...And This Little Hobbit

Valokuvia: check. Internet-yhteys: check. Hetki aikaa: check.
En tiedä, miten nämä kolme asiaa oli näin vaikea saada kohdilleen – tai tiedän, mutten jaksa kertoa koko sitä pitkää ja uuvuttavaa tragediaa, joka tämä vuosi on ollut. Tässä tämä moneen kertaan mainittu luomus nyt joka tapauksessa komeilee, vihdoin.

  Hobittitakki

eli Cirilia Rosen Aidez (Berroco.com)

Lanka: Cascade Eco+, Shire, 450 g

Puikot: 6,5 mm

En muuten ole koskaan omistanut yhtään villatakkia. (Jos poislukee yläasteen opinnäytetyöni, joka ei kyllä ole paljon päivänvaloa nähnyt.) Luultavasti siksi, etten ole yhtään villatakki-ihminen. Kutisevia. Kuumia. Painavia. Hankalahoitoisia. Sesonkikamaa...

 
On siis vaikea sanoa, mikä minut riivasi tekemään itselleni villatakin. Ja vielä näin paksun.

Tai tiedän minä senkin: lanka oli alennuksessa ja olin todennut normaalin lämmittelykeinoni, shaaliin kääriytymisen, melko epäkäytännölliseksi. (Esimerkiksi ruokaa laittaessa hapsut halusivat uimaan kastikkeeseen.) Ja lo and behold: ovela juoneni toimi (they always do), eli kääriydyin kuin kääriydyinkin peittojen sijasta tähän pitkin talvea. Enkä voi kuin kiitellä sekä ohjetta, lankaa että omaa ennakkoluulottomuuttani! (Ohjeessa ehdotetut olkasaumat kannattaa tosin eliminoida, koska takissa on raglan-hihat muutenkin. You know what to do.)

Palmikkoa riittää hihojen helmineuleloukuista selän isoon ristikkopaneeliin. Pari pikkupalmikkoa tehdään vielä aika eksoottisilla ristiinneulomistekniikoillakin, joten työ pysyi alusta loppuun kiitettävän kiinnostavana. Paksun langan ansiosta se myös eteni ylimaallisen nopeasti. Kiinnostaisiko vetäistä itselle uniikki kotitakki kahdessa viikossa? No, hint hint. Eco+ on myös todella kauniisti värjättyä ja kuohkeaa. Nyppyyntyy nopeasti, muttei turhan rumasti. Toisin sanoen hankauskohtiin kasvaa pientä rikkaa, muttei sentään uusia lemmikkejä.

Vaikka tämä onkin kaikin puolin lämmin, rustiikkinen, rouhea ja kodikas kappale, hobittimielleyhtymä lähti ensialkuun väristä, joka on nimetty osuvasti konnunvihreäksi. (Toistuu ekassa kuvassa parhaiten.)

Toista leffaa (ja talvea) odotellessa... Ensimmäinen oli ihan riittävän mukava. Liikaa kääpiöitä ja liian vähän haltioita, tosin. ...mutta niinhän aina ja kaikkialla! (Vielä vähemmän kuin villatakkityyppiä olen partaista ja sahtituoppia kivipöytään kolistelevaa tyyppiä, jos saatte langanpäästä kiinni. Huoh, kääpiöt ja kääpiömäiset ihmiset.)

Take Two

Toinen yritys - ja näyttää muuten jo paljon paremmalta! (Paitsi tuo toisiksi viimeinen ruutu olisi varmaan pitänyt piirtää uudelleen...) Nyt alkavat vaikeudeksi muodostua pikemminkin aihepiirit. Olen selannut melkoisen montaa sarjakuvablogia, mutta jotenkin en silti ymmärrä mistä tässä oikein pitäisi lätistä. Käsitöistä kun todellakin kannattaisi lätistä ihan vaan valokuvin. Tämä oli siis silkkaa tajunnanvirtaa. Featuring vaaleanpunainen stabilo, jee.

Pitäisi varmaan kohta oppia, ettei tuota tekstiä ole yhtä helppo muokata jälkikäteen kuin tietokoneella. Tulisi valittua kerralla vähän fiksummat muotoilut.

Post-it Note

True story. 
Eihän tästä nyt mikään kaunis kokonaisuus tullut, ja mukaan on näköjään hiipinyt yksi pilkkuvirhekin. Mutta ottaen huomioon, että tosiaan käytin alle vartin/ruutu ja että välineistöni oli näin vaatimaton...

...en minä ihan toivoton tapaus ole. Noinkin lyhyestä pätkästä voi nähdä, että piirrosjälki muuttuu loppua kohti luontevammaksi. En silti usko, että tämä toistuu. Ainakaan kovin usein.

Idean post-it-lapuilla leikkimiseen sain Milla Paloniemen blogista. Kuvat suurenevat tuttuun tapaan klikkaamalla!

