28.11.2008

Raikas tuunahdus

Tylsyys on tappava tauti. Siksi on äärimmäisen kohtalokasta, että parhaat kotimaisilla markkinoilla olevat luentokansiot ovat yksivärisiä.

Vaan eipä hätiä! Tuunaushan on in. Loihdin siis kahteen luentokansiooni teemaan sopivat kansikuvat.

***

Tähän mustaan kansioon keräilin lukioaikoinani erilaisia portfolioita, ja nyt siellä kulkevat kaikki kirjallisuuteen ja kulttuuriin liittyvät muistiinpanoni: venäläiset formalistit, kreikkalaisten jumalten sukupuu, Nuoren Wertherin kärsimykset ja paljon muuta. Kanteen oli saatava jokin kirjallinen merkkihahmo ja kukapa sopisi paremmin leijumaan mustuuteen kuin ”elämäni mies”, Nuuskamuikkunen. Hän ei ainakaan tunne oloaan yksinäiseksi siellä.
(Klikkaamalla kuvaa pääset ihastelemaan Nuuskiksen ilmettäkin! ...ainakin joillain selaimilla.)


Näin se kävi: Hahmottelin herran piirustuspaperille lyijykynällä, lisäsin haalean häivähdyksen vesivärejä, ja lopulta piirsin rajat ja tekstuurit intialaisella tussilla. Leikkasin valmiit, kuivuneet kuviot irti paperista ja askartelin niiden perusteella suunnilleen samanmuotoiset, mutta hieman suuremmat palat kontaktimuovia. Sitten vain muovista taustapaperi pois, paperinukke siihen keskelle, kuvapuoli liimaan päin. Ja kas: käsissä on valmis tarra, jota voi vielä rauhassa mallata eri puolille kansiota! Alle puolenkin sentin ”saumavaroilla” pysyy kiinni.
Kuvan aihe on napattu Tove Janssonin iki-ihanasta kuvakirjasta ”Kuka lohduttaisi Nyytiä?”. Jos omaan piirtotaitoon ei ole riittävää luottamusta, voi toki leikellä kuvia korteista ja lehdistäkin.

***

Samanlaisen mutta sinisen kansion ostin kielikurssien muistiinpanoja varten. Lähinnä paperia palaa englannin erikoisuuksiin, mutta samoihin kansiin talletan myös suomen kieltä ja yleistä kielitiedettä koskevat laput. Vaikka irlantilainen opettaja hieman hämmästelikin luomustani, valitsin ”Union Jackin” ilman poliittisia taka-ajatuksia. Se on englanninkielisten maiden lipuista esteettisin ja pitää ehkä sisällään pientä punk/new wave -henkeä. Not to mention London, the jolly good metropolis.


Näin se kävi: Katsoin mallia ja laskin mittasuhteet Otavan tietosanakirjan kuvasta. Piirsin lyijykynällä pieniä apumerkkejä tarkasti mitattuihin kohtiin kannen laitoihin. Vedin merkkien perusteella maalarinteipit, joiden väliset alueet maalasin paksuilla akryylimaaleilla. Ensin työstin valkoiset, sitten punaiset raidat. Väliin suosittelen parin tunnin kuivatusta. Maalaus on kestänyt moitteettomana jo kuukausia, vaikken ole päällystänyt sitä millään.


Ilman tunetuksia näitä kansioita saa siis ainakin Suomalaisesta kirjakaupasta noin viiden euron hintaan. Todella jämäköitä ja sopivan paksuisia kuljeteltaviksi. (o_o)=b

14.11.2008

Teeny-weeny little things & tiddlywinks

Lahtelaisessa ompelukonekaupassa oli nappiale. Sieppasin sieltä mukaan neljä tällaista lystikästä faaraota. Mielikuvitukseni ei vielä mitenkään riitä arvaamaan, mihin nämä voisi säädyllisesti kiinnittää, mutta jos muutaman napin ostaminen kerran piristää päivää, niin miksipä ei…


Nämä nätit, metalliset edelweiss-napit sen sijaan ostin ihan tarpeeseen. Että millaiseen?
Jaa, jaa… siinäpä teille joulukalenteria.
Myyjä väitti, että metalliset napit on aina ommeltava vahvalla nappilangalla, muuten ne rispaavat itsensä irti alta aikayksikön. Saipa sitten myytyä minulle rullan viininpunaista sellaistakin.


Savolaisella iso-isälläni oli tähtikirkkaina öinä tapana tokaista, että näkyy nappikauppa olevan auki. :)


Siksi toisekseen, neuloin itselleni tunikan etu- ja takakappaleiden välissä uudet ranteenlämmittimet. Eli nyt olen varmaan virallisesti eniten neulottuja kynsikkäitä omistava henkilö tässä valtakunnassa.



Ohje: Del Mar (Spindlicity)
Lanka: Vihreänkirjava Aade Long
Puikot: 4,0

Nämä kehkeytyivät siis Revontuli-huivin jälkensä jättämistä jämistä. Lanka oli ohjeeseen liian ohutta, joten jouduin kokeilemaan useampaa puikkokokoa ja silmukkamäärää, ennen kuin sopiva löytyi (->4,0 & L/XL). Modifioin ohjetta myös lisäämällä ranteeseen 1o1n-joustinta ja neulomalla kuvion lopusta alkuun, ranteesta sormiin. Näin suulle ei jäänyt ohjeiden mukaisissa hansikoissa olevaa runollista läppää, jonka rullautuminen olisi vain tehnyt minut hulluksi.


Tämä oli projektina helppo ja sutjakka, ja lopputulos on mukavan rustiikkinen. Suosittelisin vaikka ensimmäiseksi pitsineuloskokeiluksi.
Peukalon kohta ei kuitenkaan ole aivan sopiva, ei ainakaan minun käteeni: hanskat tuppaavat kiertymään niin, ettei pitsikuvio enää olekaan keskellä käden selkää, vaan vaeltaa missä milloinkin. Olenko muka niin levoton, että neuleistanikin tulee levottomia?

2.11.2008

Arkimurkinaa

Nyt seuraa hyvin henkilökohtainen paljastus. Aion nimittäin esitellä mitä kokkaan ja syön. Siis jatkuvasti. Arkena ja sunnuntaina.

Saatte ihan kaiken, reseptitkin. Laskekaa niiden pohjalta ravintoarvot, jos haluatte, enhän minä sitä millään estä. Mutta tällä minä vain elän: sekalaisilla soijasuikalewokeilla ja kasvishernekeitolla.

Suikalewokki on suunnattu kaikille niille oravanpyörässä lenkkeileville, jotka järsivät roiskeläppien reunoja ja kurkottelevat kylmäaltaista muita mitä karmeimpia eineksiä, koska heillä ”ei ole aikaa laittaa ruokaa”. Tämä valmistuu viidessätoista minuutissa eikä kyllästymisvaaraakaan ole, koska muuntelumahdollisuukset ovat lähes rajattomat.

