Pätkä Irlantia, kasa Egyptiä

On ilahduttavia hetkiä, jolloin matkailu- ja neuleblogin yhdistäminen ei tunnu lainkaan ristiriitaiselta. Eihän kaikki lanka ole kotosuomalaista, enkä henkilökohtaisesti ole koskaan neulonut minnekään Jussi-salmiakkeja.

Eilenkin minulle saapui paketillinen egyptiläistä, merseroitua puuvillaa. Tarkemmin sanoen Garnstudion Muskatia. En ole koskaan aikaisemmin tilannut lankaa nettikaupasta, enkä saa postipaketteja usein, joten tilaisuus oli jo sinänsä eksoottinen. Kun kaiken päälle kuvittelin niitä kaksiulotteisia faaraoita siellä pyramidien juurella liikkumassa sillä tavalla nykivästi ja keräämässä valkoisia puuvillahattaroita, siitä tuli suorastaan kutkuttavaa. Ja lopulta, kun kurkistin sisälle laatikkoon ja näin kaikki kolmetoista kerää kylki kyljessä kuin kiltit vihannekset, siinä vaiheessa jo melkein nauratti.

Väri on vihreä, kuinkas muuten. Garnstudio kutsuu tummaksi oliiviksi, mutta epäilen, että oliivin pitäisi paleltua pahemman kerran ollakseen näin sinertävä.

Tavaksi tätä ei opintorahalla eläessä varmaankaan kannata ottaa, mutta jos elämän pienistä iloista kerran nauttii, kyllä niistä silloin tällöin saa nauttia koko rahan edestä. Kaikkien lankahamstereiden lohduksi julistan: kerran saa ostaa Harrodsista käsin tehtyjä konvehteja, kerran saa tilata paljon lankaa, ja jonkun toisen kerran sitten saa tilata oikein hienoa lankaa. (Jos joskus sattuu olemaan oikein rikas ja huoleton, niin kerran voi sijoittaa myös vuosikerta-Miniin tai digijärkkäriin.)

Sitä paitsi, näistä pitäisi syystalven huvetessa muotoutua mukava hippitunika, jota olen katsellut Novitan kevätkuvastosta jo jonkin aikaa. En ole neulonut itselleni paitaa, taivas ties, viiteen vuoteen ja silloinkin koulun langoilla ja kässänopen tuella, joten jännitystä on ilmassa…

Lähetystä odotellessani neuloin vähän irlantilaista syyskivaa:

Celtic Cable Neckwarmer (Storm Moon Knits)

Lanka: Novita 7 veljestä, sumuisten nummien vihreänä, ihan selvästi

Puikot: 3,5

Napit: Puuta, Tallinnasta

Kurkkuni on syntymäkäheä ja kovin innokas tuottamaan limaa heti kun säät alittavat hellerajan, joten ihastuin ajatukseen. Kokonaista kaulaliinaa huomattavasti kevyempi ja kompaktimpi tekele, ja mahtuu hankalampienkin takinkaulusten alle. Näitähän voisi kokeilla eri langoista, eri väreillä, eri napeilla, erilaisilla viikinki- ja Kalevala-palmikoilla…

On minulla sitten levottomat kädet.

Pehmoilua

Älkäätte peljätkö: jännittävään Puola-sarjaan on toki tulossa uusia vaarallisia jaksoja – suolakaivosseikkailuja, Auschwitzin tunnelmia ja Varsovan puistoja muun muassa – mutta koska Latvusto on myös käsityöblogi, uusimmat tekeleet on toki esiteltävä oitis, kun viimeiset ylimääräiset langanpäät saa saksittua pois.

Amigurumi-perheeni täydentyy, ja tämän syksyn teemana on…öö…muovisilmät!

Anselmus (Knitty)

Lanka: Novita Spektri

Puikot: 4,5

Minulla on ollut lievä lohikäärmefiksaatio pienestä pitäen: sen sytytti Astrid Lindgrenin ”Pieni punasilmäinen lohikäärme”. Kun internet siis kertoi minulle, että voin neuloa itselleni oman lohikäärmeen, puikot kävivät pian.

Harmi vain, että uljaan liekinheittimen sijaan syntyi reppana dinosaurus. Lanka, jonka valitsin viehtymyksestä sen epätasaiseen värjäykseen, ei ilmeisesti muilta ominaisuuksiltaan oikein sopinutkaan tähän ohjeeseen, ja silmät osoittautuivat hivenen isoiksi ja mulko-mallisiksi. Siivetkin jäivät Anselmukelta saamatta: neuloin kokeeksi yhden, mutta purin sen sen siliän tien, koska se näytti lähinnä tiskirätiltä.

Mutta lohikäärmeen elämä on ihmeellinen. Kenties joskus vielä suunnittelen ystävälleni paremmat siivet. Jos oikein innostun, saatanpa kirjoa hampaat ja sieraimetkin. Tosin tällaisenakin, vaikkei se onnistunein amigurumini olekaan, Anselmuksessa on hellyyttävää, pötkyläistä charmia.

Poffu (Lionbrand)

Lanka: Seitsemän veljeksen jämiä

Koukku: 3.0

Lihava, napakka, töppöjalkainen ja kerrassaan hurmaava. Poffu syntyi puolihuolimattomassa sokerihumalassa parin illan aikana ja onnistui täydellisesti. Se ei kuitenkaan syntynyt jäädäkseen, vaan menee syntymäpäivälahjaksi 1-vuotiaalle kummitytölle yhdessä klassisen Brio-muotolaatikon kanssa. Nyyh. (Nyt tietenkin toivotaan, etteivät sankarin vanhemmat vakoile blogiani…)

Mitä ameja seuraavaksi? Ehkä kettu – stay tuned.

