1.7.2009

Kavereiden kesken Uki

Kuten tunnettua, minä katselen yleensä kaihoisasti jonnekin kauas – mutta joskus saattaa silmä eksyä lähellekin. Latvustossa harrastetaan tänä kesänä siis myös kotimaanmatkailua!

Elämä on siitä hauska kapistus, että se jaksaa aina yllättää: viime kesän lopulla poikaystäväni voitti eräässä nettiarvonnassa neljän hengen aktiviteettiviikonlopun Uudessakaupungissa – matkoja lukuun ottamatta all expenses paid! Ihmettelimme ja tiedustelimme asiaa melkein vuoden päivät, epäuskoisesti naurahdellen, ja viime viikonlopulla pakkauduimme vihdoin pieneen punaiseen autoon – minä, poikaystäväni, pikkuveljeni ja ”naapurini” – ja suunnistimme armottomassa helteessä lounaisrannikolle. Perille selviytyminen ilman ilmastointia ja kunnollista tiekarttaa oli jo uroteko sinänsä – tuskin olisi onnistunut ilman jätski- ja karjalanpiirakkataukoa Pirkkalan ABC:llä.


Uusikaupunki – eli Uki, kuten paikalliset sitä kuulemma kutsuvat – on oikeastaan liian pieni, söötti ja kesäinen ollakseen mikään kaupunki. Sen keskusta käsittää vain pienen merenlahden satamineen, joitain ikivanhoja puutaloja sekä kaksi kaunista kirkkoa. Suurin osa ihmisistä etsiytyy mökeilleen rannoille ja sisäsaaristoon, ja sinne meidätkin majoitettiin. Asetuimme Merikoivulan leirintäalueelle, jonnekin rantamänniköihin, kahteen kahden hengen minikeittiöllä ja makuuparvella varustettuun hirsimökkiin. Etupihalla terassit, takapihalla huussi. Vielä saapumisiltana lainasimme alueen minigolfrataa ja valtavaa rantasaunaa. Yllättävää kyllä, merivesi hakkasi juhannuksen järvivedet melkein kymmenellä asteella: n. 25-asteisessa suolavedessä olisi hyvin lillunut ilman löylyjäkin.


Seuraavana aamuna meille katettiin aamiaissämpylät ja jogurtit saunan terassille, jossa rantakoivut vielä suojasivat nousevalta auringolta. Eikä ketään muita kuin hauskasti äänteleviä lintuja missään… :) (Alla "Näkymä aamiaiselta")


Olisi siinä ollut kauemminkin, jos ei paikallisen automuseon 60-luvulla valmistettu, kerman värinen Ford Taunus olisi tullut meitä noutamaan. Ajokin erikoispiirteisiin kuuluivat ratin yhteyteen ympätty vaihdekeppi ja takapenkkien villi trampoliinijousitus. Kuoppaisia, pellonpielen hiekkateitä, kunniakierros torin ympäri ja Bonk-museolle.



Bonk on, uskokaa tai älkää, suomalaislähtöinen teollisuusjätti, joka on vastuussa muutamien maailman uskomattomimpien koneiden suunnittelusta ja valmistamisesta. Jos sinulla on uteliaita, leikki-ikäisiä lapsia tai hammasratas-, vipu- ja nappulafetissi, käy ihmeessä kuuntelemassa Bonkin eriskummallinen tarina. Yrityksen ainutlaatuinen konsepti teki ainakin minuun vaikutuksen. Muuta en tohdi sanoa.


Bonkista saimme lainaan polkupyörät, jotka talutimme tien toiselle puolelle makasiinikahvila Kahveliin. Sieltä tilasimme reippaat annokset mutkatonta, mausteista ruokaa: kevätkääryleitä, valkosipulietanoita, broileritortillaa… Kaikki tämä kaupunginlahden ääreen katetulla terassilla ja kaupungin laskuun!


Seurasimme siinä samalla eriskummallista klovnikulkuetta, joka kulki viereisen sillan yli huudellen megafoniin dadaistisia iskulauseita. Läheisessä puistossa oli meneillään lasten kesätapahtuma, jossa oli pellejen lisäksi paikalla ainakin hattarakoju ja palokunta. Pyöräillessämme ohi, näimme kuinka kymmenet lapset hyppelehtivät innoissaan kolmesta paloletkusta lähtevässä sumupilvessä, ja eksyi sieltä muutama tervetullut pisara meihinkin asti.

