Kolmas päivä alkaa sähläten, kilpajuoksussa nousevan auringon kanssa: linja-autoasema on löydettävä ennen kuin tulee tuskaisen kuuma. Mutta vaikka mukana on kolme karttaa, niistä ei ole apua: seisomme täsmälleen sen aukion laidalla, johon pieni sininen linja-autoikoni on merkitty, mutta edessämme ei ole matkakeskusta, vaan kauppakeskus. Laskemme yksi ynnä yksi: lasiseinäinen ostosihme Galleria Krakowski on korkeintaan pari vuotta vanha, kun taas matkaoppaat ovat vuosikymmenen alusta. Näinkin voi käydä: linja-autoasema on muuttanut, ja löydämme sen muutaman korttelin päästä, katukilpien avulla. Onneksi Wieliczkan kylään lähtee autoja kerran tunnissa.
Laukussa on tänään aurinkorasvan sijasta pieni varastollinen myslipatukoita ja jogurttirusinoita. Takaisin kaupunkiin ei tulla ennen iltapäivää: vuorossa on retki eteläiseen kyläpahaseen, Wieliczkaan, joka on noussut maailmankartalle vaikuttavilla
suolakaivoksillaan. Kuulin kaivoksista ensimmäisen kerran esiteininä, lukiessani läpi
Ellinor Rafaelsenin Katja-kirjoja, joissa norjalainen Nancy Drew’n korvike, Katja, eksyy käytäviin juuri ennen sulkemisaikaa ja jää loukkuun yöksi. Silloin päätin, että joskus minä vielä… Nyt huomaan pohtivani lähinnä sitä, kuinka kummassa lausuisin kylän nimen niin, että natiivikin ymmärtäisi. Lippuluukulla luovutan: ”Two tickets to the salt mines, please.”
Paljon polttaneen näköinen lippunainen kertoo auttavalla englannilla, että lähibussit lähtevät tietenkin juuri sen samaisen Galleria Krakowskin edestä, jonka liepeillä äsken töllistelimme. Ei auta. Marssimme takaisin ja joudumme ostamaan liput automaatista, joka puhuu pelkkää puolaa. Pistämättömällä päättelykyvyllämme saamme kuitenkin koneesta ulos jonkinlaisia lappusia.
Bussi numero 33 mataa ulos kaupungista. Matkaa on vain kymmenen kilometriä, mutta asfalttityöt venyttävät etapin melkein tunnin mittaiseksi. Maisemat muodostuvat lähinnä pylväissään roikkuvista sähkö- ja puhelinjohdoista sekä omalaatuisista sotamuistomerkeistä. Valko-puna-vihreitä huoltoasemia ohitamme ainakin kolme.
Sääli kyllä, odottelu ei lopu vielä perilläkään: kaivoksiin pääsee vain oppaan kera, eikä englanninkielinen karavaani lähde vielä toviin. Tuijottelemme sen hetken yllättävän pientä, kaupungintalomaista rakennusta, jonka katolla on vanhanaikaisia hissikoneistoja. Etupihalla on pieni puutarha ja ovilla parveilee tinanappisiin univormuihin ja valkoisiin kypäriin pukeutuneita oppaita. Poikaystäväni raportoi salakuunnelleensa vessassa kahta suomalaista.
Kun hiivimme vähitellen lippuluukulle, kaksi kolmekymppistä miestä, toinen insinöörin ja toinen penkkiurheilijan näköinen, alkavat jututtaa meitä. Siinä ei ole sinällään mitään erikoista: olemme jo todenneet puolalaiset sosiaaliseksi kansaksi. Joka päivä joku lähestyy meitä, solkottaen kiihkeästi pitkät tarinat, ennen kuin ehdimme huomauttaa, ettemme ymmärrä sanaakaan. Nämä miehet puhuvat kuitenkin huomattavasti hitaammin, ja englanniksi. He ovat huomanneet seurabussin lähtevän niin pian, etteivät he ehdikään itse käyttää ostamiaan lippuja.
Naamat venähtävät yllättyneeseen hymyyn, kun poikaystäväni tokaisee: ”Te ootte vissiin Suomesta?” Naureskelun lomassa ostamme miesparkojen liput hyvään opiskelijahintaan ja tungemme tiemme lähtöaulaan. Kierros alkaa kauhistuttavan pitkiä lautarappusia pitkin. Kiipeämme satoja askelmia, siistissä jonossa alas, maan uumeniin.
Heti alkuun: klaustrofobisille en missään tapauksessa suosittele. Wieliczkan suolakaivokset on ruuhkaisin ulkomaanihme, jossa olen käynyt. Kävijöitä on noin miljoona vuodessa ja tilat ovat arvattavista syistä ahtaat. Opastetut ryhmät liikkuvat niin tarpeettoman tiiviisti peräkkäin, että oman oppaan tarinointia on toisinaan vaikea kuulla edellä ja perässä menevien ryhmien hälinöiltä. Välillä, etenkin aluksi, se turhauttaa todella.
Yritän kuitenkin antautua elämykselle. Suolakaivokset ovat toista kuin mikään muu, mitä olen ennen nähnyt - oikea köyhän miehen Moria. Harvemmin sitä tulee käytyä 300 metrin syvyydessä maan alla. Ja mistä tahansa seiniä, kattoa tai lattiaa uskaltaakin maistaa, se on totisesti suolaista kiveä.