Mutta sitä ennen aion hieman vaatetaa itseäni. Ravelryyn tutustuminen on herättänyt minussa sekä lompakkoni että kalenterini kannalta epäterveitä neulomishimoja. (Nikkini on Deviantista tuttu nonsense Foxberryjam, mutta varoitan olevani laiska muistikirjan täyttäjä.)

Pitkin Puolaa 1: Alimmalla puolalla hellettä

Epäilys herää: miksei tällä laiturilla ole ketään muuta? Tarkoittaako tuo ’päärynältä’ kuulostava sana ylipäätään laituria? Mitä helv…?

Varsova ei osoittaudu maailman helppokäyttöisimmäksi kaupungiksi: kaikki kyltit, asemakuulutukset ja bussikuskit ovat saatavilla ainoastaan puolaksi – kielen suhuäänteet sattuvat korviin ja muun aikaa se kuulostaa saksan ja venäjän vähemmän onnelliselta avioliitolta. Miksi pienen sisäisen matkanjärjestäjäni pitää herätä juuri silloin, kun puhe on sellaisesta maasta, jonka kielellä en osaa huutaa edes apua?

Odotamme Krakovan junaa puolisentoista tuntia Varsovan päärautatieasemalla. Paikka sijaitsee monikaistaisen tien ja kiehuvalta messuhallilta näyttävän kauppakeskuksen välissä. Se itse näyttää lähinnä korsulta, jonka päälle joku on laskostanut pari peltilevyä modernimman vaikutelman aikaansaamiseksi.

Kaikki kahdeksan raidetta lojuvat maan alla, hämärinä, likaisina ja hiljaisina. Arvailemme matkaoppaan hätävarasanaston avulla paikkalipusta, mikä on vaunun, mikä paikan numero. Tuntuu typerältä maleksia kädet syvällä mustan abihupparin taskuissa, kun puolilla ohi kävelevistä ihmisistä on sandaalit jalassa.

Kun juna lopulta saapuu, se on vihreä ja seisoo asemalla kauan. Puristaudumme hartialevyistä käytävää pitkin eteenpäin, kunnes oikea ovi löytyy – täkäläiset intercityt koostuvat noin kymmenestä vaunusta, joista jokainen koostuu noin kymmenestä kabinetista. Perässämme samaan koppiin tulee ujopiirteinen tyttö, joka tarjoaa meille minttupastilleja, sekä mies, jolla on mustat viikset, snautserin väriset hiukset ja sanomalehti.

Helsinki-Vantaalta ostettu karkkipurkki aukeaa ja tunnelma kevenee evästauon myötä muutenkin. Minttupastillityttö tulkkaa meille oma-aloitteisesti konduktöörin ja tarjoiluvaunuilijan puheet: käy ilmi, että lippujen hintaan kuuluu yksi alkoholiton juoma matkustajaa kohti. Otamme vesipullon ja saamme neljä neliöksi naamioitunutta Marie-keksiäkin.

Vesipullo lämpiää ikkunasta paistavassa auringossa. Radan vieressä kumpuilee oljen ja ruohon kirjava törmä, joka välillä vaihtuu omenatarhoihin ja kaalimaihin. Huusseja ja vaatimattomia tienvarsialttareitta vuorotellen. Yksinäinen, jostain innostunut lehmä juoksee pellolla häntäänsä viuhutellen.

Ohitamme monta pientä juna-asemaa, joihin kaikkiin on maalattu samanlainen, poudansininen vaakaraita, mutta emme pysähdy ennen kuin Krakovassa, kolmen tunnin köröttelyn ja hihittelyn jälkeen. Nousemme junasta ja mutkittelemme maanalaisten ostossokkeloiden läpi kadulle. On tomuisen lämmin ilma ja päättelemme junaraiteiden perusteella, missä suunnassa hotellimme on.

Rauta- ja valtatien yli menevää siltaa Rakowikcin hautausmaan kulmalle, ohi värikkäiden kukka- ja kynttiläkojujen sekä hilpeyttä herättävän vesipiippukaupan. Olemme varanneet huoneen pikkuruisesta kolmikerroksisesta huoneistohotellista. Soitamme summeria ja vaalean otsatukan takaa hymyilevä tyttö ottaa meidät tuttavallisesti vastaan. Huoneemme on valtava, melkein kotoisaa Jyväskylän kämppäämme isompi, ja korkea kuin kellotapuli. Huolimatta Ikea-kalusteista ja tee-se-itse-hengen merkillisistä muistomerkeistä, kuten seinistä törröttävistä selittämättömistä johdonpätkistä, siistiäkin on, jopa viihtyisää. Vaikka kattolampuissa ei olekaan varjostimia, vessapaperi on kuvioitua. Kokolattiamatosta en pidä.

Shortsit jalkaan ja harhailemaan!

Onneksi asumme kaupungin pohjoispuolella, sillä siitä suunnasta Krakovan sydämeen astuttiin keskiaikanakin. Kun näkyviin tulee paksua Prinsessa Ruususen linnaa muistuttavat porttitornit, tietää nimittäin löytäneensä perille. Valtavat, rehevät lehmukset ovat saartaneet sen mitä muureista on jäljellä, mutta oksien lomasta voi silti etsiä ja valokuvata kaupungin vaakunakotkia.

