Kävin toista kertaa elämässäni Berliinissä. Tällä kertaa vietin viikon. Koska kansainvälinen konferenssi.
Olen huomannut, että konferenssimatkailu sopii minulle jopa huvimatkailua paremmin, eikä vain siksi, että yliopisto saattaa suostua kattamaan osan kuluista. Luennoilla istuminen tuo tervetullutta vaihtelua tutkimusmatkailuun, enkä tule niin helposti kävelleeksi koko alavartaloani muussiksi. Nautin Berliinistä muutenkin vielä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Ehkä siksi, että osasin tällä kertaa bongata supermarketit jo kaukaa ja tunsin valmiiksi metroja, paikallisjunia ja ratikoita yhdistävän paikallisliikenteen sumean logiikan. Ehkä siksi, että vietin tällä kertaa enemmän aikaa länsi- kuin itäpuolella. Mene ja tiedä.
Paras rakennus
Jo ensimmäisellä reissulla Berliner Dom veti minua puoleensa. Museuminselillä, missä kaikki rakennukset ovat vanhoja ja vaikuttavia, tämä barokkikirkko on kaikkein vaikuttavin. En alunperin ollut ajatellut vaivautua sisäpuolelle - harva kirkko nyt on kirkkoa kummempi - mutta kun tympäännyin seisomaan Pergamonmuseon aamupäivän jonossa, pujahdin tänne sateensuojaan ja viihdyin liki tunnin.
Kirkkosali oli kyllä kaunis siinä missä ulkokuorikin: oli kaiverrettuja urkuja, oli enkeli- ja Luther-patsaita, oli kultausta ja kynttelikköä. Mutta kierroksen mukavin anti oli, että se vei sekä alas kryptoihin että ylös kupoliin. Kupolin sisällä kiemurtelevat karut huoltokäytävät olivat jotenkin ihanan odottamattomia, ja ulkotasanteelta avautuivat tietysti komeat näkymät yli kaupungin, joelle, yliopistolle ja TV-tornille.
Erityisesti ilahduttivat katolle, apostolipatsaiden väliin
sijoitetut mehiläislaatikot - "koska Berliini haluaa olla hyvä koti myös
luontokappaleille". Suloista. Ja mehiläisethän voi tunnetusti opettaa
noutamaan ennenaikaisesti menetettyjä sieluja Manalasta.
 |
| Langennut enkeli Berliner Domin katolla |
Paras museo
Nuohosin kyllä tunnollisesti myös historiallisia museoita, eivätkä nekään hassumpia olleet, mutta hauskinta minulla oli Computerspielemuseumissa. Paikka ei ole mitenkään iso tai täynnä erityisen vaikuttavia reliikkejä (mitä nyt muinainen Dungeons and Dragons -painos), mutta pääsylipun hinnalla pääsee pelailemaan kaikenlaista. Itse ajoitin vierailuni viiden ja kahdeksan välille illalla, jolloin muuta yleisöä oli katoavan vähän ja sain hyppiä koneelta toiselle mieleni mukaan. Tosin keskivertonörttiä ilmeisesti ujostuttaa koskea tanssimattoon julkisella paikalla joka tapauksessa. Minua ei. Hikoilin vähän lisää pelaamalla myös sellaista ajopeliä, jossa autonsa sai liikkumaan vain ja ainoastaan peliin kytkettyä kuntopyörää polkemalla.
Museon vetonaula on kuitenkin arcadehalli, jossa saa ränkyttää esimerkiksi alkuperäistä Space Invadersia, Donkey Kongia ja Pacmania. Kuten kaikki itseään kunnioittavat pelivanhukset, ne olivat kaikki koukuttavia mutta vaikeita, vallankin kömpelöillä arcade-ohjaamilla. Yliherkällä ratilla ohjattavassa Badlandsissa tunnuin sen sijaan olevan jonkinmoinen luonnonlahjakkuus.