Hernesoppaohjeesta taas saatte kiittää säätä. Aina kun maa ja lahkeensuut täyttyvät kurasta tai loskasta, minun alkaa tehdä mieli keittoa. Vanha kunnon hernerokka lämmittää, varsinkin, jos lisää reilummin pippuria!

--

Suikalewokki
(kahdelle)

1 annospaketti maustamattomia (kevyt-)nuudeleita
vettä
ripaus suolaa

n. 2 kourallista soijasuikaleita
vettä
0,5 kasvisliemikuutiota
(1-2 valkosipulin kynttä)
1 pienehkö sipuli tai vastaava määrä kevätsipulin varsia
1 paprika tai puolikas kesäkurpitsa
liraus (n. 1 rkl) mitä hyvänsä ruoanlaittoon sopivaa öljyä (esim. rypsiöljyä)
makusi mukaisia itämaishenkisiä mausteita (esim. jotain masalaa, chiliä, currya, kanelia, soijakastiketta…)

1. Ota avaamaton annospakkaus nuudeleita ja murskaa sisältö käsin puristelemalla suupalan pituisiksi pätkiksi. (Tämä helpottaa paitsi nuudeleiden syömistä myös niiden sekoittamista muihin aineksiin.) Keitä pari minuuttia suolalla maustetussa vedessä.

2. Laita käsittelemättömät soijasuikaleet laakealle, korkeareunaiselle paistinpannulle (tai, jos sinulla on kyseenalainen onni omistaa asioita, wokkipannuun). Valuta niiden päälle sen verran vettä, että ne melkein jäävät pinnan alle. Lisää joukkoon puolikas kasvisliemikuutio ja halutessasi loraus soijakastiketta.

3. Keitä soijasuikaleita korkealla lämmöllä kunnes vesi haihtuu.

4. Sitä odotellessasi, kuori ja hienonna sipuli ja valkosipuli. Pese ja suikaloi muut päivän vihannekset.

5. Kun pannu on miltei kuiva, sysi kypsyneet soijasuikaleet sen peränurkkaan ja lorauta öljyä raivaamasi tilaan.

6. Tupsauttele öljyyn valitsemasi kuivat mausteet ja tiristä niitä hetki öljytilkassa. Tämä houkuttelee mausteiden maut esiin ja tekee niistä mukavan tahnan, joka tarttuu koko sörsseliin.

7. Tiputa hieman lämpöä ja lisää pilkkomasi sipulit ja kasvikset pannuun. Paistele muutama minuutti.

8. Valuta ja lisää nuudelit. Sekoita hyvin ja tarkista vielä maut. Jos jotain tuntuu puuttuvan, helppo pelastus on viskata päälle vähän soijakastiketta.

9. Paista vielä muutama minuutti ja kaada lasillinen maitoa seuraksi.


! Muunteluehdotuksia:
  • Kiireessä myös valmiit pakastewokkivihannekset käyvät tuoreiden sijasta.
  • Kokeile pilkkoa sekaan omena tai tölkillinen ananasrenkaita. Ananasmehuakin voi lorauttaa sekaan mausteiden tiristämisen jälkeen.
  • Mausteiden kanssa samaan öljylätäkköön voi laittaa myös kourallisen kuorittuja maapähkinöitä tai auringonkukansiemeniä.
  • Lisää pannulle nuudeleiden sijaan n. 2 dl ruokajogurttia tai kookosmaitoa ja hauduta – kastiketta riisille!


Hernesoppa
- Latvuston tapaan
(kattilallinen; riittää noin kuudelle hengelle tai viikonlopuksi kahdelle)

0,5 pss luomuherneitä
1,5 l vettä
1 kasvisliemikuutio
mustapippuria
0,5-2 sipulia (sipulien koon ja fiiliksen mukaan)
2-3 porkkanaa
n.1,5 dl soijarouhetta

1. Vaikein osuus on muistaa laittaa herneet likoamaan jo edellisenä iltana. Kun tästä on selvitty, loppu on oikeastaan hajamielistä maustamista ja hämmentelyä…

2. Kun herneet ovat turvonneet, ne kannattaa vielä huuhtaista ja valuttaa ennen kuin mittaa kattilaan varsinaiset keittovedet.

3. Laita kattila tulelle, heitä kasvisliemikuutio sekaan sulamaan ja siirry kasvisten kuorintaan ja pilkontaan. Itse hakkaan sekä sipulin että porkkanat melko hienoksi.

4. Lisää varovasti kattilaan pilkotut kasvikset sekä makusi mukaan mustapippuria. Huomioi, että vähäinen teelusikallinenkin tuntuu pitkän hauduttamisen jälkeen koko keitossa!

5. Kun keiton tekele enteilee kiehumista, tiputa levyn lämpö alimpaan tai toiseksi alimpaan pykälään. Laita sitten kansi päälle ja jätä hautumaan noin puoleksitoista – kahdeksi tunniksi.

6. Nyt voit vaikka harhautua sohvannurkkaan hyvän sarjakuva-albumin kanssa tai siivota tarmokkaana koko kirjahyllyn, kunhan välillä käyt kurkistamassa ja hämmentämässä.

7. Kun soppa alkaa näyttää syömäkelpoiselta, mittaa keittoon soijarouhe ja sekoita. Rouheen pitäisi pehmetä jo viidessä minuutissa, mutta se imee enemmän makua, jos sitä keittää pidempään. Pääasia, että herneiden kokonaiskeittoajaksi tulee noin kaksi tuntia, sillä ne ovat sitkeitä paskiaisia.

8. Kulho kauniiseen käteen ja aterialle! Jos jääkaappisi on opiskelijamaisen pieni eikä ruokaseuraa ole tiedossa, ei hätää: keitto säilyy kannen alla huoneen lämmössäkin päivän tai pari, siinä kun ei ole lihaa. :)

--

Tähän joukon jatkoksi voisi kai lisätä yhden tylsistä lempiherkuistani eli riisipuuron, mutta sitähän kaikki osaavat keittää muutenkin. Voin silti vinkata, että rasvattomaan maitoon sitä ei kannata keittää. Kokemuksesta tiedän, että tulee vain porua pohjaanpalaneista kokkareista, eikä makukaan ole samanmoinen kuin kevytmaitoon tehdyssä puurossa. Ja opiskelijaruokaa sekin - kattilallinen namia maksaa vain euron. ;)

Ensi kerralla jotain korkealentoisempaa. Nyt syödään!

19.10.2008

Jotain tapahtuu tässäkin päässä...

(Kirjallisuuden opinnoissa on juuri puhuttu polysemiasta, jonka voi ilmetä esimerkiksi homonyymeinä. >So hope you like the HEADline…and puns.)