Ensitunnelmat autottomilla mukulakivikaduilla tuovat erehdyttävästi mieleen Tallinnan. Sekä maleksijat että kiiruhtajat tuntuvat kaikki etenevän päämäärätöntä siksakkia ja katuja reunustavien kebabluukkujen, meripihkamyymälöiden sekä rahanvaihtotoimistojen eteen tuntuu ruumiillistuvan massoja ja jonoja silkasta iltailmasta. Kun malttaa ajautua virran mukana muutaman korttelin, alkuahdistus kuitenkin hälvenee: osa kaduista (lähinnä ne, joiden varrelle ei ole nähty tarpeelliseksi lykätä kalja- ja kahviterasseja) ovat suorastaan autioita, mutta silti viehättävien vanhojen yksityiskohtien täplittämiä. Tuon talon seinään on maalattu purjelaiva ja ohops, tässäkin taitaa olla joku kirkko…

Keskustorilla paistaa vielä ilta-aurinko, suoraan Mariankirkon kahteen epäsuhtaiseen kellotorniin. Vossikat seisovat kirkon edessä pitkänä jonona kalastelemassa kyytiläisiä, ja toiselle laidalle pystytetyllä lavalla potkitaan menemään kansantanssia, jota veikkaisin kreikkalaiseksi. Suuren osan torimaisemasta peittää vanha maalauksellinen Verkahalli, joka tuo etäisesti mieleen Venetsian. Sen sisä- ja ulkopuolella ihmiset lainehtivat krääsäkauppiaalta toiselle.

Toritunnelma saa jopa lentokoneen turvottamat jalat kiertämään tunnollisesti joka käsityöläiskojun: muutama savenvalaja muovaa potkudreijalla pikkuisia kippoja, kuka tahansa voi ostaa mitä tahansa, missä lukee ”Krakova” ja lupaapa joku kirjoittaa nimesi riisinjyväänkin. Yleisinhimillinen tori – sitä voi matkustaa minne hyvänsä, vaikka aikakoneella, mutta aina kun löytää torin, ilmassa on aina tuttua huolettomuutta ja uteliaisuutta.

Hetken ihmeteltyämme etsiydymme nauttimaan valtavista pizzoista epämuodolliseen paikkaan, joka ensisilmäykseltä näyttää erehdyttävästi kotosuomalaiselta Tulinenvaimieto-lounasluukulta. Vanhan kaupungin patina on kuitenkin imeytynyt syvälle interiööriin. ja kun tarjoilijatyttö kiertää sytyttämässä tuikkukynttilän jokaiseen tiiliseinän selittämättömäänkin koloon, tunnelma tulee taloon.

Paluumatkalla hotellille törmäämme äkkiyllättäen rautatieaseman aukiolle, keskelle merkillistä kuvaa, josta muodostuu yksi matkan mieleenpainuvimmista. Kahdella sivulla rappioromanttisia rakennuksia, joiden päällä palaa yksinäinen tähti; kahdella sivulla uusi, upeasti valaistu ostoskeskus, jossa surrealistisesta kellonajasta huolimatta on kaikki mahdollinen tarjolla ja avoinna. Keskellä aukiota yksinäinen puu, lehdet harvoina ja keltaisina; puun alla pianisti, joka soittaa valkoisin hansikkain hiljaista Chopinia. Osassa katulaatoista on seesteisen sininen valo ja parvi mustia lintuja nousee piirtämään siluettinsa tummalle indigotaivaalle…

Mieleen nousee sama kysymys kuin Varsovan rautatieasemalla, mutta nyt varsin eri sävyssä: miten ihmeessä minä tänne päädyin?

Vlad ajoi partansa: Vampyyrikirjallisuuden romantisoitumisesta

Mustaa ja pinkkiä – oletteko huomanneet, kuinka kaikissa koululaukuissa, raitasukissa ja taskukalentereissa yhdistetään nykyään raakaa mustaa ja heleää pinkkiä, kukkia ja pääkalloja? Vaaleanpunaiset sääriluukorvakorut ovat ajan henki; nuorisomuotia ja -viihdettä on nimittäin jo pitkään leimannut kiinnostava kauhun ja dekadenssin arkipäiväistäminen ja söpöistäminen. Teemat, jotka kuuluvat perinteisesti aikuisille, vellovat nyt nuorten kulttuurissa ja tytöt ovat varastaneet perinteiset poikien kulttuurin elementit: nuortenkirjat, etenkin tytöille suunnatut, eivät enää myy, ellei niissä ole demoneita, velhoja, vampyyreja ja merirosvoja. (Jos onnistuu sekoittamaan sopivassa suhteessa näitä kaikkia ja maustaa tekeleen vielä muutamalla ninjalla, massasuosio on taattu.)

Zeitgeist on nyt siis gootimpi, mutta toisaalta myös pehmompi kuin koskaan. Pelottavia ja rappiollisia kuvia ei nimittäin ole lainattu teinien popkulttuuriin sellaisenaan, vaan kukkean sokerikuorrutteen kera. Sen voin vielä sulattaa, että merirosvojen keripukki unohtuu paheellisten pikku seikkailujen lomaan, mutta kenties järkyttävimmän inflaation ovat kärsineet vampyyrit. Nykyvampyyri ei suinkaan ole karvainen lepakko tai vielä karvaisempi, vanha Vlad. Ei, nykyvampyyri on a.) teini-ikäinen b.) herrasmies c.) kuin luotu juuri sinun poikaystäväksesi.