Tea Talk

En usko, että tätä postausta voidaan välttää enää kovin kauaa, joten hoidetaan se pois alta.

Olen vannoutunut teeihminen. Satunnaista kulutusta päiväkoti-ikäisestä, kevyttä hifistelyä koko yliopistoajan ja ihan oikea addiktio nykyään. Juon keskimäärin pannullisen päivässä, joskus enemmän, joskus vähemmän. Päivät, joista selviän ilman kupillistakaan ovat kuitenkin aika harvassa.

Siksi otan suorastaan henkilökohtaisena loukkauksena tällaiset teehissukkastereotyypit. Ja turhaudun ihmisiin, joiden mielestä kaikki tee "maistuu samalta" – tai mikä vielä pahempaa, "ei millekään".

Tehdäänpä selväksi pari asiaa.

Teetä saa nykyään todella laidasta laitaan. Vaikka ei edes laskisi mukaan kaikkia hirveitä haudukesoluttautujia, kuten rooibosta ja yrttilitkuja – joissa ei siis ole oikeita teepensaan lehtiä lainkaan – valikoimaa löytyy miedosta valkoisesta teestä todella kuivaan mustaan. Kukka- ja hedelmämausteilla saa tarvittaessa happoa ja makeutta. Ja niille, joiden mielestä tee maistuu vain lämpimältä vedeltä, voin keittää sellaisen tervan, että hyvä jos koko mukillisen saa alas.

Haloo, eiväthän hyvät teet edes näytä samanlaisilta! Taivas tietää, mitä murua jossain Euroshopperin haudutuspusseissa on, mutta eihän sellaista nyt kukaan osta. Eihän?

 

Klikkaamalla suurentuvassa kuvassa on siis vihreää reilun kaupan jasmiiniteetä, jota saa ihan lähimarketeista; mustaa, väkevää reilun kaupan teetä, jota veli toi minulle Englannista; sekä Martinique-sekoitusta, jossa on mustan teen lisäksi kukkien terälehtiä ja hedelmäpaloja ("papaia, ananass, apelsinikoored, päevalille-, safloori-, rukkilille- ja roosilõied"). Viimeeksi mainittua vanhempani ovat tuoneet Tallinnan Tea and Coffee Centeristä, jota olen mainostanut ennenkin.

Nämä näytteet edustavat hyvin myös rönsyilevän teekaappini perusvalikoimaa. Varastossa pitää olla ainakin:

• No-nonsense mustaa teetä. Ei mausteita, ei makeutta, vain reippaasti kofeiinia. Esimerkiksi Assamin teet (intialainen maakunta) tuppaavat olemaan hyviä, maltaisia laatuja. Niitä löytyy esimerkiksi English Breakfast Tea -sekoituksista. Pitää hereillä ja poistaa ainakin itseltäni nälkää – täydellinen työskentelyjuoma, siis.
• Jotain vihreää. Jos maustamaton sencha maistuu ruoholta, suositan kokeilemaan vaikkapa jasmiinilla, mintulla tai tähtianiksella maustettuja versioita. Vihreästä teestä tulee ihan erilainen olo kuin mustasta. Siinä on vähemmän kofeiinia, joten se pikemminkin rauhoittaa ja selkeyttää kuin piristää. Vihreässä teessä on käsittääkseni myös enemmän flavonoideja ja L-teaniini-nimistä aminohappoa, joka vaikuttaa aivokemiaan in all the right ways... (Veljeni viime kuussa: "Minkä takia sä tiedät noin paljon huumeista?" Koska välittäjäaineet. Välitän välittäjistä.) Tee on siis, jo kofeiinistakin johtuen, psykoaktiivinen aine.
• Jotain makeahkoa, kukkaista ja kevyttä. Eli käytännössä jotain maustettua mustaa teetä. Suomen kauppalaaduista suosikkini lienee Keisarin morsian, vaikka pidänkin Nordqvistiä yleisesti vähän lasten brändinä. Keisarin morsiamesta löytyy Assam-Ceylon teen lisäksi mustaseljan ja kvittenin aromia, appelsiininkuorta, ananasta ja ohdaketta. Hedelmäteet toimivat hyvin kaikenlaisten jälkiruokien kanssa. Jäähtyneenä niitä voi laittaa myös smoothieihin.
• Jotain pussiteetäkin pitää olla, siltä varalta, että pannu on pesussa. Itse suosin Twiningsin Classics-sekoitusta, josta löytyy Earl Greytä, Lady Greytä, Prince of Walesia, Afternoon Teata sekä sitä English Breakfast Blendiä. Ei tarvitse kuin nuuhkia sitä rasiaa – ja sitten jotain blaa-blaa-teerasiaa – niin tietää kyllä, mikä on hyvää. Twiningsin uudesta Earl Grey Jasminista tykkään myös. Siinä on mustaa ja vihreää teetä sekaisin. (Sekoittelen joskus itsekin irtoteelaatujani, mutta lopputulokset tapaavat olla aika epäpyhiä.) Uusin löytöni on Liptonin indonesialainen, ruusulla maustettu vihreä tee. Myydään epäekologisissa ja muutenkin naurettavissa pyramidipusseissa, mutta aromi on jotenkin hauskan lakritsainen.