Kuten vakituiset lukijat tietävätkin, puikoillani on nyt hieman pitkäaikaisempi projekti – tunika, josta alkaa olla kasassa vasta takakappale. Pysyäkseni blogiuskottavana päätin siis turvautaua vanhaan tuotantoon. Turns out, että naulakostani löytyi runsaasti eri mallisia, eri paksuisia päähineitä. *grhm* Vihreitä päähineitä.


Calorimetry (Knitty, Winter 2006)

Lanka: Novita 7 Veljestä Raita



Neuloin tämä suursuositun pannan alun perin pelkästään pyöräilykypärän alla käytettäväksi. Mutta Calorimetry ei olekaan suosittu syyttä: se osoittautui niin hyväksi päähineeksi pitkätukkaiselle, että olen päätynyt käyttämään sitä vuoden ympäri. (Kyllä, myös kesällä. Olin kesätöissä kaupungin istutuksia kitkemässä ja ruusupuskia leikkaamassa ja kaipasin korvilleni suomalaista villaa melkein joka toinen päivä. On ilmoja pidellyt… :/)


Coronet (Knitty, Winter 2003)

Lanka: Novita Mambo



Vuosi sitten hoksasin, ettei minulla ole paksumpaa pipoa. Kiireesti kudoin sitten tällaisen, eikä koko talvena tietenkään tullut niitä silmämunatkin huurtavia pakkasia, joista aivan varmasti olisi nautittu koko maassa, jos minä vain olisin jättänyt tämän projektin tekemättä. Toisin sanoen, vähällä käytöllä on ollut.


Maastobaskeri

Lanka: Novita Nalle Colori



Kaikki minua vähänkään tuntevat tuntevat myös kiintymykseni muodottomiin myssyihin. Sanomattakin selvää siis, että pidän baskereista. Tämän sävelsin itse, aloittaen suulta ja lopettaen keskikavennuksiin. Muuten ihan tavallisen tasaista lisäystä ja kavennusta, mutta suun ”otsanauha” on taitettu ja ommeltu kaksinkerroin jottei se venyisi. Tämä onkin pitkäaikainen monen sään luottohattu. :)
Tulevasta sen verran, että valmistelen yliopiston kirjoituskurssille asiatekstiä uuskummasta. Se ilmestyy luultavasti lopulta myös tänne ja Wikipediaan.

12.10.2008

Pitkin Puolaa 2: Krakova antaa kaikkensa

Aamu nousee kuumana ja enteilee vielä kuumempaa päivää. Jo yhdeksältä hotellin pitsiverhojen läpi paistaa julman valkoinen helle. On torstai.

Ikkunamme alla verkkainen kulkuri etsii tyhjiä pulloja suuresta, tiilenpunaisesta roskalaatikosta. Sillä on pölyiset haalarit ja jonkinlainen henkarista taivuteltu apuväline. Nenä on kuitenkin saman värinen kuin muukin naama ja silmät kirkkaammat kuin yhdelläkään suomalaisella puistokemistillä. Katselen hampaita pestessäni, kuinka ruttuinen muovipullo toisensa jälkeen katoaa muhkuraiseen kangaskassiin. Puolalaisissa pulloissa ei ole pantteja, mutta kierrätyskeskusten täytyy ilmeisesti maksaa niistä jonkinlaisia löytöpalkkioita.

Huoneen hintaan kuuluva aamupala tarjoillaan kellarikerrokseen piilotetussa nettikahvilassa. Siellä selviää, että täkäläiset ilmeisesti aloittavat aamunsa huomattavalla määrällä vaaleaa leipää, juustoa ja tuorejuustoa. Lisäksi saamme yhden paikallisen omenan nenää kohti. Ne ovat niin pehmeitä ja makeita, että malto melkein liukenee suuhun. Palanpainikkeeksi haudutan aivan liian vahvaa Ceylon-teetä, jonka pakkauksessa kerrotaan liikuttava tarina miehestä, joka halusi parantaa universumin ja lähentää ihmisiä myymällä maailman parasta teetä. En usko koskaan lukeneeni mitään niin intoutunutta yhdenkään elintarvikkeen kyljestä.

Tie vanhaan kaupunkiin tuntuu jo tutulta. Tottuneesti kierrämme hitaimmat liikennevalot ja tarkistamme huoltoaseman taulusta lämpötilan: 29 astetta. Onneksi jo käytännössä kiiltelen aurinkorasvasta.

Ensimmäinen kohteemme on Czartoryski-museo, huomaamaton, antiikkinen asuintalo, jonka jokaisessa ikkunassa on pikkuruinen lasimaalaus valkoisesta ratsumiehestä. Kävelemme oven ohi pariin kertaan ennen kuin edes hoksaamme sitä – ei uskoisi, että vaatimattoman puuoven takana pursuilee kolmessa kerroksessa täysin töllistelykelpoisia kulttuuriaarteita, jotka muuan paikallinen prinsessa keräili sotia sitten.

Lippuluukulla näytämme toiveikkaasti ei-kansainvälisiä SYL:n opiskelijakorttejamme. Viluisen näköinen, laiha nainen pudistelee tietäväisesti päätään ja sanoo, että vain ISCS-kortit oikeuttavat kaipaamaamme 50% alennukseen. Koko hintakaan ei olisi kuin kymmenen zlotya, noin kolme euroa, mutta pienen laskelmoivan mutristelun jälkeen myyjä myöntyy ja myy meille opiskelijaliput. Tällä museoparalla on totisesti oltava pulaa asiakkaista.

Eikä käytävillä tosiaan kävelekään vastaan kuin muutama muu naama, kun vilkuilemme Turkin kuninkaan prameaa shakkilautaa ja Chopinin kipsistä kuolinnaamiota. Toisessa kerroksessa, vanhojen aseiden osastolla herätämme meissä horrostavat pienet larppaajat ja ryhdymme ”minkä hilparin sä näistä ottaisit?” –leikkiin. Hieman edempää löytyy vielä antiikkisempia aarteita: muumioituja lintuja, sarkofageja ja etruskipatsaita nukkuvista nymfeistä. Vilkuilemme tunnollisesti kaikki läpi, mutta narisevat portaat kutsuvat yläkertaan, mustaan huoneeseen, jonka takia ylipäätään halusin Czartoryskin suvun nurkkiin nuuskimaan.

Paljoa en ole ehtinyt maailmasta ymmärtämään vielä 20 vuodessa, mutta sen verran minäkin tajuan, että yhdenkään kunnianhimoisen ihmisen ei kannata koskaan piirtää eikä maalata mitään. Leonardo Da Vinci oli nimittäin joskus olemassa, ja Leonardo Da Vinci teki kaiken jo niin paljon paremmin – siunattu ja kirottu olkoon hänen sietämätön lahjakkuutensa. Ja täällä, himmeässä valossa, samettiköysien takana majesteetillisessa yksinäisyydessä se oli ja odotti: Nainen ja kärppä, teos, joka on paitsi Da Vincin kaunein, myös yksi suosikkimaalauksistani koko maailmassa. (Eikä vähiten siksi, että se on innoittanut Philip Pullmania kirjoittamaan His Dark Materials –trilogiansa!)

