kuosiltaan että väriltään ollakseen klassisen tyylikäs ja ajaton; istuu melkein millaiseen asukokonaisuuteen vain.

Toisaalta hopeisissa täysikuissa ja pykäreunoissa on jotain suunnattoman romanttista...

Mutta verkkomainen välipitsi ja silkin hieman tahmea tekstuuri tuo mukaan jotain seittimäistä, synkkää ja aavemaista. Tätä ei ehkä suositella ihmissusille.

Konneveden kirkon rukouslaatikko

Varsinainen tehtäväni tutkimuskeskuksella oli väitöskirjan edistäminen retriittiolosuhteissa, toisin sanoen hyvin ja säännöllisesti ruokittuna, vieraassa, netittömässä työhuoneessa. Joku oli leikannut minun lainatoimistoni seinälle kokonaisen sivun kokoisen, mustavalkoisen lehtikuvan, joka esitti äärimmäisen pitkästyneen näköistä Marie Curie'ta. Mikään ei inspiroi ihmistä kuin penseän nobelistin tuijotus.

Vettä

Sininen kesä jatkuu sinikirjavalla huivilla. Laguunista orvokkiin ja poutataivaasta myrskyyn. Aalloilla ja vesiputouksilla maalattuna, tietenkin.

海

Ohje: Nori (Carissa Browning / Knitty, Spring + Summer 2013)
Lanka: Noro Sekku, väri 18 (sinikirjava), n. 45 g

Puikot: 3,25 mm

Niin valmistui jo toinen huivini vuosi sitten lakkautetusta Noro Sekusta, ja luulenpa, että tämä ajaa ohi edellisestä. Lanka katkeilee edelleen herkästi paksummista, vähemmälle kehräykselle jääneistä kohdista, mutta on muuten miellyttävää neuloa, mikäli joku tätä vielä käsiinsä löytää. Pitsikuvio taas on konstikkaampi kuin miltä näyttää. Ainakin minulla kesti hetki päästä rytmiin sisälle, luultavasti siksi, että kuviota neulotaan myös nurjalla. Toisaalta lopputulos on tämän ansiosta hyvin kevyt ja pitsinen - ja samaan aikaan melko yksinkertainen ja jännitteinen. Kaikki meren kasvot.

Rehellisyyden nimissä en ollut vailla uutta huivia. Taaskaan. Mutta ei maailmassa liikaa ole pieniä iloja.