Kannattaa muistaa sekin, ettei teenjuonti ole mitään outoa anglofiliaa, vaan maailman tärkein tee-scene löytyy itse asiassa Aasiasta. (Kyllä, Lontoossa asuminen on edelleen bucketlistilläni, mutta se ei nyt liity tähän mitenkään.) Edes teen juominen maidon kanssa ei ole pelkästään kummallista brittiläisyyttä, vaan mausteiseen, intialaiseen chai-teehen kuuluu maito yhtä lailla – suositan lämpimästi kokeilemaan chaita reilun sokerin ja maidon (tai jopa kerman) kanssa!

Itse harrastan sekä brittiläisiä että aasialaisia teekalustoja ja -herkkuja. Skonssit ja Harrodsin keksit kauniissa peltirasioissa ovat tietysti jees. Mutta olen kokeillut myös japanilaista azuki-papuhyytelöä ja mochi-palleroita eli daifukuja. Outoja ovat, mutta viestini tässä onkin, että tee on todella paljon laajempi ja monikulttuurisempi ilmiö kuin useimmat tajuavat. Uusin länsimaihinkin rantautunut villitys on taiwanilainen bubble tea, kylmä ja makea, yleensä maidollinen teejuoma, jonka pohjalta löytyy hassuja, hyytelömäisiä tapioca-helmiä. (Kuvassa vihreän omenan makuinen versio mansikanmakuisilla palleroilla. Tämä annos löytyi Berliinistä, mutta Helsingin rautatieasemallakin on nykyisin bubble tea -paikka.)

Ja kesällä pitää tietysti tehdä sitruunalla maustetusta teestä, hunajasta ja sitrusmehusta kunnon jääteet! Amerikan eteläisissä osavaltioissa nautitaan samantapaista, mutta jenkkiläiseen tapaan kalorikkaampaa sweet teata. Lyhyesti sanottuna teestä voi ja kannattaa kokeilla siis myös kylmiä versioita.

Ja kuumia versioita.

Ja vihreitä versioita. Ja mustia versioita. Valkoiset versiot on vähän tylsiä.

En ehkä ole mikään varsinainen tee-ekspertti, ja nämä ovat kaikki subjektiivisia näkemyksiäni. Mutta give me twenty years. Kun olen vanha, tulen todennäköisesti omistamaan toinen toistaan kummallisempia posliiniastiastoja ja pari bambuvispilää.

Keväässä on muuten parasta, että sataa taas vettä! Sadepäivähän tarkoittaa, että saan piiloutua johonkin nurkkaan pitämään kahdeksan tunnin teetaukoa ja lukemaan kolmea mahdollisimman erilaista kirjaa vuoronperään. Edelleenkin, teehissukkastereotyypit – pffft.

Antiikkia, antiikkia

Anteeksi, anteeksi. Toistan taas sen yleisimmän avausfraasin: joo, on ollut vähän hiljaista. Syynä yksinkertaisesti se, että energiani on viime aikoina riittänyt vain juuri ja juuri niihin juttuihin, jotka on ollut ihan pakko tehdä. Nähtävästi olen vielä sen verran viime sukupolvea ja vielä sen verran tervearvoinen, ettei blogin päivittäminen olekaan tärkein prioriteetti. (Eli mulle on tärkeämpää esimerkiksi syödä ruokaa kuin valokuvata sitä! Instagram will never take me alive!) 

Olen myös viettänyt paljon aikaa vanhempieni kotona, joka on käytännössä vanhojen taide- ja käsityöprojektieni hautausmaa. Tai museo. Aika moni vanhakin tekele on nimittäin esillä. Kuten tämä pikkuruinen ristipistoliina: 

En muista missä olen tämän tehnyt tai mistä olen tuon (davegibbonsmaisen) väriyhdistelmän vetäissyt, mutta jotenkin se toimii. 

Tekstiilitöiden lisäksi nurkissa pölyyntyy akryyliväreillä taannoin maalaamiani kiviä: 

 

Takapuolille niihin on maalattu oikein nimetkin. Pöllö on tietysti Athene. Pesukarhu on muistaakseni Rafael. Ja kissa on Andromeda. Ajattelen samaa kuin tekin: taas löytyi yksi peruste sille, miksi minun ei kannata hankkia lapsia. Niillä olisi ihan perkeleellinen elämä ja identiteetti. 