Ja siinä minä seison, katselemassa mustia helmiä ja suoraa nenää; kangasta, jonka tekstuuri ja valöörit ovat niin hyvin tehtyjä, että sen aavistaa olevan samettia; kärppää, jonka otsa on niin todellinen, että se ihan varmasti on lämmin… Koko huoneessa on vain muutama hiljainen ihminen, ja noin kahden tuhannen kilometrin päässä väkijoukot tungeksivat Louvreen nähdäkseen vilauksenkin paljon muovisemmasta, suttuisemmasta Mona Lisasta. Ihmiset ovat merkillisiä.

Muutamaa Rembrandtia ja henkeäsalpaavan fotorealistista kukka-asetelmaa myöhemmin poukkoilemme taas epätasaisesti kivetyillä toreilla, vielä henkeäsalpaavammassa helteessä. Kurkistelemme kiireettä kojuihin ja putiikkeihin, nappaamme jostain litran Pepsi Maxia ja istumme lopulta muratin peittämän kirkon eteen evästauolle. Minulla on vielä eilisen jättipizzan tähteitä. Vossikat kopistelevat ohi.

Matka jatkuu Wawelin linnamäelle, jonne kaikki Vanhan kaupungin pääkadut vääjäämättä vievät. Se on paikoin iloisen terrakotan punainen, paikoin pahaenteisen ruskea, paikoin ummehtuneen vaalea ja ennen kaikkea vielä massiivisempi kuin olin odottanut. Ratsastajapatsas nostaa hattuaan, kun patikoimme pitkät, loivat portaat katedraalille, jossa valtakunnan kuninkaalliset on kruunattu keskiajasta asti. Eteen avautuu kukkea linnapiha, keskellä ruohon peittämiä raunioita, ympärillä erivärisiä, eriparisia muureja ja torneja. Tuntuu kuin olisi tupsahtanut kesään, jonne joku on unohtanut aristokraattisia rakennuksia vähän joka vuosisadalta.


Mäeltä on myös upeat näkymät kaupungin antennien yli ja alas Vistula-joelle, jonka toisella puolella häämöttää seuraava määränpäämme, Manggha Centre of Japanese Art & Technology, kovasti sen näköinen rakennus, joka voisi löytyä Tokiosta, jos olisi muutaman kymmentä kertaa suurempi.

Laskeudumme toiset portaat mäen juurelle. Siellä rinkelikojujen ja eväslounasta viettävien turistien keskellä ojentelee kaulaansa pronssinen lohikäärmepatsas, kaupungin maskotti. Legendan mukaan linnamäen alla olevissa luolissa asui joskus pimeinä aikoina lohikäärme, joka terrorisoi Krakovaa vaatimalla vatsansa täytteeksi mitä muutakaan kuin vuohia ja sieviä neitsyitä. Lopulta, kun silloinen kuningas nosti panoksia ja lupasi lohikäärmeen kukistajalle tyttärensä käden, eräs erityisen näppärä nuori mies täytti lampaanruhon rikillä ja viskasi sen alas luoliin. Ahnas lohikäärme tietenkin nielaisi sen, vain saadakseen todella polttavan janon. Niinpä otusparka sitten joi ja joi Vistulan vettä kunnes räjähti.

Tarina ei kerro, minne suolenpätkät satoivat, mutta sittemmin noissa luolissa toimi keskiaikainen bordelli ja nyt ympäri kaupunkia kaupustellaan kaikkea lohikäärmeaiheista rojua mitä kuvitella saattaa. Lisäksi joen ja Wawelin jyrkänteiden välissä seisoo nyt tämä röpelöinen veistos, joka syöksee pienen pyrskähdyksen kaasuliekkejä kerran minuutissa.

Ylitämme joen läkähtymäisillämme lämpöasteisiin (yläkuvass Wawel joen toiselta puolelta), joten Manggha-museon viileä hämärä tuntuu harvinaisen tervetulleelta. Laahustamme läpi sen pari varsin vaatimatonta näyttelytilaa, joissa, kuten Czartoryski-museossa, on hädin tuskin ristin sielua. Esillä on huomattavasti Darth Vaderia muistuttavia kenshi-haarniskoja, muutama virtaviivainen katana ja useampi huvittava puupiirros. Vaikka en koskaan aikaisemmin ole nähnyt yhteyttä nykymangan ja puupiirrosperinteen välillä, tämä näyttely totisesti avaa silmäni. Jotkut vuosisatoja sitten piirretyt ilmeet, otukset ja luurangot voisi suoraan jäljentää päättömän kioskimanga-albumin sivuille kenenkään huomaamatta mitään. Lopuksi kuolaamme museokaupassa feodaalikauden ja Tenchu-potionien henkeen muotoiltuja suolasirottimia, mutta hintaa on liikaa. On aika lähteä metsästämään ruokaa.

Suunnistamme kohti juutalaista kaupunginosaa siinä toivossa, että törmäisimme halvan ruokapaikkan ja surkeasti ilmehtivän Iisakin synagogan. Sen kuva löytyi matkaoppaasta junassa ja nauratti hieman liikaa.

Ja reissu on kaiken kaikkiaan menestys. Löydämme ensimmäisenä vanhanaikaisen vihanneskaupan, josta ostamme paikalliset jäätelöpuikot, sitten ulkoilmakirpputorin ja seuraavaksi kahvilan, jossa pöytien virkaa toimittavat antiikkiset ompelukoneet. Seutu on todella rähjäistä verrattuna siihen Krakovaan, jonka tähän mennessä olemme nähneet: kadut kapeita, ihmiset harhailevan näköisiä ja seinät iästä ja liasta laikukkaita. Muutaman väärän synagogan jälkeen löydämme ja valokuvaamme etsimämme surullisen synagogan ja törmäämme kaupan päälle kiinalaiseen ravintolaan. Paikka on klaustrofobinen, mutta asiakaskunta juutalaiseen tapaan asiallisen ja koulutetun näköistä, tarjoilijatäti taas hyvin toimelias. Mikä parasta, annokset ovat kookkaita ja maukkaita, eivätkä maksa kuin noin 3,50 euroa kaikkine nuudeleineen ja salaatteineen päivineen. Jos suomessa olisi tällaisia lounaspaikkoja, opiskelijoiden ruokatukia ei tarvittaisi. Itse asiassa joka kodissa tuskin kaivattaisiin enää liettäkään.

Tyytyväisinä täysiin vatsoihimme kierrämme vielä koko valtavan Galleria Krakowski -kauppakeskuksen matkalla hotellille. Ostamme lystikästä sisustustavaraa myyvästä kaupasta vihreän, hymyilevän mustekalan näköisen silikonisudin.

Ja illalla uni maistuu.

--

Coming up:

Puola-päiväkirjan seuraavassa osassa laskeudumme suolakaivoksiin.

Käsityöpuolella tulossa päähineasiaa.

Kirjallisuuskanavalla puhutaan piakkoin fiktiivisistä tietokirjoista.

Eiks oo kiva, kun on jokaiselle jotain ja mulle vaikka mitä?

23.9.2008

Pätkä Irlantia, kasa Egyptiä

On ilahduttavia hetkiä, jolloin matkailu- ja neuleblogin yhdistäminen ei tunnu lainkaan ristiriitaiselta. Eihän kaikki lanka ole kotosuomalaista, enkä henkilökohtaisesti ole koskaan neulonut minnekään Jussi-salmiakkeja.

Eilenkin minulle saapui paketillinen egyptiläistä, merseroitua puuvillaa. Tarkemmin sanoen Garnstudion Muskatia. En ole koskaan aikaisemmin tilannut lankaa nettikaupasta, enkä saa postipaketteja usein, joten tilaisuus oli jo sinänsä eksoottinen. Kun kaiken päälle kuvittelin niitä kaksiulotteisia faaraoita siellä pyramidien juurella liikkumassa sillä tavalla nykivästi ja keräämässä valkoisia puuvillahattaroita, siitä tuli suorastaan kutkuttavaa. Ja lopulta, kun kurkistin sisälle laatikkoon ja näin kaikki kolmetoista kerää kylki kyljessä kuin kiltit vihannekset, siinä vaiheessa jo melkein nauratti.


Väri on vihreä, kuinkas muuten. Garnstudio kutsuu tummaksi oliiviksi, mutta epäilen, että oliivin pitäisi paleltua pahemman kerran ollakseen näin sinertävä.


Tavaksi tätä ei opintorahalla eläessä varmaankaan kannata ottaa, mutta jos elämän pienistä iloista kerran nauttii, kyllä niistä silloin tällöin saa nauttia koko rahan edestä. Kaikkien lankahamstereiden lohduksi julistan: kerran saa ostaa Harrodsista käsin tehtyjä konvehteja, kerran saa tilata paljon lankaa, ja jonkun toisen kerran sitten saa tilata oikein hienoa lankaa. (Jos joskus sattuu olemaan oikein rikas ja huoleton, niin kerran voi sijoittaa myös vuosikerta-Miniin tai digijärkkäriin.)

Sitä paitsi, näistä pitäisi syystalven huvetessa muotoutua mukava hippitunika, jota olen katsellut Novitan kevätkuvastosta jo jonkin aikaa. En ole neulonut itselleni paitaa, taivas ties, viiteen vuoteen ja silloinkin koulun langoilla ja kässänopen tuella, joten jännitystä on ilmassa…

Lähetystä odotellessani neuloin vähän irlantilaista syyskivaa:

Celtic Cable Neckwarmer (Storm Moon Knits)

Lanka: Novita 7 veljestä, sumuisten nummien vihreänä, ihan selvästi

Puikot: 3,5

Napit: Puuta, Tallinnasta

Kurkkuni on syntymäkäheä ja kovin innokas tuottamaan limaa heti kun säät alittavat hellerajan, joten ihastuin ajatukseen. Kokonaista kaulaliinaa huomattavasti kevyempi ja kompaktimpi tekele, ja mahtuu hankalampienkin takinkaulusten alle. Näitähän voisi kokeilla eri langoista, eri väreillä, eri napeilla, erilaisilla viikinki- ja Kalevala-palmikoilla…

On minulla sitten levottomat kädet.

20.9.2008

Pehmoilua

Älkäätte peljätkö: jännittävään Puola-sarjaan on toki tulossa uusia vaarallisia jaksoja – suolakaivosseikkailuja, Auschwitzin tunnelmia ja Varsovan puistoja muun muassa – mutta koska Latvusto on myös käsityöblogi, uusimmat tekeleet on toki esiteltävä oitis, kun viimeiset ylimääräiset langanpäät saa saksittua pois.

Amigurumi-perheeni täydentyy, ja tämän syksyn teemana on…öö…muovisilmät!

Anselmus (Knitty)

Lanka: Novita Spektri

Puikot: 4,5

Minulla on ollut lievä lohikäärmefiksaatio pienestä pitäen: sen sytytti Astrid Lindgrenin ”Pieni punasilmäinen lohikäärme”. Kun internet siis kertoi minulle, että voin neuloa itselleni oman lohikäärmeen, puikot kävivät pian.

Harmi vain, että uljaan liekinheittimen sijaan syntyi reppana dinosaurus. Lanka, jonka valitsin viehtymyksestä sen epätasaiseen värjäykseen, ei ilmeisesti muilta ominaisuuksiltaan oikein sopinutkaan tähän ohjeeseen, ja silmät osoittautuivat hivenen isoiksi ja mulko-mallisiksi. Siivetkin jäivät Anselmukelta saamatta: neuloin kokeeksi yhden, mutta purin sen sen siliän tien, koska se näytti lähinnä tiskirätiltä.

Mutta lohikäärmeen elämä on ihmeellinen. Kenties joskus vielä suunnittelen ystävälleni paremmat siivet. Jos oikein innostun, saatanpa kirjoa hampaat ja sieraimetkin. Tosin tällaisenakin, vaikkei se onnistunein amigurumini olekaan, Anselmuksessa on hellyyttävää, pötkyläistä charmia.

Poffu (Lionbrand)

Lanka: Seitsemän veljeksen jämiä

Koukku: 3.0

Lihava, napakka, töppöjalkainen ja kerrassaan hurmaava. Poffu syntyi puolihuolimattomassa sokerihumalassa parin illan aikana ja onnistui täydellisesti. Se ei kuitenkaan syntynyt jäädäkseen, vaan menee syntymäpäivälahjaksi 1-vuotiaalle kummitytölle yhdessä klassisen Brio-muotolaatikon kanssa. Nyyh. (Nyt tietenkin toivotaan, etteivät sankarin vanhemmat vakoile blogiani…)

Mitä ameja seuraavaksi? Ehkä kettu – stay tuned.

Mutta sitä ennen aion hieman vaatetaa itseäni. Ravelryyn tutustuminen on herättänyt minussa sekä lompakkoni että kalenterini kannalta epäterveitä neulomishimoja. (Nikkini on Deviantista tuttu nonsense Foxberryjam, mutta varoitan olevani laiska muistikirjan täyttäjä.)

10.9.2008

Pitkin Puolaa 1: Alimmalla puolalla hellettä


Epäilys herää: miksei tällä laiturilla ole ketään muuta? Tarkoittaako tuo ’päärynältä’ kuulostava sana ylipäätään laituria? Mitä helv…?

Varsova ei osoittaudu maailman helppokäyttöisimmäksi kaupungiksi: kaikki kyltit, asemakuulutukset ja bussikuskit ovat saatavilla ainoastaan puolaksi – kielen suhuäänteet sattuvat korviin ja muun aikaa se kuulostaa saksan ja venäjän vähemmän onnelliselta avioliitolta. Miksi pienen sisäisen matkanjärjestäjäni pitää herätä juuri silloin, kun puhe on sellaisesta maasta, jonka kielellä en osaa huutaa edes apua?

Odotamme Krakovan junaa puolisentoista tuntia Varsovan päärautatieasemalla. Paikka sijaitsee monikaistaisen tien ja kiehuvalta messuhallilta näyttävän kauppakeskuksen välissä. Se itse näyttää lähinnä korsulta, jonka päälle joku on laskostanut pari peltilevyä modernimman vaikutelman aikaansaamiseksi.

Kaikki kahdeksan raidetta lojuvat maan alla, hämärinä, likaisina ja hiljaisina. Arvailemme matkaoppaan hätävarasanaston avulla paikkalipusta, mikä on vaunun, mikä paikan numero. Tuntuu typerältä maleksia kädet syvällä mustan abihupparin taskuissa, kun puolilla ohi kävelevistä ihmisistä on sandaalit jalassa.

Kun juna lopulta saapuu, se on vihreä ja seisoo asemalla kauan. Puristaudumme hartialevyistä käytävää pitkin eteenpäin, kunnes oikea ovi löytyy – täkäläiset intercityt koostuvat noin kymmenestä vaunusta, joista jokainen koostuu noin kymmenestä kabinetista. Perässämme samaan koppiin tulee ujopiirteinen tyttö, joka tarjoaa meille minttupastilleja, sekä mies, jolla on mustat viikset, snautserin väriset hiukset ja sanomalehti.

Helsinki-Vantaalta ostettu karkkipurkki aukeaa ja tunnelma kevenee evästauon myötä muutenkin. Minttupastillityttö tulkkaa meille oma-aloitteisesti konduktöörin ja tarjoiluvaunuilijan puheet: käy ilmi, että lippujen hintaan kuuluu yksi alkoholiton juoma matkustajaa kohti. Otamme vesipullon ja saamme neljä neliöksi naamioitunutta Marie-keksiäkin.

Vesipullo lämpiää ikkunasta paistavassa auringossa. Radan vieressä kumpuilee oljen ja ruohon kirjava törmä, joka välillä vaihtuu omenatarhoihin ja kaalimaihin. Huusseja ja vaatimattomia tienvarsialttareitta vuorotellen. Yksinäinen, jostain innostunut lehmä juoksee pellolla häntäänsä viuhutellen.

Ohitamme monta pientä juna-asemaa, joihin kaikkiin on maalattu samanlainen, poudansininen vaakaraita, mutta emme pysähdy ennen kuin Krakovassa, kolmen tunnin köröttelyn ja hihittelyn jälkeen. Nousemme junasta ja mutkittelemme maanalaisten ostossokkeloiden läpi kadulle. On tomuisen lämmin ilma ja päättelemme junaraiteiden perusteella, missä suunnassa hotellimme on.

Rauta- ja valtatien yli menevää siltaa Rakowikcin hautausmaan kulmalle, ohi värikkäiden kukka- ja kynttiläkojujen sekä hilpeyttä herättävän vesipiippukaupan. Olemme varanneet huoneen pikkuruisesta kolmikerroksisesta huoneistohotellista. Soitamme summeria ja vaalean otsatukan takaa hymyilevä tyttö ottaa meidät tuttavallisesti vastaan. Huoneemme on valtava, melkein kotoisaa Jyväskylän kämppäämme isompi, ja korkea kuin kellotapuli. Huolimatta Ikea-kalusteista ja tee-se-itse-hengen merkillisistä muistomerkeistä, kuten seinistä törröttävistä selittämättömistä johdonpätkistä, siistiäkin on, jopa viihtyisää. Vaikka kattolampuissa ei olekaan varjostimia, vessapaperi on kuvioitua. Kokolattiamatosta en pidä.


Shortsit jalkaan ja harhailemaan!

Onneksi asumme kaupungin pohjoispuolella, sillä siitä suunnasta Krakovan sydämeen astuttiin keskiaikanakin. Kun näkyviin tulee paksua Prinsessa Ruususen linnaa muistuttavat porttitornit, tietää nimittäin löytäneensä perille. Valtavat, rehevät lehmukset ovat saartaneet sen mitä muureista on jäljellä, mutta oksien lomasta voi silti etsiä ja valokuvata kaupungin vaakunakotkia.

Ensitunnelmat autottomilla mukulakivikaduilla tuovat erehdyttävästi mieleen Tallinnan. Sekä maleksijat että kiiruhtajat tuntuvat kaikki etenevän päämäärätöntä siksakkia ja katuja reunustavien kebabluukkujen, meripihkamyymälöiden sekä rahanvaihtotoimistojen eteen tuntuu ruumiillistuvan massoja ja jonoja silkasta iltailmasta. Kun malttaa ajautua virran mukana muutaman korttelin, alkuahdistus kuitenkin hälvenee: osa kaduista (lähinnä ne, joiden varrelle ei ole nähty tarpeelliseksi lykätä kalja- ja kahviterasseja) ovat suorastaan autioita, mutta silti viehättävien vanhojen yksityiskohtien täplittämiä. Tuon talon seinään on maalattu purjelaiva ja ohops, tässäkin taitaa olla joku kirkko…

Keskustorilla paistaa vielä ilta-aurinko, suoraan Mariankirkon kahteen epäsuhtaiseen kellotorniin. Vossikat seisovat kirkon edessä pitkänä jonona kalastelemassa kyytiläisiä, ja toiselle laidalle pystytetyllä lavalla potkitaan menemään kansantanssia, jota veikkaisin kreikkalaiseksi. Suuren osan torimaisemasta peittää vanha maalauksellinen Verkahalli, joka tuo etäisesti mieleen Venetsian. Sen sisä- ja ulkopuolella ihmiset lainehtivat krääsäkauppiaalta toiselle.

Toritunnelma saa jopa lentokoneen turvottamat jalat kiertämään tunnollisesti joka käsityöläiskojun: muutama savenvalaja muovaa potkudreijalla pikkuisia kippoja, kuka tahansa voi ostaa mitä tahansa, missä lukee ”Krakova” ja lupaapa joku kirjoittaa nimesi riisinjyväänkin. Yleisinhimillinen tori – sitä voi matkustaa minne hyvänsä, vaikka aikakoneella, mutta aina kun löytää torin, ilmassa on aina tuttua huolettomuutta ja uteliaisuutta.