Vaikka suosittuja teini-idolivampyyrejä löytyy liuta myös mangan ja animen puolelta (Hellsing, Vampire Hunter D), ilmiön aallonharjalla on tällä hetkellä arizonalaisen kirjailijan, Stephenie Meyerin Twilight-saaga, jota on julkaistu alkukielellä jo neljä osaa. Koko sarja perustuu fantasioinnille vampyyripoikaystävästä ja on niitattu kokoon danbrownmaisen helppolukuisella aikakauslehtikielellä, runsaalla dialogilla ja kärjistyneiden ihmissuhteiden dramaattisilla käänteillä. Päähenkilö Bella Swan on samastuttavaksi suunniteltu kömpelö jenkkiteini, joka muuttaa sumuiseen pikkukaupunkiin U.S.A.:n luoteisosiin vain rakastuakseen salaperäiseen, ihanaiseen luokkatoveriinsa Edward Culleniin. Edward malliperheineen paljastuvat ei-niin-yllättäen vampyyreiksi, joilla on kaikilla kaikkea: ulkonäköä, rahaa, salaisuuksia, pitkää ikää ja suuria tunteita.

Kaiken kaikkiaan Meyerin vampyyrikäsitys on äärimmäisen siloiteltu: epäkuolleiden ihot ovat kyllä kalpeita, mutta kimaltelevat kauniisti auringossa; he hamuavat toki verta, mutta ovat hyveellisyyttään päättäneet metsästää ihmisten sijasta karhujen kauloja. Edwardista on kauhu kaukana. Päinvastoin, hänessä yhdistyy kaikki epärealistisen kiiltokuvapojan elementit: hän on toisaalta hyväsydäminen, huumorintajuinen ja kohtelias, toisaalta hänen satavuotinen historiansa on hämärän peitossa ja hänen verenhimonsa tekee jokaisesta halista hieman vaarallisen. Hän on karikatyyri teinityttöjen hartaimmista toiveista ja juuri sillä Meyer myy. Kielenkäyttökään ei turhaan halua kiinnittää huomiota itseensä, jottei illuusio häiriintyisi.

Vaikka Meyerin vampyyrimytologian ympärille on netissä päässyt muodostumaan jo pieniä alakulttuureja ja suosio on muutenkin valtava, kaikki nuorille suunnatut vampyyrikirjat eivät tietenkään ole nyrjähtäneitä harlekiinitarinoita. Kontrastiseksi esimerkiksi asetettakoon nuortenkirjalegenda S.E. ”Me kolme ja jengi” Hinton, joka julkaisi pari vuotta takaperin nuortenromaanin Vampyyrin palvelija. Myös hänen vampyyrinsä on kyllä tihkusateisen amerikkalaiskaupungin rikas gentleman, mutta toisaalta hahmossa on myös selvää vierautta, julmuutta ja arvaamattomuutta, klassisen vampyyrikuvan kulmakiviä. Hinton on nykyaikaistanut, muttei kesyttänyt omaa vampyyriään, eikä kirjassa oteta lainkaan kantaa hahmon hyvyyteen tai pahuuteen. Hänet, kuten koko kertomus kuvataan kyseisen pikkukylän mielisairaalaan suljetun entisen merimiehen näkökulmasta.

Kaikki nykynuorisolle kirjoitetut viritelmät ovat toki kaikesta huolimatta varsin kaukana alkuperäisestä Bram Stokerin Draculasta (1897). Paitsi, että teos sijoittuu julkaisuaikojensa Eurooppaan ja on tarkoitettu huomattavasti pitkäjännitteisemmälle lukijalle, sen vampyyrikäsitys on huomattavasti kristillisempi. Dracula kuvataan saatanan kätyrinä, joka pelkää pyhiä esineitä krusifiksista ehtoollisleipään: hän on yksiselitteisen paha olento, jonka veritekoja motivoi pelkästään hänen syntinen olemuksensa, se mitä hän on. Tämä, sekä kyky muuttua sumuksi, lepakoksi tai sudeksi maalaavat hänestä epäinhimillisen villin, viettiensä varassa toimivan mörön, jossa ei ole mitään erityisen seksikästä. (Paitsi ehkä se, että hän omistaa linnan Transsylvaniasta…) Toisin kuin Stephenie Meyerin, Anne Ricen tai Nora Robertsin kirjoissa, joissa kaikki vampyyrit ovat erotisoituja, Draculassa vain naispuoliset vampyyrit kuvataan eroottisina, uhrejaan suutelevina olentoina, joskin heidätkin kuvataan ennemminkin irstaiksi kuin viehättäviksi.