Tällä ruusulla ei sentään ole nimeä. Koska a rose by any other name would smell as sweet. Paitsi tämä kyseinen ei kyllä tuoksu millekään. Koska se on oikeasti kivenmurikka. Samanmuotoinen ja -kokoinen kuin Roope Ankan Hanhenmunahippu. 

 ...Ja heitetään kaupanpäällisiksi vielä pari suunnilleen vuosikymmenen vanhaa tussipiirustusta. Koska olen puhunut mustesuhteestani ennenkin. Mitään syvällisempää merkitystä näillä ei ole. Toiseen otin mallia jostain 60-luvun äikänkirjasta, toiseen jostain naistenlehden kampausartikkelista. Päättelette varmaan, kumpi on kumpi, koska pipo ei ole kampaus. Ruusu on oma lisäys – eikä tämäkään yksilö muuten tuoksu millekään. 

Näitä on siellä paljon lisääkin. Tauluja seinällä ja askarteluja laatikoissa. Jatko-osaa on siis lupa odottaa. (Sikäli kun kukaan oikeasti odottaa jatko-osia – nehän ovat liki poikkeuksetta pettymyksellisiä.) 

Vanhoja kättentöitä on kaiveltu monissa suomalaisblogeissa viime aikoina eilen tein -blogin Hannen haasteesta. Ei siis ole pölyinen postaus tämä, vaan todella hip & cool. Osallistuu blogosfäärin genrekohtaiseen dialogiin kivasti.

Scarves I Forgot

Kuulostaa ihan romaanin nimeltä, eikö? Suomeksi se ei toimi. "Unohdettujen huivien majatalo", blaah.

Enivei, tämä päivitys sisältää juuri sitä, mitä etiketti lupaa: esittelen paremman puutteessa pari vanhaa huivia, joita en ole kauheasti käyttänyt enkä ajatellut. Muistiinpanojeni mukaan nämä projektit on aloitettu joskus 2011, kun olin vielä nuori ja viaton ja vailla villatakkiobsessiota.

 

 Tämä ensimmäinen syntyi vähän hups. Näin netissä huikean kauniita tähtisilmukoilla tehtyjä huiveja ja halusin kokeilla tekniikkaa itsekin. Ennen kuin huomasinkaan, minulla oli jo puolikas huivi. *olkakoho* Mitä sitä enää purkamaan. 

Feeding Ducks (knitcetera, whatever) 

Lanka: Manos del Uruguay Silk Blend, Andromeda, 50 g 

Puikot: 6,0 mm 

Vähän se on lasten kokoa (10 x 114 cm). Ja rullautuukin laidoista. Saattaisin lahjoittaa sen jollekulle, jos joku kauniisti pyytäisi. Mutta vain jos. Aika kaunis pinta ja mukava ihotuntuma kumminkin. Hm-hm. 

Toisen huivin tarina on traagisempi. Arvatkaa, mitä ihanille, kauan kaivatuille Polly Jean -sukilleni kävi ensimmäisessä pesussa? 

Aivan. Not as superwash as advertised. Harmistuin. Marmatin valmistajalle. Lähettivät minulle kerän toista sukkalankaansa syvän sinisenä. Oikein hurmaava väri itse asiassa, mutta ei ollenkaan sellainen, mitä olin sukkiini visioinut. No, Holden-huivin innoittajina olivat kuulemma rantaan lyövät aallot... 

Still No (Holden shawlette, Mindy Wilkesin Ravelry-kauppa) 

Lanka: Fleece Artist Trail Socks, ocean, n. 110 g 

Puikot: 5,0 mm 

Sievähän siitä tuli, mutta jotenkin kömpelö. En ole välittänyt käyttää sitä, kunnes tajusin tässä hiljan, etten koskaan pingottanut sitä! No, nytpä pingotin ja tämä on kuin eri huivi. Suurempi ja ohuempi, sanalla sanoen käyttökelpoisempi. Pingotuksen ihmettä ei pitäisi aliarvioida koskaan, siis _koskaan_. It's magic. 

Se onkin yksi syy sille, miksi huivien neulominen on parasta. Toisekseen, niissä ei ole saumoja eikä niille tarvitse neuloa paria. Päättelet, pingotat ja se on siinä. Jos joillain hulluilla naisilla on sata paria kävelykelvottomia kenkiä, kyllä mulla saa olla huiveja vähän yli tarpeen.

Perinteinen joululahjapäivitys

Edelleenkin enemmän lankaa kuin rahaa, joten tähänhän se taas meni. Pehmeisiin paketteihin.

Minisukkatervehdyksistäni ainakin tykkättiin kovasti. Ja kai ne upposivat nämä isommatkin.