Hetken ihmeteltyämme etsiydymme nauttimaan valtavista pizzoista epämuodolliseen paikkaan, joka ensisilmäykseltä näyttää erehdyttävästi kotosuomalaiselta Tulinenvaimieto-lounasluukulta. Vanhan kaupungin patina on kuitenkin imeytynyt syvälle interiööriin. ja kun tarjoilijatyttö kiertää sytyttämässä tuikkukynttilän jokaiseen tiiliseinän selittämättömäänkin koloon, tunnelma tulee taloon.

Paluumatkalla hotellille törmäämme äkkiyllättäen rautatieaseman aukiolle, keskelle merkillistä kuvaa, josta muodostuu yksi matkan mieleenpainuvimmista. Kahdella sivulla rappioromanttisia rakennuksia, joiden päällä palaa yksinäinen tähti; kahdella sivulla uusi, upeasti valaistu ostoskeskus, jossa surrealistisesta kellonajasta huolimatta on kaikki mahdollinen tarjolla ja avoinna. Keskellä aukiota yksinäinen puu, lehdet harvoina ja keltaisina; puun alla pianisti, joka soittaa valkoisin hansikkain hiljaista Chopinia. Osassa katulaatoista on seesteisen sininen valo ja parvi mustia lintuja nousee piirtämään siluettinsa tummalle indigotaivaalle…

Mieleen nousee sama kysymys kuin Varsovan rautatieasemalla, mutta nyt varsin eri sävyssä: miten ihmeessä minä tänne päädyin?

16.8.2008

Vlad ajoi partansa: Vampyyrikirjallisuuden romantisoitumisesta

Mustaa ja pinkkiä – oletteko huomanneet, kuinka kaikissa koululaukuissa, raitasukissa ja taskukalentereissa yhdistetään nykyään raakaa mustaa ja heleää pinkkiä, kukkia ja pääkalloja? Vaaleanpunaiset sääriluukorvakorut ovat ajan henki; nuorisomuotia ja -viihdettä on nimittäin jo pitkään leimannut kiinnostava kauhun ja dekadenssin arkipäiväistäminen ja söpöistäminen. Teemat, jotka kuuluvat perinteisesti aikuisille, vellovat nyt nuorten kulttuurissa ja tytöt ovat varastaneet perinteiset poikien kulttuurin elementit: nuortenkirjat, etenkin tytöille suunnatut, eivät enää myy, ellei niissä ole demoneita, velhoja, vampyyreja ja merirosvoja. (Jos onnistuu sekoittamaan sopivassa suhteessa näitä kaikkia ja maustaa tekeleen vielä muutamalla ninjalla, massasuosio on taattu.)

Zeitgeist on nyt siis gootimpi, mutta toisaalta myös pehmompi kuin koskaan. Pelottavia ja rappiollisia kuvia ei nimittäin ole lainattu teinien popkulttuuriin sellaisenaan, vaan kukkean sokerikuorrutteen kera. Sen voin vielä sulattaa, että merirosvojen keripukki unohtuu paheellisten pikku seikkailujen lomaan, mutta kenties järkyttävimmän inflaation ovat kärsineet vampyyrit. Nykyvampyyri ei suinkaan ole karvainen lepakko tai vielä karvaisempi, vanha Vlad. Ei, nykyvampyyri on a.) teini-ikäinen b.) herrasmies c.) kuin luotu juuri sinun poikaystäväksesi.

Vaikka suosittuja teini-idolivampyyrejä löytyy liuta myös mangan ja animen puolelta (Hellsing, Vampire Hunter D), ilmiön aallonharjalla on tällä hetkellä arizonalaisen kirjailijan, Stephenie Meyerin Twilight-saaga, jota on julkaistu alkukielellä jo neljä osaa. Koko sarja perustuu fantasioinnille vampyyripoikaystävästä ja on niitattu kokoon danbrownmaisen helppolukuisella aikakauslehtikielellä, runsaalla dialogilla ja kärjistyneiden ihmissuhteiden dramaattisilla käänteillä. Päähenkilö Bella Swan on samastuttavaksi suunniteltu kömpelö jenkkiteini, joka muuttaa sumuiseen pikkukaupunkiin U.S.A.:n luoteisosiin vain rakastuakseen salaperäiseen, ihanaiseen luokkatoveriinsa Edward Culleniin. Edward malliperheineen paljastuvat ei-niin-yllättäen vampyyreiksi, joilla on kaikilla kaikkea: ulkonäköä, rahaa, salaisuuksia, pitkää ikää ja suuria tunteita.

Kaiken kaikkiaan Meyerin vampyyrikäsitys on äärimmäisen siloiteltu: epäkuolleiden ihot ovat kyllä kalpeita, mutta kimaltelevat kauniisti auringossa; he hamuavat toki verta, mutta ovat hyveellisyyttään päättäneet metsästää ihmisten sijasta karhujen kauloja. Edwardista on kauhu kaukana. Päinvastoin, hänessä yhdistyy kaikki epärealistisen kiiltokuvapojan elementit: hän on toisaalta hyväsydäminen, huumorintajuinen ja kohtelias, toisaalta hänen satavuotinen historiansa on hämärän peitossa ja hänen verenhimonsa tekee jokaisesta halista hieman vaarallisen. Hän on karikatyyri teinityttöjen hartaimmista toiveista ja juuri sillä Meyer myy. Kielenkäyttökään ei turhaan halua kiinnittää huomiota itseensä, jottei illuusio häiriintyisi.

Vaikka Meyerin vampyyrimytologian ympärille on netissä päässyt muodostumaan jo pieniä alakulttuureja ja suosio on muutenkin valtava, kaikki nuorille suunnatut vampyyrikirjat eivät tietenkään ole nyrjähtäneitä harlekiinitarinoita. Kontrastiseksi esimerkiksi asetettakoon nuortenkirjalegenda S.E. ”Me kolme ja jengi” Hinton, joka julkaisi pari vuotta takaperin nuortenromaanin Vampyyrin palvelija. Myös hänen vampyyrinsä on kyllä tihkusateisen amerikkalaiskaupungin rikas gentleman, mutta toisaalta hahmossa on myös selvää vierautta, julmuutta ja arvaamattomuutta, klassisen vampyyrikuvan kulmakiviä. Hinton on nykyaikaistanut, muttei kesyttänyt omaa vampyyriään, eikä kirjassa oteta lainkaan kantaa hahmon hyvyyteen tai pahuuteen. Hänet, kuten koko kertomus kuvataan kyseisen pikkukylän mielisairaalaan suljetun entisen merimiehen näkökulmasta.