Samoin kuin Taru sormusten herrasta, Dracula on erilaisia mielikuvituksia halki aikojen kiihottanut teos, joka aloitti myytin. Myyttiä on jalostettu ja jalostettu, ja kehityksen varrelle on mahtunut monia mielenkiintoisia väliasteitakin. Ellen Datlow on toimittanut parikin hirvittävän rumilla kansikuvilla aseistettua vampyyriantologiaa, joissa käsitellään hyvin erilaisia vampyyreitä – ei pelkästään verenimijöitä, vaan myös toisten ilosta ja elinvoimasta eläviä hypnotisoivia elämänmuotoja. Ei vain verestä ja Aavistus verta sisältävät eri kertojien tarinoita 1900-luvun eri vuosikymmeniltä. 1900-luvun loppupuolella myös Anne Rice loi oman kulttimytolgiansa Egyptissä siinneillä vampyyreillään. Hänen vampyyrinsä ovat paitsi vahvasti eroottisia myös pohjattoman kiinnostuneita historian kulusta ja omasta roolistaan siinä. Ricen pitkät ja hitaat Vampyyrikronikat perustuvat lähinnä filosofisille ja angstisille henkilökuville ja ovat luku sinänsä.

…Ja tähän on tultu. Draculasta Lestatiin ja Leastista Edward Culleniin. Samalla tavoin kuin Tolkienin flegmaattiset haltiat ovat muuttuneet niukkapukeisiksi Elfquest-pimuiksi, inhottavasta kreivi Draculasta on kuoriutunut unelmavävy. Nyt sopii enää arvailla voidaanko vampyyrikäsitystä vielä entisestään pehmentää, onko koko vampyyrimythos kuollut, vai pistettäisiinkö pitkähampaiset ystävämme vihdoin pakettiin ja lähetettäisiin takaisin kauhun puolelle…

(Tietoa, kansikuvia ja lyhyitä arvosteluja näistä ja muistakin vampyyrikirjoista löytyy Risingshadow’n spefi-kirjastosta. (Omat arvosteluni nikillä Varjolehti.) )

PS: Blogi hiljenee nyt hetkeksi. Puola kutsuu...

Green Stuff

Tummansininen on ihan mukava väri. Violettikin viehättää joskus. Ja ruskea – se lämmittää. Musta taas on monikäyttöinen. Mutta vihreä, vihreä on värien kuningatar: samalla kertaa raikas ja rauhallinen, samalla kertaa tuttu ja vieras. Pihakoivu ja golfkenttä, menninkäinen ja vihainen meri.

Jokainen hyvänpäiväntuttunikin tietää, että vihreä vetää minua puoleensa melkein yhtä tehokkaasti kuin kirjat ja hiljaisuus. Niinpä olen viimeaikoina(kin), sanotaan vaikka kesän kunniaksi, tehnyt vihreitä asioita.

…esimerkiksi neulonut ensimmäisen hartiahuivini koskaan!

Revontuli

Ohje: Ulla 03/07
Puikot: 5.00 pyöröt (80cm)
Lanka: Tallinnan tuliainen, vihreänkirjava Aade Lõng-villalanka

Tässä lapsi on koko komeudessaan, vielä pingottumassa… Voisin ehkä ilmoittautua Yön Ritarin hipihtäväksi sidekickiksi, yes?

Se on juuri niin kepoinen, että laskeutuu kauniisti, mutta kuitenkin niin lämmin, että taitaa päästä ensi viikonloppunakin reppuun, kun lähden susirajalle saunomaan. Suojannee hyvin hyttysiltä ja järvituulilta. Ja rakastan nämä värit mustiksi!

Jostain Tallinnan pienestä käsityökellarista löytyi myös tällaisia ”Lorien-solkia”, joiden avulla luomus pysyy päällä ja näyttää erityisen romantilliselta… En yhtään ihmettele, että ohje on kotimaisissa blogeissa niin suosittu.

Sääli, että Revontulen kanssa ei raaski pitää kuin mahdollisimman mustia ja yksinkertaisia vaatteita. Neuloin nimittäin ensimmäisen lomaviikkoni ratoksi pannan, joka olisi mukavasti sävysävyyn… (Pelottava kuva, I know.)

Bamboozled

Ohje: Half-Assed Knitting Patterns
Puikot: 4.00 sukkapuikot
Lanka: Vihreä Novitan Bambu

Totta puhuen, tarkoitus oli neuloa tämä tummanruskeasta, mutta Bambun valmistaminen oli ilmeisesti juuri päätetty lopettaa, eikä koko kaupungista löytynyt kuin hajakeriä. Sääli, koska ihastuin materiaaliin: pehmeää kuin hattara, eikä sähköistä hiuksia ollenkaan.

Vihreäksi loppuhuipennukseksi voisin vielä mainita kasvattaneeni itse salaattia ja rucolaa tänä kesänä. Kun opiskelijan lompakossa ei kerran kahise mitään vihreää, piti kokeilla, mihin yksi parvekelaatikko pystyy.

Alku oli lupaava: muutamassa päivässä multaa ei enää edes pilkotellut hauskanmuotoisten lehtien alta. Kesän kuluessa ne kasvoivat ja kasvoivat, mutta eivät lainkaan pulskiksi ja leveiksi, vaan pitkiksi, ja joka ainoaan versoon puhkesi hieman raihnainen mutta päättäväinen kukka. En käsitä mitä tein väärin. En edes tiennyt, että salaatinkukkia on olemassa! :/

Hama-kamaa ja kuunneltavaa

Tässä tulee Latvuston ensimmäinen sekahedelmäsoppapostaus! Hooorray, olemme siis siirtyneet säännöllisesti päivittävien blogien hurjaan klaaniin…

Ensinnäkin, aiemmin esitelty retrokas lasinalusperhe sai täydennystä muutamasta hilpeästä space invaderista. Oi, katsokaa, ne löysivät itselleen jo raketinkin! :)

Ne ovat sisarussarja kolmelle sienelle: punainen, vihreä ja violetti. Kolme on maaginen luku, sillä yövieraita meillä (me=2) käy yleensä vain yksi kerrallaan. (Ja oli tuo vieras kuka tahansa, limsa ja maito virtaa. Pitkiin laseihin.)

…Ja tämänkin puuhan nörttikertoimen onnistui viemään uudelle tasolle vain kuuntelemalla siinä helmeilyn ja silittelyn lomassa LeetStreet Boysia. Jos siis videopelit ja/tai japanilainen nuorisokulttuuri kiinnostaa, vierailkaa tämän uuden riemupoppipumpun kotisivuilla – eteenne avautuu tuttujen intertekstien maailma. (”Like Mario and Peach I’m never reaching you” on ehkä upeimpia romanttisia kielikuvia mitä olen moderneissa laululyriikoissa kuullut…) Biisejä heillä on toistaiseksi vasta kolme: Guitar Hero Hero, Masquerade sekä Yuri the Only One, joka kyllä varmasti soisi minun ja poikaystäväni hypoteettisissa häissä. :P Siitä on väännetty jo hauska videokin. Check them out.

But wait: there’s more! Toinen auditiivinen internetelämys, jota voin lämpimästi suositella on Amateur Traveler, laadukas matkustusaiheinen podcast, joka on pelastanut monta sateista työpäivää. Jaksoja löytyy jo 144. Useimmat niistä on rakennettu jonkin tietyn matkakohteen, kuten kiinnostavan maan tai kaupungin ympärille, mutta mukana on myös teemajaksoja esimerkiksi road trippailusta ja kurjista matkakokemuksista. Show sisältää usein myös reissailijoita kiinnostavia uutisia ja nettisivujen esittelyä. Kieli on selvästi artikuloitua amerikan englantia ja lista jaksojen sisällöstä löytyy podcastin kotisivuilta – on siellä yksi Suomestakin!

Matkailusta puheenollen, emme lopulta varanneetkaan reissua Barcelonaan vaan eksoottiseen ja edulliseen Puolaan. Olihan sekin valinta: aurinkorantoja ja suklaapuoteja vai suolakaivoksia ja keskitysleirejä? Hmm, painokas HMM…

Tarkoitus olisi kierrellä Krakovan lähimaastossa ja piipahtaa Varsovassa. Viikon yöpymiset ja meno-paluulennot veroineen n. 350e/naama. Not bad. Elokuun lopulla nousee kone ja syyskuun alussa laskeutuu. Sen jälkeen Latvustossa siis luvassa puolalaisia kuvia ja tunnelmia. ;)

Sen pitää lähteä ranteesta

Neulomisen. …monessakin mielessä…

Vaikka ikää ja elämän taakkaa ei olekaan vielä koko keholleni kertynyt edes erityisen vakuuttavaa määrää, ranteet ovat jo saaneet kärsiä paljon: niiden voimalla on neulottu villatakki ja virkattu Cthulhu, ne kestivät YO-kirjoitukset ja monta piirustusportfoliota, kerran ne vispasivat marenkitaikinan ilman sähköistettyjä apuvälineitä, ja nyt ne ovat kitkeneet koko kesän. Ei ihme, jos kylmä jomottaa ja jäykistää.

Ratkaisu: arsenaalillinen neulottuja ranteenlämmittimiä. Tämmöisiä:

Pörröjutut eli leväoliot

Lanka: Vihreä Novitan Seitsemän Veljestä (Kyllä. Olen neulonut sitä aika monta kerää eläissäni…) ja vihreänkirjava Novitan Tango (jonka valmistuksen lopettaminen oli melkein yhtä suuri rikos kuin Marlin päätös luopua mustikka-aronia Vitalin purkittamisesta! Grr…)

Puikot: 6,5 tai isompi

Ohje: Idean sain joskus vanhasta Novita-lehdestä, jossa oli samalla lankayhdistelmällä neulottu myös säärystimet. Koska ohje kuitenkin on vain 2o2n-joustinputkea, uskalsin soveltaa silmukka- ja kerrosmäärät itse.

Suurilla puikoilla lopputulos on ihanan pehmeä ja ilmava – aito karhunsammal. Jos päättelyn tekee erityisen löyhästi, jonkun päätellyistä silmukoista voi venyttää jopa niin isoksi, että siitä saa peukalon läpi. Näin leväotus pysyy hyvin paikallaan (ja voi rauhassa muodostaa kantajaansa symbioosisuhteen. Boo…)

Fetching

Lanka: Vaaleanvihreä Novitan Seitsemän Veljestä

Puikot: 3

Ohje: Knitty (Summer 2006)

Vaatteen väri ja puolilämmin luonne istuvat kevääseen.
Todella nopeat tehdä, mutta päättelyn kanssa pitää olla tarkkana: jos viimeiset kerrokset eivät ole tarpeeksi napakoita, neuleen reunat alkavat rullautua ärsyttävästi.

Dashing

Lanka: Farkunsininen Novitan Seitsemän Veljestä

Puikot: 3

Ohje: Knitty (Spring 2007)

Se on pidempi, se on lämpimämpi, se on napakampi. Se on täydellinen puolihihaisen farkkutakin kaveri. Ehdottomat viimassa pyöräillessä, jos puserossa on hiukankin liian lyhyet hihat.
…Kuinkas muuten, jos säärissä on kerran säärystimet, ovatko nämä kyynärvarsistimet…?

Omituisten esineiden kerho

Päivän pituus Jyväskylässä on tällä hetkellä melkein kaksikymmentä tuntia, ja asunnon nurkista löytyy siinä määrässä valoa kaikenlaisia unohdettuja pikku mörköjä. Edellisessä postauksessa esitellyt lasinaluset eivät suinkaan tunne oloaan yksinäiseksi, sillä sisustuksemme oli jo ennestään populaarikulttuurin ja persoonallisten pikkuesineiden ryydittämää. Heidän kaikkien kunniaksi siis pieni posti nurkkiemme pirteistä pikkuesineistä. Haastanpa samalla myös muut bloggaajat esittelemään omat kotitonttunsa!

Ensimmäisenä katse harhailkoon yöpöydälle. Tein retken Vantaan Ikeaan melkein pelkästään tämän soikeasilmäisen kaverin takia. ”Spöka” maksoi noin kymmenen euroa ja loistaa pienen akun voimalla sinistä tunnelmavaloa. Sen kaksi avutonta uloketta voi tulkita joko korviksi tai raajoiksi. Älkää antako hämmentyneen ulkomuodon hämmentää; pimeässä ja sytytettynä se on eteerinen kotikummitus. Komea, Cthulhu-aiheinen kirjanmerkki on vuoden 2006 Ropeconista, ”Dracula” kirjastosta.

Sokerikuorrutetun kauhun teema jatkuu olohuoneessa: DVD-hyllyn päällä vaanii Tiimarista viime halloweenina parilla eurolla ostettu paperilyhty. Sen modernin pelkistettyä muotokieltä korostaa kosketus vintagea - Nosferatu-postikortti, jonka heräteostin joskus Helsingin Kukunorista.

Eläviä kuolleita edustaa myös asuinkumppanini käsityötaidonnäyte, Kalmo-setä. Tämä makasi TV:n päällä antennina, kunnes ruutu vaihtui niin litteään, ettei edes Kalmo-sedän luinen takamus enää mahtunut sille. Hänen silmänsä on punainen nuppineula ja kylkiluiden välistä pilkottava suolensa villalangan pätkä. (Jos kuuntelet hiljaa, voit kuulla hänen laulavan: My backbone bends like this, my backbone bends like that, and if I’m lucky, I might get the larva of my back…)

Samalla kuvaamataidon kurssilla muovasin, maalasin ja virkkasin itse tämän kaihoisan uuskummakeijun, joka nykyisin vartioi Neil Gaimanin kirjoille pyhitettyä hyllyäni. (Parka miettii yhä, kuinka Morfeuksen todella kävi…)

Keittiön ikkunalaudalle on kerätty klassista mustaa ja valkoista, mutta vähemmän klassisessa muodossa. Alessin söpöt enkeli- ja pirusirottimet ovat tässä mukavasti kokkaajan käden ulottuvilla, mutta ne ovat myös hauska pari kellotaulusta katsoville possuille. Monokuro Boo –kello löytyi Lahden Europehousesta (muistaakseni 6,5oe), ja koska siinä on herätystoiminto, sitä voi tarvittaessa käyttää munakellon asemasta. Sellaista ei taloudessa nimittäin vielä ole.

Possukaksikko toistuu säälittävän pienissä (ja siksi niin hurmaavissa) posliinisioissa, jotka lienevät muinaisia kymmenen pennin Tiimari-löytöjä. (Ne toimittavat myös samantapaista virkaa kuin Weasleyn perheen keittiön kello Harry Pottereissa: ne ilmaisevat asukkaiden sijaintia ja mielentilaa. Jos yours truly esimerkiksi lähtee metsäretkelle, vaaleanpunainen possu pistetään viereisen rahapuun juurelle jne.) Äidiltä saatu rahapuu-pistokas on istutettu herätyskellon muotoa ja väriä toistuvaan ruukkuun, joka on ostettu muutamalla eurolla Prismasta ja salaojitettu saviruukun sirpaleilla.

Olen yleisesti tarkka siitä, että kussakin huoneessa on vain suunnilleen samaan väriskaalaan sopivia esineitä…

***

Next up: Totally unrelated news

Näillä näkymin nenäni näyttää elo-syyskuun vaihteessa kohti Barcelonaa! :) Matkakertomuksia tullaan suoltamaan ja vinkkejä otetaan ilolla vastaan…

Pikselinostalgiaa

Kotimaisten käsityöblogien hiljattainen Hama-helmibuumi osui ja upposi Latvustoonkin: Jatta muistutti minua näiden mainioiden lelujen olemassaolosta, ja Google ja Flickr tarjosivat runsaasti malleja ja inspiraatiota. Syntyi yhä avaruuden lailla paisuva sarja riemukkaita ja retrokkaita lasinalusia! Lo and behold:

Pieni parvi perinteikkäitä Super Mario Bros–sieniä. (Näitä on jo jaettu kavereillekin!)

Muuta satunnaista Mario-tavaraa: Ninji, Boo ja tähti.

Pari Nintendo-aikaisten Final Fantasyjen söpöläistä: Black Mage (FFIII) ja Moogle (FFVI).