Paras ruoka
Ei liene mikään salaisuus, että Itä-Berliini on vegehipsterien luvattu maa. Friedrichshainin ja Neuköllnin tienoilta löytyy monia kohtuuhintaisia kasvisravintoloita, eikä minulle ole vielä kertaakaan syötetty niissä mitään, mikä ei olisi ollut
herkullista. Kun kävin Berliinissä edellisen kerran pari vuotta sitten, paikallistunut kaverini tutustutti minut mainioon
Vöneriin, joka on ihanan grungea, rasvaista ja mausteista seitan-kebabia. Tämän reissun löytö puolestaan oli valtavan sympaattinen vegaaninen hampurilais- ja lettupaikka
Let It Be, jonka mustapapuburgeria kannatti vaeltaa maistamaan vähän kauempaakin. Vieressä oli myös kaverini suosittelema vegaaninen pizzeria, mutta se ei ollut vielä auki ja jäi siksi kokeilematta. Sen sijaan löysin erinomaisen pizzan Georgenstrassen rautatiesillan kaarien alta, tunnelmallisesta Zwölf Apostelista, joka on edullisempi kuin miltä se näyttää ja lisäksi varsin näppärällä paikalla, Museuminselin ja Friedrichstrassen aseman välissä.
Saksassa on hyvä herkutella myös erilaisilla alkoholittomilla virvoitusjuomilla. Pienpanimot tekevät kaikenlaisia outoja limuja ja jääteemakuja löytyy niin, että olisin vähemmästäkin kateellinen. Bionadeahan löytää nykyään Suomestakin, mutta myös koukuttavat Club-Matet olisi jo korkea aika saada edes automarketteihin.
Paras kauppa
 |
| Alexanderplatz | |
Osa konferenssini sessioista oli saksankielisiä - eikä minun saksani totisesti ole aivan akateemisella tasolla. Niinpä useille päiville jäi onttoja muutaman tunnin taukoja tapettavaksi. Onneksi Humblodt-yliopisto on kutakuinkin keskellä kaupunkia, eikä suurimmille shoppausapajille ollut pitkä matka. Minulle selvisi hyvin pian, että Berliini sopii erinomaisesti vaateostosteluun: useimmat ketjut ovat kohtuuhintaisia, Suomessa tuntemattomia - ja puotia riittää ihan niin paljon kuin kukaan jaksaa kiertää. Aloittaa kannattaa vaikkapa Alexanderplatzilta tai Potsdamer Platzilta.
Suosikkikauppani oli kuitenkin Kulturkaufhaus Dussmann Friedrichstrassella, aivan yliopiston kulmilla: kirjoja, musiikkia, paperitavaraa ja leffoja neljässä kerroksessa. Tarjolla oli muun muassa satoja erilaisia seinäkalentereita. Ja sokerina pohjalla, varsinaisen tavaratalon kyljessä on pienempi ja tunnelmallisempi englanninkielisten kirjojen kauppa, jossa oli fantastinen ja houkuttelevasti esille laitettu valikoima. Ostin kauniin muistikirjan kynineen ja Literary Listography -journaalin, johon lempiteoksiaan ja -kirjoittajiaan voi listata monituiseen jännittävään kategoriaan: kirjat, jotka naurattivat; henkilöhahmot, joita inhoan; parhaat avauslauseet; kirjailijat, joilla oli kiehtovin elämä... Kuinka voi ihminen tulla toimeen ilman mokomaa? Lisäksi kasvatin kirjakassikokoelmaani yhdellä. Maus-kassi on peräisin New Yorkin Strandista ja Moby Dick -kassi Oxfordin Blackwelliltä, ja olen käyttänyt molempia niin ahkerasti, että astetta suurempi Sherlock Holmes sopeutuu varmasti pian osaksi joukkuetta.
Kuten tapoihini kuuluu, tein myös pitkän listan kiinnostavista kirjoista, jotka pitää myöhemmin tilata netistä tai hankkia Suomesta (esim. tarinakokoelma
The Moth: 50 Extraordinary True Stories ja Jeff Vandermeerin
Wonderbook: The Illustrated Guide to Creating Imaginative Fiction). Lentolaukulla kun ei ole ihan kirjahyllyn kapasiteettia.