Suurin osa päivästä vierähti kuitenkin paikallisella golfklubilla, jossa parin tunnin opastuksen jälkeen pääsimme jopa pelaamaan neljän reiän pelin. Aurinko ei vain hellittänyt hetkeksikään, ja joukon ainoana tyttönä koin paikan ilmapiirin välillä melko ahdistavaksi. (In a ”kyllä tänne tuommoiset pikku blondit saavat tulla meidän herrasmiesten silmäin iloksi, mutta sinut olisi parasta asettaa jatkuvaan valvontaan, ettet vain satuta itseäsi tuolla hybridimailalla” sort of way…) Arvelinkin, että golfpiirit ovat tavattoman seksistisiä, ja ettei kyseessä suinkaan ole minun lajini. No, nyt tiedän sen. Tilaisuus oli kuitenkin sikäli jännittävä ja otollinen, etten omin nokkineni olisi tullut kokeilleeksi golfia tässä elämässä. Pojat kyllä innostuivat – ei siis ihme, että hävisin kaikille kolmelle komeasti.


Paahteen ja hyvin hoidetun nurmen lisäksi päivään kuului myös merellisiä tunnelmia. Päivällistä söimme ravintola Pookissa (alla), jonka saaristolaishenkisestä seisovasta pöydästä kasvissyöjän oli tosin vaikea löytää juuri muuta ruokaa kuin vesimelonipaloja ja herkullista puolukkarahkaa. Kalaruoanystäville kyllä oli herkkuja tarjolla turkoosista sammenmädistä loimuloheen. Itse pääsin saariston kanssa kosketuksiin parhaiten paluumatkalla Merikoivulaan – saimme nimittäin moottorivenekyydin. Pienessä paatissa oli hyvä istua keulassa bongaamassa vesilintuja.


Seuraavana aamuna, uuden idyllisen aamiaisen jälkeen nousimme vesitorninmäelle, jolta löysimme vanhan, käytöstä poistetun vesitornin lisäksi runsaita kukkaistutuksia ja suloisia, punamultamaalattuja tuulimyllyjä. Täällä meille vedettiin valjaat ylle ja palomieshanskat käteen – 33-metrisen vesitornin huipulta heitettiin alas noin peukalon paksuinen köysi, jota pitkin meidän oli määrä kivuta alas. Ja tämä sopi minulle totisesti paremmin kuin golfaaminen!



Hurjinta hommassa oli se, ettei meihin asennettu mitään kiinteitä turvaköysiä. Oli ainoastaan yksi köysi, johon tehdyn jarrusolmun kireyttä säätelemällä meidän tuli liukua tornin viertä alas. Alhaalla olin innoissani, ylhäällä katsoin alas ja nielaisin – ei tämä ehkä ihan järkevää ole. Mutta kun reunalla nojauduin tyhjän päälle, yhden hullun, liikkuvan solmun ja yhden hullun köyden varaan, en muistanut epäröidä juuri yhtään. Ilmassa oli ihan leppoisaa roikkua ja kun jalat olivat jälleen maassa, adrenaliini oli jo ehtinyt haipua. Tästä seuraava askel on sitten benji-hyppy!


Päätimme matkan palaamalla rannan makasiiniravintoloihin, Sualaspuariin, jonka rantaterassilla söimme elegantit pääruoat ja herkkumakeat jälkiruoat - tyrnijäädyke marengilla oli ehdottomasti matkan kiinnostavin makuelämys. Paikan emäntä kierrätti meitä myös baarin puolella, jossa oli mahtavat suolan ja Farside-sarjakuvien kyllästämät parruseinät.

Uusikaupunki on hyvä kesäkaupunki lapsiperheille ja pareille – meidän testauksemme perusteella, miksei kaveriporukoillekin. Paikalliset muistivat mainostaa myös hyviä meriyhteyksiä Ahvenanmaalle. Sinne siis, jos lupaa lämmintä ja poutaa ja Vakka-suomi kiinnostaa. Läheisessä Köyliössä voi samalla käydä katselemassa Piispa Henrikin legendaan liittyviä maamerkkejä. Taas uusi kaupunki (heh heh) valloitettu!

Ei kommentteja: