21.1.2009

Huurrehanskat

Sainpas valmiiksi! Olin unohtanut, että inhoan sormien neulomista, joten puikot pysähtyivät hetkeksi joulun jälkeen. Mutta nytpä sattui sopivasti kohdalle sellainen puuteroitu pakkaspäivä, jona saa talvisen tunnelmaisia kuvia. Samalla ratkesi myös langan mystinen väri: jäätynyttä vuorimäntyähän se muistuttaa!



Knotty Alpacas
Ohje: Knotty Gloves (A Life Entangled in Thread, Wool and Needles)
Lanka: Drops Alpaca, vähän reilu kerä
Puikot: 3,0



Nämä ovat jo päässeet päivittäiseen käyttöön, ja tuottavat minulle esteettistä mielihyvää joka kerta, kun vedän ne esiin takin taskusta. Pinta on kauttaaltaan suloisen pörheä ja pehmeä, hypisteltävä kuin pupunpoikanen. Elohopean vajotessa muutaman pakkasasteen alapuolelle nämä eivät kuitenkaan lämmitä riittävästi, ei vaikka kuinka kuvittelisi mielessään Andeilla kiipeileviä alpakoita. Niillä on sitä karvaa paljon paksummin.

7.1.2009

Pitkin Puolaa 3: Näin syvälle ei ole ennen vajottu…

Kolmas päivä alkaa sähläten, kilpajuoksussa nousevan auringon kanssa: linja-autoasema on löydettävä ennen kuin tulee tuskaisen kuuma. Mutta vaikka mukana on kolme karttaa, niistä ei ole apua: seisomme täsmälleen sen aukion laidalla, johon pieni sininen linja-autoikoni on merkitty, mutta edessämme ei ole matkakeskusta, vaan kauppakeskus. Laskemme yksi ynnä yksi: lasiseinäinen ostosihme Galleria Krakowski on korkeintaan pari vuotta vanha, kun taas matkaoppaat ovat vuosikymmenen alusta. Näinkin voi käydä: linja-autoasema on muuttanut, ja löydämme sen muutaman korttelin päästä, katukilpien avulla. Onneksi Wieliczkan kylään lähtee autoja kerran tunnissa.

Laukussa on tänään aurinkorasvan sijasta pieni varastollinen myslipatukoita ja jogurttirusinoita. Takaisin kaupunkiin ei tulla ennen iltapäivää: vuorossa on retki eteläiseen kyläpahaseen, Wieliczkaan, joka on noussut maailmankartalle vaikuttavilla suolakaivoksillaan. Kuulin kaivoksista ensimmäisen kerran esiteininä, lukiessani läpi Ellinor Rafaelsenin Katja-kirjoja, joissa norjalainen Nancy Drew’n korvike, Katja, eksyy käytäviin juuri ennen sulkemisaikaa ja jää loukkuun yöksi. Silloin päätin, että joskus minä vielä… Nyt huomaan pohtivani lähinnä sitä, kuinka kummassa lausuisin kylän nimen niin, että natiivikin ymmärtäisi. Lippuluukulla luovutan: ”Two tickets to the salt mines, please.”

Paljon polttaneen näköinen lippunainen kertoo auttavalla englannilla, että lähibussit lähtevät tietenkin juuri sen samaisen Galleria Krakowskin edestä, jonka liepeillä äsken töllistelimme. Ei auta. Marssimme takaisin ja joudumme ostamaan liput automaatista, joka puhuu pelkkää puolaa. Pistämättömällä päättelykyvyllämme saamme kuitenkin koneesta ulos jonkinlaisia lappusia.

Bussi numero 33 mataa ulos kaupungista. Matkaa on vain kymmenen kilometriä, mutta asfalttityöt venyttävät etapin melkein tunnin mittaiseksi. Maisemat muodostuvat lähinnä pylväissään roikkuvista sähkö- ja puhelinjohdoista sekä omalaatuisista sotamuistomerkeistä. Valko-puna-vihreitä huoltoasemia ohitamme ainakin kolme.