Paras puuha
Keksin vielä yhden asian, mitä Berliinistä löytyy mielinmäärin: hylättyjä, ränsistyneitä paikkoja. Tämä johtuu luultavasti siitä, että monia sellaisia asioita, joista kaupunki ennen oli tunnettu, ei enää ole. Alueella on kuulemani mukaan kaikenlaista kiellettyä rauniota mielisairaalasta olutpanimoon ja SS-toimistosta leipomoon, jossa tehtiin leipää keskitysleireille. En kuitenkaan ollut ihan niin tylsistynyt, että olisin lähtenyt tonkimaan moisia ilman minkäänlaista taskulamppua tai sidekickiä. Sitten on tietysti Spreepark, joen mutkaan kyhätty, vuosikausia sitten suljettu huvipuisto, jonne soluttautuminen oli elokuisen pyromaniatapauksen jälkeen tehty huomattavan vaikeaksi. (En minä vielä sitä aitaa tai niitä vihaisia kieltokylttejä hätkähtänyt, mutta nähtyäni puoli tusinaa vartijaa koirineen totesin, ettei ehkä kannata.) Niinpä rajoitin urban exploraukseni tällä kertaa kahteen helppoon ulkokohteeseen, jotka eivät olleet vaarallisen syrjässä. Koska alueita ei aidoista huolimatta oltu myöskään varustettu minkäänlaisilla kieltokylteillä, rohkenen kirjoittaa seikkailuistani muutaman rivin näinkin julkisella foorumilla.
Ensimmäisenä konferenssittomana päivänäni etsiydyn Berliinin itälaidalle, kastanjapuiden reunustamaan lähiöön, jonka keskellä on joskus toiminut lapsiystävällinen maauimala. Nykyisin altaan pohjalla huojuu paksu kerros vesikasveja, kiipeilytelineitä on vaikea nähdä vaahteroilta ja suurin osa pystyssä olevista rakenteista on graffitien ja ruosteen peitossa. Kaksi kohteen ehdotonta vetonaulaa ovat sen surulliset, betoniset eläinpatsaat.
Tavatakseni Herra Hipon, joudun navigoimaan läpi puolentoista ihmisen korkuisesta kaislikosta. Vaikka olen jo altaan reunalta nähnyt tämän herrasmiehen, jonka lamppusilmistä on enää toinen jäljellä, hätkähdän silti, kun erotan ammottavan kidan ensimmäistä kertaa kaislojen läpi. Suusta on mitä ilmeisimmin joskus voinut suihkuttaa vettä. Nyt se on poskihampaita myöten steariinin tahrima. Ilmeisesti paikan graffittikuorrutteen takana olevat nuoret - tai sitten joku ympäröiviä pihoja tarmokkaasti haravoivista naapureista - on halunnut antaa hylätylle hippopotamukselle uutta puuhaa kynttilälyhtynä. En kylläkään tiedä, kuka valon kaislikon keskeltä näkisi. Toisaalta, vesirajan märkään hiekkaan painuneista jäljistä päätellen, altaalla on ainakin vilkas kissa- ja sorsalintuliikenne.
Kolme valkoista maalia itkevää pingviiniä merkityksettömine vesialtaineen ovat paremmin esillä, pimeiden ja umpeenlaudoitettujen huoltorakennusten keskellä. Kuten kuvastakin näkyy, yhden rakennuksen ovessa on kuitenkin ihmisen mentävä reikä, josta pitkään kuunneltuani pujottaudun sisään. Ei siellä ketään ole, mutta ei tämä tervetulotoivotus silti houkutele:
Kuin eivät myöskään suikaleina luovuttavat tapetit tai pilkkopimeät rivilliset tyhjiä vessakoppeja. Vielä erikoisempaa ja kummitusmaisempaa on, että siellä täällä lojuu yhä sekalaista irtaimistoa, kuten vessaharjoja. Henkilökunnan tilan jääkaappi on sentään tyhjä, mutta yhä paikoillaan. Ja kaikissa käsipyyhepaperitelineissä on yhä paperia...
Mitä ilmeisimmin tila toimii nykyään nuorison illanviettopaikkana, ei heroiiniluolana, ruumiiden kätköpaikkana tai vähäpukeisten kummitusten tyyssijana. Mutta joistain yksityiskohdista tulee silti ikävästi mieleen Silent Hill.
Eikä Silent Hillkään vielä mitään, mutta onko teillä mitään käsitystä, miten helvetillisen pelottavia kummitustarinoita joidenkin kaupunkien metroista kerrotaan? Jollain loputtoman pitkällä ruotsin tunnilla, jonain loputtoman harmaana lokakuun iltapäivänä on joskus tullut - muka sattumalta - puheeksi legenda Tukholman hopeisesta metrosta, joka tulee laiturille äänettä, tyhjin vaunuin. Siihen nousseita raukkoja ei nähdä enää koskaan.
Kuultuani tästä, olen ollut valtavan iloinen, ettei minun tarvitse käydä Tukholmassa kovinkaan usein. Jostain syystä löydän itseni silti tarpomasta pitkin Berliinin hylättyä lähijunaradan pätkää.
Kulku on paikoin hyvinkin suoraviivaista kiskolla tasapainoilua tai ratapölkytä toiselle harppomista, mutta välillä rautainen tie on kasvanut pahasti umpeen. Nuorten vaahteroiden tiheikköjä, ruskan värejä tavoittelevia köynnöksiä ja jotain suunnattoman viheliäistä pensasta, jonka piikit tarraavat niin vaatteisiin kuin ihoonkin sitkeästi kuin pienet koukut. Lähijuna-asemissa on se ongelma, etteivät ne sijaitse aivan vierekkäin, olkoot kuinka eilispäiväisiä hyvänsä; kun junat lakkaavat kulkemasta, monen kilometrin tarpomiseen on vain tyydyttävä.
 |
| Ensimmäistä asemaa etsimässä |
Toinen ongelma on se, etteivät ne toisaalta sijaitse kovin kaukana mistään muusta: tämän UrbEx-kohteen turvallisuus ja vaarallisuus on siinä, että se on hyvin julkinen - pieni, aidattu unohduksen vyöhyke keskellä eloisaa lähiötä. Varsinkin katujen poikki kulkevat sillat on mahdoton ylittää niin, ettei kukaan näkisi. Niinpä olen varustautunut asiallisilla vaatteilla, pidän kameran näkyvillä ja olen kuin en olisikaan. Jos olen kaikista näkemistäni
Hustle-jaksoista jotain oppinut niin sen, että kukaan ei yleensä kyseenalaista tekemisiäsi niin pitkään kuin vaikutat varmalta asiastasi. Ja jos olen kaikista lukemistani
Sherlock Holmeseista jotain oppinut, niin sen, että ihmiset näkevät, mutta eivät havaitse; joku saattaa kyllä huomata, että kävelen rautatiesillalla, mutta ei välttämättä tule ajatelleeksi, että kyseinen silta on tosiaan rautatiesilta, ei kävelysilta, ja kasvaa lisäksi pitkää heinää. Päätän, että jos joku kysyisi, sanoisin tekeväni juttua Berliinin paikallisliikenteestä suomalaiselle nettilehdelle ja olevani liikkeellä luvan kanssa. Kukaan ei kysy. Ja törmään lopulta betonikielekkeeseen, jonka arvelen sillä kasvavasta metsästä huolimatta olevan asemalaituri.
Yllättävän tuttu tarina: graffitteja, jäkälää ja ruostetta käsittämättömänä tilkkutäkkinä; kaikki arvokas kaluttu; umpeen muuratut asematunnelit; katto, josta syksyn kalpea aurinko paistaa läpi, ja juna, joka ei koskaan tule.
Olen melko varma, että Kiirastuli näyttää osapuilleen tältä. Ja jatkan matkaa seuraavalle asemalle. Halki pöheikön, ohi mustaksi hapettuneen metallirotiskon, josta on ehkä joskus myyty makkaraa, yli sinivalkoisten muovisirpaleiden, jotka ovat ehkä joskus mainostaneet sitä makkaraa.