 

Ruska I

Ohje: Strikkelisen Baktus

Lanka: Novita Polku, porkkana, 100g

Puikot: 3,25 mm

Jopa ohjetasolla toistan itseäni, mutta Baktus on sellainen projekti, johon voisin ryhtyä vielä kymmenenkin kertaa mutisematta. Koska se vaan on niin helppoa ja terapeuttista. Nopeasti kuluvan langan värivaihteluita on mukava seurata ja aivotonta ainaoikeaa tuottaessa kykenee helposti katsomaan sellaistakin ohjelmaa, josta on pakko lukea tekstitys. Tämän kanssa kului Mirai Nikki, aikalailla yksi yhteen. Huiviin olen tyytyväinen. Ohuesta langasta sekä joka neljäs kerros tehdyistä lisäyksistä ja kavennuksista syntyi mielestäni kaunis, käytännöllinen ja miellyttävän sukupuolineutraali kappale. (Vaikka saatan olla jäävi arvioimaan. Minusta kun melkein kaikki on sukupuolineutraalia.) Sarjasta en ole aivan yhtä vakuuttunut. Sillä oli hetkensä ja hetkensä.

 

Ruska II

Ohje: Pax (Aoibhe Nin Ravelry-kauppa)

Lanka: Novita Polku, porkkana, n. 100 g

Koukku: 5,0 mm

Päätin kokeilla tunisialaista virkkausta. Eli kotoisemmin sanottuna koukkuamista. Eikä kokeilua tietenkään voinut aloittaa mistään kunnianhimottomasta pannulapusta. Oli heti pakko päästä tekemään pitsiä. Ja vielä lahjaksi. Jouduin aloittamaan reunuspitsin melko moneen kertaan, mutta pingotuksen avulla huivista tuli kuin tulikin melko kaunis! Fun fact: pingottamiseen tarvittiin kaikki miljoona nuppineulaani. Eikä pari ylimääräistäkään olisi ollut pahitteeksi.

 

Vanhemmat saivat siis tänä vuonna huivit samasta langasta, mutta tyystin eri tekniikoilla. Yhdessä näistä tuli suorastaan pieni tutkielma liukuvärjätyn langan värikäyttäytymisestä.

Ancient Mitths

Ohje: Cthulhu Mittens (Diana Staffordin Ravelry-kauppa)

Lanka: Novita 7 Veljestä, musta ja myrkynvihreä, n. 25 g/väri/lapanen

Puikot: 3,5 mm

Cthulhu-aiheiset neulelahjat alkavat muodostua tässä blogissa jo kliseeksi. Vaan ovathan nämä aika ehdottomat! Jätin lonkeroreunuksen pois ja tein ranteeseen 2o2n-joustinta sen sijasta. Myös peukalon aloituskohtaa muutin hieman, mutta muuten mentiin ruutupiirroksen mukaan. Tuloksena sellaiset patahanskat, jotka ulottuvat itselläni melkein kyynärpäähän (ks. alla). Olivat siis "pikku"veljen kouriin kokolailla sopivat. Yksi pieni ongelma: huomasin vasta lahjapaperia kääriessäni, että olin tehnyt kaksi oikean käden lapasta! Nii-in. Olen itsekin jo useamman vuoden ihmetellyt, miten näin hajamielinen ihminen on vielä vain hengissä. Ei auta itku markkinoilla (eikä juuri muuallakaan): tein uudenvuoden alla vielä yhden (tällä kertaa vasemman käden) lapasen, joka matkasi jo postin mukana tilannetta pelastamaan.

 

Edellisessä postauksessa summattiin kuluneen vuoden lukemisia, joten sananen neulomisistakin:

- Vuonna 2012 sain valmiiksi kokonaista 22 käsityöprojektia.

- Näihin lukeutuu 2 puseroa, 1 (ihana) villatakki ja 1 waistcoat – kaikista en vain ole ehtinyt bloggaamaan!

- Sukkia valmistui 3 paria (Pacific Reef, Bayeriche Socks ja Paraphernalia), tossuja 2 paria. Erilaisia käsineitä taas *krhm* 7 kappaletta.

- Kovimmassa käytössä ovat kuitenkin olleet tyylikäs ja helppo Steampunk-kaulurini sekä pehmoinen ja käytännöllinen Dream Stripes -huivini. Jälkimmäisen raaka-aineena toiminut Drops Baby Alpaca Silk oli ehdottomasti vuoden paras lankalöytö.

- Lankaa taisi kaikkiaan kulua päälle kaksi kiloa. Is that bad?

Paitsi Gangnam Stylesta viime vuoden voisi jatkossa muistaa myös siitä, että kävin Berliinissä ja Wroclawissa, opin ihan kiitettävästi japanin kieltä, löysin Spotifyn ja vietin omassa loistavassa seurassani enemmän aikaa kuin koskaan ennen. Lisäksi, juu, maisteroiduin ja aloitin jatko-opinnot, mutta kuka näitä kaikkia pikku projekteja jaksaa muistaa, eh?

Palaan siihen ihanaan villatakkiin, kunhan saan kuvia. Se onnistui niin hyvin, että uusi mokoma on puikoilla. Kummasti tämä kylmyys inspiroi näihin aktiviteetteihin.

Lukukokemuksia vuodelta 2012

Tämä on itse asiassa ollut minulle aivan surkea romaanivuosi. En ole nopea lukija muutenkaan, mutta en muista, milloin tahtini olisi viimeeksi ollut näin laahaava. Laskin kannesta kanteen kahlattuja teoksia vain 47 ja niistäkin yli puolet on sarjakuvaromaaneja tai -albumeita, osa toiseen kertaan luettuja. Tällä saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, miten paljon aikaa on kulunut tutkimuskirjallisuuden ja oman kirjoitustyön parissa. Vaan listataanpa parhaimmistoa joka tapauksessa. Kirjallisuuspostauksia ei ole ollut ikiaikoihin. (Eikä niihin tarvita kuvia. Kun eilen oli talvipäivän seisaus, niin luuletteko, että edes löydän puikkojani täältä?)

Mary Shelley: Frankenstein

Tässä teoksessa on pelkästään hyviä aineksia (ja sitten se vuoristomajakohtaus, joka on vielä epäuskottavampi kuin se on tylsä). Itselleni asian ydin on Frankenstein itse. Kevyesti faustinen, omalaatuisesti ajatteleva tiedemies, joka aloittaa hyvistä aikeista ja päätyy katastrofiin? Oi kyllä! Ja kun siihen lisää viktoriaanisen miljöön, överidramaattisia luontokuvauksia, ratkeamattomia eettisiä kysymyksiä ja romaanin epätavallisen syntytarinan, ollaan ehdottomasti jännän äärellä.

Guy Delisle: Pjongjang

Kanadalainen animaattori ja sarjakuvapiirtäjä kertoo edesottamuksellisesta vuodestaan Pohjois-Koreassa. Ja tulee siinä samalla paljastaneeksi lukijalle paljon sellaista, mitä Kim Jong-Ilin paratiisia henkilökohtaisesti kokemattomattomat tuskin tietävät. Yhtä aikaa hulvatonta ja karmaisevaa luettavaa. Tämä albumi sai minut itse asiassa kahlaamaan läpi koko Delislen suomennetun tuotannon, ja myös Kiinasta, Burmasta ja Israelista kertovia sarjakuvamuistelmia voi suosittella kenelle hyvänsä. Viehättävintä kaikessa on Delislen toteava kerrontatyyli: hän ei kauhistele, ihastele, moralisoi tai muutenkaan pureskele sanomiaan valmiiksi, vaan lukija saa itse vetää omat johtopäätöksensä. Nopealukuisuuteensa nähden Delislen sarjakuvat ovat laajentaneet ainakin omaa maailmankuvaani uskomattomattoman paljon.

Truman Capote: Kylmäverisesti

a.) Lue tämä teos kuin mikä tahansa romaani. Tiedät, että se perustuu todelliseen neloissurmaan, joka sattui Kansasissa joskus 1950-luvulla, koska takakannessa sanotaan niin, mutta et tiedä kuinka tarkasti. Ainakin puolet on tietysti keksitty tai liioiteltu. Vähintäänkin nimet on muutettu, totta kai. b.) Tee piruuttasi pieni googletustutkimus teoksen taustoista. Totea, miten pikkutarkkaa tutkimusta Capote on tehnyt ja että pitkät pätkät teoksesta ovat itse asiassa suoria lainauksia tai perustuvat ainakin ensikäden havaintoon. Löydä väärentämättömät sähköiset kopiot niiden henkilöhahmojen rikosrekistereistä, joista juuri luit. c.) Odota ja kuulostele niitä tyydyttäviä tömähdyksiä, joita sekundaaristen todellisuusrakenteiden romahtamisesta välttämättä seuraa. Niin, ja Capoten kirjoitustyylikin on oikein viehättävä. (Muistuttaa minua Donna Tarttista, joka on aivan lempikirjailijoitani. Miten kirjoittaa niin pitkiä ja polveilevia lauseita olematta lainkaan sekava, tylsä tai teennäinen – sen minä haluaisin oppia. Tarttilta pitäisi ilmestyä uusi kirja aivan lähikuukausina. Mutta eksyn asiasta.)

Mike Carey: The Unwritten 1: Tommy Taylor and the Bogus Identity

Ajatella, että alan tutkia sarjakuvaromaanien henkilöhahmoja – ja satun pian sen jälkeen löytämään tällaisen ajatusaarteen! Ehkä olisi pitänyt sillä viikolla pistää lottorivi vetämään. Kaikki tietävät, että Tom Taylor on kirjailijaisänsä laatiman, huippusuositun ja avoimesti Harry Potteria muistuttavan fantasiasarjan päähenkilön esikuva. Paitsi, että erään fanikonferenssin jälkeen tietäminen muuttuu luulemiseksi. Mukana myös Frankensteinin hirviö! Tämä ensimmäinen albumi ei itse asiassa onnistunut iskemään sarjaa saati sen henkilöhahmoja kovin syvälle aivolohkojeni väliin – Tom Taylor on ontologista kyseenalaisuuttaan lukuunottamatta aika tylsä tapaus – mutta konsepti on hyvin, hyvin lupaava. Kaikki ne jännän ainekset alkavat kerääntyä. Ja kansikuvataidekin on kohdillaan.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Sinisalo on niitä harvoja suomalaisia, joiden uusia julkaisuja seuraan ja luen aivan järjestelmällisesti. Vaikka teoksessa on kuluneita, ehkä naiivejakin palasia aina vegaaneja pilkkaavista blogikommenteista todellisuusrepeämiin, mehiläisten katoaminen on scifistisenä tulevaisuusskenaariona tuore, kiinnostava ja ajankohtainen. Myös Internetin ja kuolemisen suhde oli kiinnostava teema. Eri tekstilajien sekoittaminen on yhtä perusteltua ja saumatonta kuin Sinisalolla aina, ja teos on tunnelmaltaan tasatiheä. Alun jännite ei siis lopahtanut puolivälin tienoolla, kuten varhemmassa tuotannossa usein.

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Yleensä, kun aloitan kirjan, joudun totuttelemaan kirjoittajan rytmiin ja tyyliin muutaman luvun verran ennen kuin lukeminen alkaa kunnolla luistaa. Jostain selittämättömättömästä syystä en kuitenkaan kohtaa tällaista kynnystä Murakamin tekstien kohdalla, olkoonkin, että luen niitä (vielä toistaiseksi!) käännettyinä. Ehkä se johtuu Murakamin pistämättömästä mutkattomuudesta. Vaikka tyyli on jotenkin kepeää, tekstin luomat mielikuvat todella voimakkaita ja juonenkäänteet varsin erikoisia, ei mitään tule koskaan kyseenalaistaneeksi. Koska kaikki esitetään lukijalle jotenkin ihanan "sellaisenaan". En tässäkään osaa kuvailla teoksen juonta juuri muuten kuin että päähenkilö todella käyttää koko romaanin erään erikoisen lampaan etsimiseen. Ja se on aivan älytöntä ja aivan luonnollista yhtä aikaa. Nobeliahan tämä hassu setä on odotellut jo muutaman vuoden.

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Annoin kokonainen kalenteri sitten uudenvuodenlupauksen, että lukisin vihdoin tämänkin klassikon. Lupaus on lunastettu, eikä lainkaan vastenmielisesti. Teoshan on yhtä kotkotusta alusta loppuun (I know that feel, Mr. Bennet. I know that feel.) mutta Austenin tyylistä ja henkilökuvauksesta ei voi olla montaa mieltä. Se on taitavaa ja sävykästä, varsinkin ironisimmillaan. Saatoin tuumata vain, että tosiaan, minäkin tunnen juuri tuollaisia ihmisiä. Ja tuo taas on hieno karikatyyri siitä yhdestä tyypistä, jota luojan kiitos en tunne sen paremmin. Mutta ymmärrän senkin, miksi Seth Grahame-Smith arveli muutaman zombin nostavan tunnelmaa.

Veli yllätti antamalla minulle zombillisen version joululahjaksi viime vuonna. Tämän vuoden uudenvuodenlupauksiin kuulunee siis siihen tutustuminen. Näin maailmanlopun jälkeen on helppo päättää kaikenlaista. Varsinkin zombeihin liittyvää.

Breaking News

Nyt seuraa kaksi hyvin yllättävää faktaa: 

1.) Kohta on joulu ja 

2.) minä tykkään neuloa. 

Yksi plus kaksi = neuloin tänä vuonna myös joulukortit. 

Mini Christmas Stocking Ornaments (Little Cotton Rabbits) 

Lankoina: Novita Wool (valkoinen ja punainen), Drops Baby Alpaca Silk (tumma hopea) ja Novita Nalle Aloe Vera (metsänvihreä) 

Puikot: 2,5–3,5 mm 

Featuring: sekalaisia nappeja ja kulkusia 

Toinen puuha, johon tarjoutuvia tilaisuuksia en mielelläni jätä käyttämättä, on tussipiirtimillä leikkiminen. Intialainen tussi on ihanaa. "Mehevän mustaa", kuten muuan kuvataideopettajani joskus kuvaili. Ja siihen saa eri terillä ja pensseleillä jänniä tekstuureita. Tussitaide on tankarunojen ohella niitä (muiden mielestä) kummallisia mieltymyksiä, jotka kehitin jo ala-asteella – ja saattavathan ne liittyä toisiinsakin jotenkin. Kun lopetin kuvataidekoulun, opettajat antoivat minulle läksijäislahjaksi juurikin tussia ja tussipiirtimiä. 