…ja Kirby, jota varten ostettiin hassusti läpinäkyviä shokkipinkkejä helmiä! (Super Smash Brosia ei vaan voi pelata muilla kuin Kirbyllä.)

Ihanaa muistella vanhoja tuttuja ja omaa 8-bittistä lapsuutta vielä PS3-pelien lomassakin. Viikonloppu uhrattiin MGS4:lle (joka muuten sisälsi monta tyylikästä comebackia, paljon pitkiä välivideoita, hyvin animoituja ilmeitä ja aivan nappi screenplayn – back to Shadow Moses, yay!), mutta koko 22-tuntisen session ajan, juomat odottelivat tuttujen tattien päällä…

Jos ja kun tällaisia reliikkejä ei kukaan voi vastustaa ja niiden tekeminenkin on nopsaa ja mukavaa koko perheen askartelua, annan vielä pari vinkkiä:

• Helmiä saa kiitettävästi Tiimareista, mutta alustoja joutuu shoppaamaan lelukaupoista (Esim. BR tai Toys’R’Us) neljän levyn paketeissa. (Neliskanttisen lisäksi joutuu valitettavasti ostamaan myös sydämen ympyrän ja kuusikulmion, n. 4e/paketti) Lelukaupoista saa myös helmiä isommissa paketeissa ja yhden värin pusseissa (n. 1,50e/pss).
• Silitykseen leivinpaperi ja lämpö hieman alle kahden pisteen. Alustoissa kiinni olevat tekeleet kannattaa sulahduttaa juuri sen verran, että ne saa kokonaisina irti. Vasta sen jälkeen ne voi mössätä oikein perusteellisesti kummaltakin puolelta leivinpaperin välissä. Onnistuin nimittäin sulattamaan jo kaksi alustaa aivan kippuralle. :/
• Kunnolla sulatetut luomukset kannattaa pistää parin painavan kirjan alle, kunnes ne jäähtyvät. Eivät sitten kipristele.

Jos jollain on tietoa, mistä saisi ostaa ruskeita helmiä, ottaisin mielelläni vinkkejä vastaan. Kokoelmasta puuttuu nimittäin Super Mario Worldin aurinkolasipäiset myyrät. Can’t live without them. <3

Lehteilyä

Puut ovat jo täydessä vihreässä ja kesätyöt Jyväskylän puistonhuoltokomppaniassa alkoivat. On siis väistämätöntä, että myös käsitöihin puhkeaa lehtiä!

Bombadil-sukat (Ulla 03/07)
Lanka: Vihreänkirjava Novita 7 Veljestä Raita ja vihreä Novita 7 Veljestä n. 150 g
Puikot: 2,5



Ihastuin tämän lehtikuvion miellyttävään arkisuuteen ja esittävyyteen jo kauan sitten. Niin erilainen henki kuin tavanomaisissa, naisellisissa pitsi- ja pintaneulesukissa. En kuitenkaan, yllättävää kyllä, päätynyt neulomaan näitä itselleni, vaan äidilleni, joka on innokas villasukkasieppo, mutta vähemmän innokas tarttumaan puikkoihin. Tänä keväänä hän vihdoin tallasi edelliset antamani, ensimmäiset koskaan neulomani sukat puhki, joten olihan sopiva kruununperijä löydettävä melkein kymmenen vuoden onnellisen sukkasuhteen jatkajaksi.



Loogisesti ajatellen Bombadil-sukkien pitäisi tietenkin olla sini-keltaiset, mutta se ei varsinaisesti olisi imarrellut kuviota. Onneksi Tom Bombadillon lempivärit sekoittamalla saadaan minun lempiväriäni, jota kaapinpohjalta löytyikin sopiva, hieman vajaa raitakerä. Valitettavasti toisen sukan resoriin lanka ei aivan ylettänyt, joten yksivärisen, mudanvihreän 7 Veljeksen jämät saivat tulla hätiin. Tikulla silmään sitä, joka huomaa. Ihania metsäisiä vihreitä kaikki!

Branching Out –kaulahuivi (Knitty Spring 2005)
Lanka: Vaaleanvihreä Novita Malibu n. 200g
Puikot: 4,5



Tämä syntyi muutaman bussimatkan ja retrosarjojen töllöttelyn sivuoireena. Haluisin kesäkauden huivin, joka varjelisi tulehdusherkkää kurkkuani koleina kesäaamuina, muttei olisi turhan kuuma tai raskas. Sellaisen sain. Plussaksi langan himmeä kiilto miellyttää ja pitsikuvio erottuu sievästi mustia päällipusakoitani vasten. Happy elegance.

Jos jotakuta kiinnostaa seuraava neuleprojektini, se on tässä. Eestiläistä, liukuvärjättyä Aade Long -lankaa on jo tovin verran tullut kuolailtua toisten neuleblogeista, joten ei ihme, että viime viikonlopun pikaiselta Tallinna-reissulta tarttui yli-inhimillisen karkkimäärän lisäksi kaksi kunnollisen kokoista vyyhteä sitä itseään. (Jos olette muuten ylpeitä suomalaisuudestanne, käykääpä päiväristeilyllä. Ympärillä tungeksivat känniääliöt kyllä ajavat sielun takaisin joko metsään tai maailman metropoleihin. Sheesh…)



Ovat muuten aitoa tavaraa. Sen verran kesäisesti haisevat lampaalle. :D
Ainakin yksi Revontuli näistä tulee, mahdollisesti jonkin sortin liivi.