Seuraava asema löytyy. Aikataulua ei.
 |
| VR:n asiakas |
Linjan entisen pääteaseman yhteydessä on aiemmin toiminut puutarhatarvikeliike, joten se on edelleen yllättävän täynnä kaikenlaista rojua: siellä täällä lojuvia muovisia kukkapurkkeja, rikottuja lasiruutuja, multasäkkejä, jopa jalka- ja kuonopuolia koristepatsaita. Suuressa osassa rakennusta ei ole lainkaan seiniä. Viherpeukaloparatiisin jäänteitä suojaa vain katoksen ympärille kääritty, läpinäkyvä muovipressu, joten sisään pääsee helposti. Tunnelma on melankolinen, mutta ei vähääkään uhkaava. Ehkä pääsen lopulta eroon kummitusmetrokammostani.
Voisin vaihtaa sen pimeiden kellarikomeroiden pelkoon. Keskuksen perältä nimittäin löytyy muutama porras, jotka johtavat auki repsottavalle ovelle. Oven takana on pari varastohuonetta. Arvelen niiden olevan puolityhjiä ja melko pieniä, mutta ilman minkäänlaista lamppua en näe kunnolla. Nokkelana tyttönä väännän siis kamerastani salaman päälle ja räpsäisen pimeään. Ja tietysti siellä pitää välkähtää tämä:
Hyppäsin helvetti puoli metriä ilmaan. Mikä tuo oikein on olevinaan?!
Jos hylättyjen paikkojen nuohoaminen on siis joidenkin mielestä liian karmivaa tai jotenkin muuten kyseenalaista, maailman hiljaiseen hajoamiseen voi tutustua mukavasti myös Berliinin hautuumailla. Itse kävin Dorotheenstädtischer Friedhofilla, jota asuttaa kolme mustaa, äärimmäisen ujoa kissaa. Niitä seuraillessani löysin myös Bertolt Brechtin vaimoineen, G.W.F. Hegelin - ja weeping angelin poikasia.
Apua.
Ilmapiiri
Saksalaiset vaikuttavat suoraan sanottuna aika ankealta porukkalta. Jos et siedä falskia hymyilyä, vanhanaikaista ritarillisuutta tai aksentillista englantia, Berliini on juuri oikea paikka sinulle. Siellä kukaan ei erehdy pitämään sinulle ovea tai päästämään sinua ensin ulos metrosta vain sukupuolesi takia. Eikä kukaan taatusti halua sönköttää sinulle vierasta kieltä - jos et puhu sujuvaa saksaa, saat olla varsin rauhassa.
Olin taas valtavan iloinen siitä, että olen sattunut syntymään mitättömän marginaaliselle kielialueelle. Suomalaisen on pakko opetella vieraita kieliä, jos haluaa kommunikoida muun maailman kanssa. Saksankielisissä maissa häkellyttävän monet odottavat kaikkien osaavan saksaa, ranskankielisissä maissa häkellyttävän monet odottavat kaikkien osaavan ranskaa, ja tästä johtuen yleinen englannin kielen taso on todella heikko. Kävin paljon hämmentäviä keskusteluja, joissa minulle sanottiin jotain saksaksi, jolloin vastasin kohteliaasti englanniksi - mikä ei suinkaan aiheuttanut edellisen lauseen toistamista englanniksi, vaan seuraavan asian selostamisen, edelleen saksaksi. Onneksi ymmärrän saksaa auttavasti ja osaan itsekin lausua joitain avainsanoja, niin näistäkin tapauksista selvittiin. Kaikki tällaiset kohtaamiset eivät silti olleet erityisen mieltä ylentäviä. Erään supermarketin myyjä pilkkasi minua, kun olisin halunnut maksaa muutaman euron ostokset kortilla. Ja yksi hotellin työntekijöistä nauroi minulle, kun ilmoitin olevani kasvissyöjä. Ehkä on tosiaan hyvä, että en osaa paremmin saksaa, koska olisin saattanut lohkaista: "Tällaisessa iloisessa ilmapiirissä niitä kansanmurhaajia siis kasvaa?" Ja olisin luultavasti saanut siitä hyvästä sakot.
Älkää silti antako tämän lannistaa. Kohtasin minä pari mukavaakin paikallista. Ja Berliinillä on kaupunkina paljon annettavaa: se on lähellä, se on suhteellisen edullinen ja nähtävää riittää moneen makuun. (Tehkää vain itsellenne palvelus: älkää lentäkö Tegelille. Älkääkä kuvitelko, että saksalaiset ovat irlantilaisia.)
