Kun tieto muutti fantasia(a)n

Oletteko vilkuilleet lapsille ja nuorille suunnattuja kirjahyllyjä viime aikoina? Joko kaupoissa tai kirjastoissa? Sieltä avautuu pitkä rivi demoninmetsästysopasta, lohikäärmerotukirjaa, velho-ensyklopediaa, jopa merirosvojen tapoja erittelevää piratologiaa. Paradoksaalinen ”fantasiatieto” on parin viime vuoden aikana suorastaan räjähtänyt pitkin kirjamarkkinoita.

Viime vuosikymmenellä lapsille kaupusteltiin kaunokirjallisuuden ohella erilaisia käsikirjoja, näin olet näppärä -hengessä. Tupun, Hupun ja Lupun tähdittämiä "Sudenpentujen käsikirjoja" ilmestyi pienen pinon verran. Myös hieman vanhempi ”Vakoojan käsikirja” jatko-osineen oli monissa korttelijengeissä kestoklassikko. Nämä kirjat opastivat nuorta maanläheiseen ja käytännölliseen suuntaan: niissä oli leikkivinkkejä, apua luonnossa liikkumiseen ja omien salakielten kehittelemiseen, ruokaohjeita ja kiinnostavia triviafaktoja esimerkiksi eläinmaailmasta. Neuvottiin perustamaan oma luontopolku ja pujottelemaan viinipullon korkeista hyttysverkko. Nuorta kannustettiin liikkumaan, ulkoilemaan ja tekemään käsillään, mikä oli tietenkin hyvin tervehenkistä.

Mutta oliko se vanhanaikaista?

Fantasia ja scifi ovat valtavirtaistuneet 2000-luvulla huomattavasti, erityisesti Harry Potterin myötä, jonka oheiskirjoihin kuuluvat ”Huispaus kautta aikojen” ja ”Ihmeotukset ja niiden olinpaikat” ovatkin myös fantasiatiedon kantaisiä. Samalla postmoderni aikakausi on hämärtänyt toden ja fantasian rajoja. Fantasia levittää lonkeroitaan yhä laajemmalle arkimaailmaan, tulee poliittisesti yhä korrektimmaksi, alueeltaan yhä laajemmaksi ja kasvattaa täten imuvoimansakin monikertaiseksi. Kun aikuisillekin on jo sallittua pitää tontuista ja lohikäärmeistä, ei lapsillekaan enää voi iskeä käteen pelkkää viinipullon korkkia ja käskeä vähän askartelemaan. Nykynuori tuntee oikeutensa pilvilinnoihin, taikuuteen ja toisiin maailmoihin.

Tähän saumaan iskee fantasiatieto, joka ei neuvo leikkimään, vaan on jo itsessään leikki. Jokaisen fantasiatietokirjan kansiin on koottu valmis mytologia, jota joko on tai ei ole sidottu tuttuihin kaunokirjallisiin sarjoihin. Sisältö on vain valmista raaka-ainetta lukijan omiin kuvitelmiin. Materiaalisesti nämä kirjat taas ovat usein näyttäviä ja esinemäisiä. Sivut saattavat esimerkiksi jäljitellä väriltään ja tekstuuriltaan vanhaa paperia tai kirjan väliin on ehkä kerätty ”lehtileikkeitä” tai konkreettisempiakin ”näytteitä” kirjan käsittelemästä aiheesta, vaikkapa lohikäärmeen suomuja. Tämä antaa fantasiatietokirjoille lelumaisen, kokemuksellisen vivahteen. Lisäksi lohikäärmeiden jalostus tai ihmissusien kesyttäminen esitetään tässä genressä totena ja tieteenä, usein jopa todellinen kirjailija piilotetaan kiinnostavamman, fantasiaa elävän ja vitsikkäästi nimetyn kirjailijahahmon taakse. Fantasiatietokirjat esiintyvät näin paitsi symbolisina, myös mahdollisimman konkreettisina fantasian ja toden välikappaleina, todisteina siitä, että niiden esittelemät taruolennot ovat totta, lupauksina hurjista seikkailuista.

Nuoret, joista 90-luvun käsikirjat yrittivät kasvattaa fyysisesti terveitä ja käsistään käteviä, imaistaan nyt siis abstrakteihin mielikuviin oppimaan unelmointia. Onko konkreettisista arvostuksista siis siirrytty abstrakteihin? Ovatko äly ja luovuus siis kapuamassa fyysisiä avuja kunnioitetumpaan asemaan? Kovin korkealentoisia johtopäätöksiä ei ehkä kannata tehdä, varsinkaan, kun mikään fantasiatietokirja ei vielä ole noussut huomattavaksi myynti- tai mediamenestykseksi. Mutta ajankuvaan tämä kuuluu.

Here be dragons.

PS:
--
Arvosteluni fantasiatietokirjasta ”Lohikäärme – hoito ja kasvatus” on luettavissa Risingshadow.netissä.
--
Palailen fantasian uusiin aluevaltauksiin piakkoin, ensi kerralla uuskumman näkökulmasta.
--
Oman näköistä joulua jokaiselle! Pahoittelen blogipäivitysten joulukuista arvaamattomuutta. Johtuu lomareissuistani.