Sääli kyllä, odottelu ei lopu vielä perilläkään: kaivoksiin pääsee vain oppaan kera, eikä englanninkielinen karavaani lähde vielä toviin. Tuijottelemme sen hetken yllättävän pientä, kaupungintalomaista rakennusta, jonka katolla on vanhanaikaisia hissikoneistoja. Etupihalla on pieni puutarha ja ovilla parveilee tinanappisiin univormuihin ja valkoisiin kypäriin pukeutuneita oppaita. Poikaystäväni raportoi salakuunnelleensa vessassa kahta suomalaista.


Kun hiivimme vähitellen lippuluukulle, kaksi kolmekymppistä miestä, toinen insinöörin ja toinen penkkiurheilijan näköinen, alkavat jututtaa meitä. Siinä ei ole sinällään mitään erikoista: olemme jo todenneet puolalaiset sosiaaliseksi kansaksi. Joka päivä joku lähestyy meitä, solkottaen kiihkeästi pitkät tarinat, ennen kuin ehdimme huomauttaa, ettemme ymmärrä sanaakaan. Nämä miehet puhuvat kuitenkin huomattavasti hitaammin, ja englanniksi. He ovat huomanneet seurabussin lähtevän niin pian, etteivät he ehdikään itse käyttää ostamiaan lippuja.

Naamat venähtävät yllättyneeseen hymyyn, kun poikaystäväni tokaisee: ”Te ootte vissiin Suomesta?” Naureskelun lomassa ostamme miesparkojen liput hyvään opiskelijahintaan ja tungemme tiemme lähtöaulaan. Kierros alkaa kauhistuttavan pitkiä lautarappusia pitkin. Kiipeämme satoja askelmia, siistissä jonossa alas, maan uumeniin.


Heti alkuun: klaustrofobisille en missään tapauksessa suosittele. Wieliczkan suolakaivokset on ruuhkaisin ulkomaanihme, jossa olen käynyt. Kävijöitä on noin miljoona vuodessa ja tilat ovat arvattavista syistä ahtaat. Opastetut ryhmät liikkuvat niin tarpeettoman tiiviisti peräkkäin, että oman oppaan tarinointia on toisinaan vaikea kuulla edellä ja perässä menevien ryhmien hälinöiltä. Välillä, etenkin aluksi, se turhauttaa todella.

Yritän kuitenkin antautua elämykselle. Suolakaivokset ovat toista kuin mikään muu, mitä olen ennen nähnyt - oikea köyhän miehen Moria. Harvemmin sitä tulee käytyä 300 metrin syvyydessä maan alla. Ja mistä tahansa seiniä, kattoa tai lattiaa uskaltaakin maistaa, se on totisesti suolaista kiveä.


Ajan- ja muunkin suhteellisuuden taju katoaisi täällä nopeasti. Paikoin sileäksi kuluneet, paikoin rosoiset käytävät ja salit kaikuineen ja pimeine soppineen ovat tarunhohtoista käveltävää. Louhinnat on aloitettu jo keskiajalla, ja näkymät alas syvimpiin kuiluihin tai ylös, synkimpiin pystysuuntaan kulkeviin tunneleihin kiihottavat mielikuvitusta monellakin tavalla. Eräässä erityisen korkeassa salissa on kuulemma lennetty kuumailmapallolla ja tehty benjihyppyjä. Harmistuneena kuikuilen sivuilleni, puomeilla ja köysillä suljettuihin käytäviin, joista liian monet tuntuvat jännittävämmiltä kuin ne, joita pitkin etenemme rivimarssia. Turisteille on avoinna vain murto-osa, sillä kaivos on edelleen toiminnassa ja yli kolmesataa kilometriä pitkässä käytäväverkostossa eksyminen on tietysti todellinen riski.

Syvimmiltä osastoilta löytyy runollisia järviä ja vesikanavia. Sinne tipahtaa meiltäkin muutama toivomuskolikko. Molskahdus kaikuu pitkin pimeitä seiniä. Kostea, suolainen ilma tuntuu uskomattoman puhtaalta ja helpolta hengittää, ja kaivoksen yhteydessä onkin oppaan mukaan kylpylä ja keuhkoparantola. Suolavesi osaa kuitenkin olla vaarallistakin: hukkuminen on varmaa, jos lautta kääntyy ympäri ahtaassa käytävässä. Erityisesti se raukka, joka jää veneen alle, on tuomittu märkään hautaan, sillä vesi on liian suolaista, jotta turvaan voisi sukeltaa.


Muitakin vaaroja entisaikojen kaivostoimintaan liittyi. Maasta vuotaa kaivoskäytäviin jatkuvasti kaasuja, jotka pitää polttaa hitaasti pois, jotta niiden kerääntymät eivät räjähtäisi kaivosmiesten lyhdyistä. Muinoin polttaminen tehtiin hengenvaarallisesti, juuri ja juuri kytevillä turvetupoilla. Tämä ja monet muut vanhat kaivostoimet on havainnollistettu turistitiloihin näyttelyillä, joissa on esillä nukkeja ja vanhoja työkaluja. Muuta ”tekaistua” antia ovat kymmenet suolapatsaat demonisista kaivostontuista (ne ovat kaikkialla!) ja kaivoksissa vierailleista kuuluisuuksista, esimerkiksi Nikolaus Copernicuksesta ja J.W. von Goethesta.


Varsinainen vetonaula on suuri, suolakivistä pujotelluin kynttiläkruunuin valaistu katedraali alttareineen ja uskonnollisine taideteoksineen. Jutun viehätys piilee siinä, että koristeiden kaivertajat eivät suinkaan ole olleet taiteilijoita, vaan tavallisia kaivosmiehiä. Hallissa järjestetään myös häitä, tanssiaisia ja muita julkisia tilaisuuksia. Sellaisiin jos kutsuttaisiin, pukeutuisin kyllä hyvin.


Sivuutamme nipin napin parissa sadassa metrissä myytävät ranskalaiset perunat ja krääsät, ja tyydymme viemään mukanamme puritistisesti pelkkiä suolakiviä ja -kristalleja. Käymme vielä lyhyellä bonuskierroksella, jolle halukkaat pääsevät saman lipun hinnalla katselemaan mineraalinäytteitä ja vanhoja vanhoja työkaluja.


Reissun suurin jännitysmomentti on matka takaisin ylös, sillä se suoritetaan sulloutuneena muutaman kuution vetoiseen, linnunhäkkimäiseen hissiin (kuvassa). Sekä nopeus että räminä ovat melkoiset, ja helpotus suuri, kun punainen merkkivalo syttyy, ovi avataan ja päivänvalosta saa ensimmäiset maistiaiset muutamaan tuntiin. Kuulun luultavasti kuitenkin huomattavaan vähemmistöön, kun väitän, että olisin mieluummin noussut portaita.


Palaamme Krakovaan alkuiltapäivästä, epävakaaseen säähän, Vanhan kaupungin länsiliepeille, bussilla, joka on taas tupaten täynnä ja myöhässä. Sadekuuroista huolimatta maistelemme vielä puistojen ja torien ihmeitä ja käymme kehutussa kasviskahvilassa pettymyksellisen pienellä mutta erinomaisen maukkaalla välipalalla. (Kunpa tietäisin, mitä ne niihin soijaleikkeisiinsä panivat! Vihreitä ja punaisia pilkkuja ainakin…) Kokeilemme myös kahta kuuluisinta paikallisspesiaalia, mahataudin uhallakin: ostamme kurttuisilta kadunvarsimummoilta kuivia, suolaisia rinkeleitä ja vuohen maidosta puserrettua savujuustoa. En voi sanoa ihastuneeni kumpaankaan, mutta halpoja olivat, ja tuli oikein eteläisemmän maan tunnelmat, kun kielitaidottomat myyjät joutuivat hintaa kysyttäessä raapustamaan numeroita pahvilaatikon kulmaan.

Päivän löytö odotti Verkahallin kimmeltävää krääsää täyteen ahdetuissa vitriineissä. Olin päättänyt, etten lähtisi Krakovasta ilman sen symbolia. Halusin oman lohikäärmepatsaan ja löysin pienimmän ja ihanimman. Tässä, hyvät ihmiset, on Krakovan satuja ja charmia paljon enemmän kuin painonsa verran:


Käykää ihmeessä Puolassa ja stay tuned:
  • Seuraavassa jaksossa se vaikein ja odotetuin: Auschwitz-Birkenau. (Ush sentään…)
  • Käsinettä, tunikaa ja sukkaa pukkaa vielä tänä talvena…

28.12.2008

Joulusalat julki!