Ajan- ja muunkin suhteellisuuden taju katoaisi täällä nopeasti. Paikoin sileäksi kuluneet, paikoin rosoiset käytävät ja salit kaikuineen ja pimeine soppineen ovat tarunhohtoista käveltävää. Louhinnat on aloitettu jo keskiajalla, ja näkymät alas syvimpiin kuiluihin tai ylös, synkimpiin pystysuuntaan kulkeviin tunneleihin kiihottavat mielikuvitusta monellakin tavalla. Eräässä erityisen korkeassa salissa on kuulemma lennetty kuumailmapallolla ja tehty benjihyppyjä. Harmistuneena kuikuilen sivuilleni, puomeilla ja köysillä suljettuihin käytäviin, joista liian monet tuntuvat jännittävämmiltä kuin ne, joita pitkin etenemme rivimarssia. Turisteille on avoinna vain murto-osa, sillä kaivos on edelleen toiminnassa ja yli kolmesataa kilometriä pitkässä käytäväverkostossa eksyminen on tietysti todellinen riski.
Syvimmiltä osastoilta löytyy runollisia järviä ja vesikanavia. Sinne tipahtaa meiltäkin muutama toivomuskolikko. Molskahdus kaikuu pitkin pimeitä seiniä. Kostea, suolainen ilma tuntuu uskomattoman puhtaalta ja helpolta hengittää, ja kaivoksen yhteydessä onkin oppaan mukaan kylpylä ja keuhkoparantola. Suolavesi osaa kuitenkin olla vaarallistakin: hukkuminen on varmaa, jos lautta kääntyy ympäri ahtaassa käytävässä. Erityisesti se raukka, joka jää veneen alle, on tuomittu märkään hautaan, sillä vesi on liian suolaista, jotta turvaan voisi sukeltaa.
Muitakin vaaroja entisaikojen kaivostoimintaan liittyi. Maasta vuotaa kaivoskäytäviin jatkuvasti kaasuja, jotka pitää polttaa hitaasti pois, jotta niiden kerääntymät eivät räjähtäisi kaivosmiesten lyhdyistä. Muinoin polttaminen tehtiin hengenvaarallisesti, juuri ja juuri kytevillä turvetupoilla. Tämä ja monet muut vanhat kaivostoimet on havainnollistettu turistitiloihin näyttelyillä, joissa on esillä nukkeja ja vanhoja työkaluja. Muuta ”tekaistua” antia ovat kymmenet suolapatsaat demonisista kaivostontuista (ne ovat kaikkialla!) ja kaivoksissa vierailleista kuuluisuuksista, esimerkiksi Nikolaus Copernicuksesta ja J.W. von Goethesta.
Varsinainen vetonaula on suuri, suolakivistä pujotelluin kynttiläkruunuin valaistu katedraali alttareineen ja uskonnollisine taideteoksineen. Jutun viehätys piilee siinä, että koristeiden kaivertajat eivät suinkaan ole olleet taiteilijoita, vaan tavallisia kaivosmiehiä. Hallissa järjestetään myös häitä, tanssiaisia ja muita julkisia tilaisuuksia. Sellaisiin jos kutsuttaisiin, pukeutuisin kyllä hyvin.
Sivuutamme nipin napin parissa sadassa metrissä myytävät ranskalaiset perunat ja krääsät, ja tyydymme viemään mukanamme puritistisesti pelkkiä suolakiviä ja -kristalleja. Käymme vielä lyhyellä bonuskierroksella, jolle halukkaat pääsevät saman lipun hinnalla katselemaan mineraalinäytteitä ja vanhoja vanhoja työkaluja.
Reissun suurin jännitysmomentti on matka takaisin ylös, sillä se suoritetaan sulloutuneena muutaman kuution vetoiseen, linnunhäkkimäiseen hissiin (kuvassa). Sekä nopeus että räminä ovat melkoiset, ja helpotus suuri, kun punainen merkkivalo syttyy, ovi avataan ja päivänvalosta saa ensimmäiset maistiaiset muutamaan tuntiin. Kuulun luultavasti kuitenkin huomattavaan vähemmistöön, kun väitän, että olisin mieluummin noussut portaita.
Palaamme Krakovaan alkuiltapäivästä, epävakaaseen säähän, Vanhan kaupungin länsiliepeille, bussilla, joka on taas tupaten täynnä ja myöhässä. Sadekuuroista huolimatta maistelemme vielä puistojen ja torien ihmeitä ja käymme kehutussa kasviskahvilassa pettymyksellisen pienellä mutta erinomaisen maukkaalla välipalalla. (Kunpa tietäisin, mitä ne niihin soijaleikkeisiinsä panivat! Vihreitä ja punaisia pilkkuja ainakin…) Kokeilemme myös kahta kuuluisinta paikallisspesiaalia, mahataudin uhallakin: ostamme kurttuisilta kadunvarsimummoilta kuivia, suolaisia rinkeleitä ja vuohen maidosta puserrettua savujuustoa. En voi sanoa ihastuneeni kumpaankaan, mutta halpoja olivat, ja tuli oikein eteläisemmän maan tunnelmat, kun kielitaidottomat myyjät joutuivat hintaa kysyttäessä raapustamaan numeroita pahvilaatikon kulmaan.
Päivän löytö odotti Verkahallin kimmeltävää krääsää täyteen ahdetuissa vitriineissä. Olin päättänyt, etten lähtisi Krakovasta ilman sen symbolia. Halusin oman lohikäärmepatsaan ja löysin pienimmän ja ihanimman. Tässä, hyvät ihmiset, on Krakovan satuja ja charmia paljon enemmän kuin painonsa verran:
Käykää ihmeessä Puolassa ja stay tuned:- Seuraavassa jaksossa se vaikein ja odotetuin: Auschwitz-Birkenau. (Ush sentään…)
- Käsinettä, tunikaa ja sukkaa pukkaa vielä tänä talvena…