Kaikki nykynuorisolle kirjoitetut viritelmät ovat toki kaikesta huolimatta varsin kaukana alkuperäisestä Bram Stokerin Draculasta (1897). Paitsi, että teos sijoittuu julkaisuaikojensa Eurooppaan ja on tarkoitettu huomattavasti pitkäjännitteisemmälle lukijalle, sen vampyyrikäsitys on huomattavasti kristillisempi. Dracula kuvataan saatanan kätyrinä, joka pelkää pyhiä esineitä krusifiksista ehtoollisleipään: hän on yksiselitteisen paha olento, jonka veritekoja motivoi pelkästään hänen syntinen olemuksensa, se mitä hän on. Tämä, sekä kyky muuttua sumuksi, lepakoksi tai sudeksi maalaavat hänestä epäinhimillisen villin, viettiensä varassa toimivan mörön, jossa ei ole mitään erityisen seksikästä. (Paitsi ehkä se, että hän omistaa linnan Transsylvaniasta…) Toisin kuin Stephenie Meyerin, Anne Ricen tai Nora Robertsin kirjoissa, joissa kaikki vampyyrit ovat erotisoituja, Draculassa vain naispuoliset vampyyrit kuvataan eroottisina, uhrejaan suutelevina olentoina, joskin heidätkin kuvataan ennemminkin irstaiksi kuin viehättäviksi.

Samoin kuin Taru sormusten herrasta, Dracula on erilaisia mielikuvituksia halki aikojen kiihottanut teos, joka aloitti myytin. Myyttiä on jalostettu ja jalostettu, ja kehityksen varrelle on mahtunut monia mielenkiintoisia väliasteitakin. Ellen Datlow on toimittanut parikin hirvittävän rumilla kansikuvilla aseistettua vampyyriantologiaa, joissa käsitellään hyvin erilaisia vampyyreitä – ei pelkästään verenimijöitä, vaan myös toisten ilosta ja elinvoimasta eläviä hypnotisoivia elämänmuotoja. Ei vain verestä ja Aavistus verta sisältävät eri kertojien tarinoita 1900-luvun eri vuosikymmeniltä. 1900-luvun loppupuolella myös Anne Rice loi oman kulttimytolgiansa Egyptissä siinneillä vampyyreillään. Hänen vampyyrinsä ovat paitsi vahvasti eroottisia myös pohjattoman kiinnostuneita historian kulusta ja omasta roolistaan siinä. Ricen pitkät ja hitaat Vampyyrikronikat perustuvat lähinnä filosofisille ja angstisille henkilökuville ja ovat luku sinänsä.

…Ja tähän on tultu. Draculasta Lestatiin ja Leastista Edward Culleniin. Samalla tavoin kuin Tolkienin flegmaattiset haltiat ovat muuttuneet niukkapukeisiksi Elfquest-pimuiksi, inhottavasta kreivi Draculasta on kuoriutunut unelmavävy. Nyt sopii enää arvailla voidaanko vampyyrikäsitystä vielä entisestään pehmentää, onko koko vampyyrimythos kuollut, vai pistettäisiinkö pitkähampaiset ystävämme vihdoin pakettiin ja lähetettäisiin takaisin kauhun puolelle…

(Tietoa, kansikuvia ja lyhyitä arvosteluja näistä ja muistakin vampyyrikirjoista löytyy Risingshadow’n spefi-kirjastosta. (Omat arvosteluni nikillä Varjolehti.) )

PS: Blogi hiljenee nyt hetkeksi. Puola kutsuu...

3.8.2008

Green Stuff

Tummansininen on ihan mukava väri. Violettikin viehättää joskus. Ja ruskea – se lämmittää. Musta taas on monikäyttöinen. Mutta vihreä, vihreä on värien kuningatar: samalla kertaa raikas ja rauhallinen, samalla kertaa tuttu ja vieras. Pihakoivu ja golfkenttä, menninkäinen ja vihainen meri.

Jokainen hyvänpäiväntuttunikin tietää, että vihreä vetää minua puoleensa melkein yhtä tehokkaasti kuin kirjat ja hiljaisuus. Niinpä olen viimeaikoina(kin), sanotaan vaikka kesän kunniaksi, tehnyt vihreitä asioita.

…esimerkiksi neulonut ensimmäisen hartiahuivini koskaan!

Revontuli

Ohje: Ulla 03/07
Puikot: 5.00 pyöröt (80cm)
Lanka: Tallinnan tuliainen, vihreänkirjava Aade Lõng-villalanka

Tässä lapsi on koko komeudessaan, vielä pingottumassa… Voisin ehkä ilmoittautua Yön Ritarin hipihtäväksi sidekickiksi, yes?

Se on juuri niin kepoinen, että laskeutuu kauniisti, mutta kuitenkin niin lämmin, että taitaa päästä ensi viikonloppunakin reppuun, kun lähden susirajalle saunomaan. Suojannee hyvin hyttysiltä ja järvituulilta. Ja rakastan nämä värit mustiksi!

Jostain Tallinnan pienestä käsityökellarista löytyi myös tällaisia ”Lorien-solkia”, joiden avulla luomus pysyy päällä ja näyttää erityisen romantilliselta… En yhtään ihmettele, että ohje on kotimaisissa blogeissa niin suosittu.

Sääli, että Revontulen kanssa ei raaski pitää kuin mahdollisimman mustia ja yksinkertaisia vaatteita. Neuloin nimittäin ensimmäisen lomaviikkoni ratoksi pannan, joka olisi mukavasti sävysävyyn… (Pelottava kuva, I know.)

Bamboozled

Ohje: Half-Assed Knitting Patterns
Puikot: 4.00 sukkapuikot
Lanka: Vihreä Novitan Bambu

Totta puhuen, tarkoitus oli neuloa tämä tummanruskeasta, mutta Bambun valmistaminen oli ilmeisesti juuri päätetty lopettaa, eikä koko kaupungista löytynyt kuin hajakeriä. Sääli, koska ihastuin materiaaliin: pehmeää kuin hattara, eikä sähköistä hiuksia ollenkaan.


Vihreäksi loppuhuipennukseksi voisin vielä mainita kasvattaneeni itse salaattia ja rucolaa tänä kesänä. Kun opiskelijan lompakossa ei kerran kahise mitään vihreää, piti kokeilla, mihin yksi parvekelaatikko pystyy.

Alku oli lupaava: muutamassa päivässä multaa ei enää edes pilkotellut hauskanmuotoisten lehtien alta. Kesän kuluessa ne kasvoivat ja kasvoivat, mutta eivät lainkaan pulskiksi ja leveiksi, vaan pitkiksi, ja joka ainoaan versoon puhkesi hieman raihnainen mutta päättäväinen kukka. En käsitä mitä tein väärin. En edes tiennyt, että salaatinkukkia on olemassa! :/