Niin, ja ylivoimaisesti yleisin kohteliaisuus, jota minulle on koskaan on lausuttu, on se, että minulla on hieno käsiala. Siis todella ylivoimaisesti – kuulen sitä joskus tuntemattomiltakin, eivätkä suomalaiset tietääkseni koskaan sano tuntemattomille mitään positiivista. Minusta se on sikäli vähän hassua, että olenhan minä nyt jokusen rivin kirjoittanut eläessäni. Olen siis piirtänyt aakkoset niin moneen kertaan, että kyllä niistä tässä vaiheessa jo sietäisikin tulla ihan sieviä... 

No, joka tapauksessa, olen tehnyt paljon kutsu- ja muita kortteja vain kirjoittamalla viestini tussipiirtimellä kauniin väriselle pahville ja lisäämällä jonkin pienen koristeen, kuten tarran tai kiiltokuvan. Tällä kertaa tein liuskoihin tähdenmuotoiset reiät tuollaisella leikkurilla. (Miehenihän ei askartele mitään, jos siihen ei ole tarpeeksi hienoja, kalliita ja monimutkaisia välineitä. Niinpä sille on joskus tarttunut Tiimarista mukaan tuollainenkin. (Gadgetman, the greatest hero of all...)) 

 

Tässä siis lopputulos. Viime vuonnahan lähettelin joulutervehdyksenä virkattuja ja tärkättyjä lumihiutaleita. Se oli minusta niin hauska projekti, että teki tänäkin vuonna mieli tehtailla kokonainen vuori jotain pientä. Olen näprännyt näitä nyt viisitoista, ja suurin osa lentää parhaillaan ympäri maailmaa ulkomaisille kavereilleni – kun on se "Finnish friend", tuntee tiettyä velvollisuutta promota joulua ja talvea jotenkin. Ehkä teen vielä pari lisää pakettien päälle. Ohjetta voi varioida loputtomiin ja nämä ovat oivia sormiharjoituksia kirjoneuleen opetteluun.

Welcome to Fancyland

En sentään asu täällä. Mutta vierailen usein. Ja tuon tuliaisia. 

Kingdom (Knitty Summer 2009) 

Lanka: KnitPicks Gloss, jade, n. 45 g (Oo, silkkiä!)

Puikot: 2,5 mm 

Ranneosa oli ohjeen monimutkaisin osa. Provisional cast-onit, short row -käännökset keskellä palmikkokuviota ja niin edelleen. Jos siitä selviää, selviää muustakin. Ranne on myös neulottu S-koon silmukoilla, kun taas kämmenissä ja sormissa käytin M-kokoa. Siinä välissä on poimittava ja lisäiltävä silmukoita joka tapauksessa, joten jos jollain muullakin on luiset ranteet, go for it.

 

Kuvassa myös uusi, hurmaava taksukelloni. One word: quaint. Ja oiva keksintö tällaiselle, joka ei koskaan ole oppinut pitämään rannekelloa. Ajatelkaa nyt miten huonosti sellainen näidenkin hansojen kanssa sopisi – vaikka ajan kyllä näkisi kovin kätevästi tuosta rannehalkiosta. Teen käsilläni niin paljon, ettei niissä juuri tule pidettyä ylimääräistä hardwarea. Ei edes kihlasormusta. Romanttinen minäni häviää käytännölliselle minälleni niin usein, että harva edes tietää sen olemassaolosta.

Jotain, mitä olen viime aikoina ihmetellyt: miksi ihmeessä ihmiset pitävät blogeja? Ja miksi ihmeessä minä? Vaikka Latvusto poistuisi kyberversumista ikuisiksi ajoiksi, se tuskin vaikuttaisi neulomiseeni tai muihinkaan puuhiini mitenkään. Paljon suurempi tragedia olisi, jos kaikki seuraamani blogit äkisti lakkaisivat syytämästä minulle uusia ideoita ja inspiraatiota. Blogit ovat siis iloinen asia, mutta onko juuri tällä blogilla mitään mieltä tai merkitystä? En edes tiedä, soisinko mahdollisimman monen vai mahdollisimman harvan seuraavan sätöksiäni, sillä näen puolensa molemmissa vaihtoehdoissa. Yhtäältä tuntuu hyödylliseltä kirjoittaa täysin tuntemattomalle ja heterogeeniselle yleisölle - luulen, että joudun tekemään sitä vastakin. Toisaalta tuntuu, että bloggaamisen on oltava pohjimmiltaan narsistista, enkä koe itseäni kovinkaan narsistiseksi. Olen pyörinyt Bloggerissa neljä ja puoli vuotta ja seuraava postaus on jo sadas. Kaikenlaisia pahoja tapoja ihmisellä voikin olla. (Alan päästä eroon jokasyksyisestä eksistentialistisesta angstistani, joten nähtävästi projisoin hämmennystäni nyt pienempiin asioihin. Jip. Pii.)