Nyt, kun lahjat on lahjottu, voin vihdoin paljastaa, mitä olen tässä kuussa askarrellut!
Mutta…
Jouluateriahan pitää aina aloittaa karjalanpiirakalla, ennen varsinaisiin lämpimiin ruokiin ryhtymistä. Otetaan nytkin siis maistiaisiksi pari Totoro-aiheista joulukorttia, jotka huolekkaasti tussasin likkakavereilleni:


Sitten hieman rosollisia sävyjä:

Celtic Cable Neckwarmer - revisited
(Storm Moon Knits)
Lanka: Syvänpunainen Novita 7 veljestä
Puikot: 3,5 & 3
Napit: Esitelty aiemmin.


Valitan, jos pikku joulukalenterini päättyi antikliimaksiin. Niin nätit napit, eivätkä ne menneetkään mihinkään jännään, vaan ihan vanhaan villitykseen. Tämä joulu/Karjala-hengessä neulottu versio on muuten samanlainen kuin aiempi irlantilaisversiokin, mutta laitoin siihen kolme nappia ja kutistin nappilistaa. Ohjeen mukaan tehtynä nappilista jää töröttämään, mutta kun vähensin siitä pari kerrosta ja neuloin sen astetta ohuemmilla puikoilla, lopputulos oli huomattavasti siistimpi. Kehtasin siis pistää tämän serkkuni pakettiin, yhdessä nostalgisen Starzinger-DVD:n kanssa.


No, nyt tulee kinkku!

Cthulhu-pussi (Arcana Vitae)
Lanka: Musta Novita Nalle & Vihreä Novita Wool (Nallea ei saanut riittävän myrkyllisissä vihreän sävyissä…)
Puikot: 3


Myönnän, ettei lahjapajani ollut erityisen tuottoisa tänä vuonna, kun pääruokakin on näin pieni… Projektina tässä oli jotain tyydyttävää, vaikka kirjoneule ei leipälajini olekaan. Sen verran modasin, että suljinnauha ei ole i-cordia kuten ohjeessa, vaan letitetty. Huomatkaa, kuinka kuviot muistuttavat riemastuttavasti piiritanssiin ryhtyneitä mustekaloja.

Tämän sai viktoriaaniseen kauhuun hurahtanut pikkuveljeni. Jemmatkoon siihen sitten plektroja, noppia, kutistettuja päitä tai mitä hyvänsä.


Jälkiruoaksi jotain pientä:

Algerian Love Knot -rintakoru (Ravelry)
Lanka: Tumman & vaalean vihreä Aida-virkkauslanka kaksikertaisena
Koukku: 2,5


Yhden illan hätäinen luomus äidille. Akryylimaalaus, jota suunnittelin lahjaksi, ei ottanut onnistuakseen, joten tuli kiire keksiä muuta. Ohje on oikeastaan kaulakoruun, mutta tein rintaneulan. Lisäksi tämä palveli rusettina trendikkään, sanomalehdestä kääräistyn lahjapaketin päällä. Kuvion voi ohjeen suunnittelijan, Nichole Vervillen mukaan bongata myös Casino Royale -leffasta. Ehkä värien vuoksi ajattelen itse ensimmäisenä neliapilaa.

Koska käytin dramaattisesti erilaista lankaa kuin ohjeessa, päädyin yrityksen ja erehdyksen kautta huomattavasti neuvottuja suurempiin silmukkamääriin, mutta muoto on sama. Lankavalintani tuotti myös miellyttävän jäykän ja napakan lopputuloksen.
--
Sitten tiukka ote täydestä vatsasta ja jatkamaan lomaa! Avaan suuni taas uuden, ehomman vuoden puolella. Olkoon se varma ja pirteä kuin Pikku Myy tai retiisi.

23.12.2008

Kun tieto muutti fantasia(a)n

Oletteko vilkuilleet lapsille ja nuorille suunnattuja kirjahyllyjä viime aikoina? Joko kaupoissa tai kirjastoissa? Sieltä avautuu pitkä rivi demoninmetsästysopasta, lohikäärmerotukirjaa, velho-ensyklopediaa, jopa merirosvojen tapoja erittelevää piratologiaa. Paradoksaalinen ”fantasiatieto” on parin viime vuoden aikana suorastaan räjähtänyt pitkin kirjamarkkinoita.

Viime vuosikymmenellä lapsille kaupusteltiin kaunokirjallisuuden ohella erilaisia käsikirjoja, näin olet näppärä -hengessä. Tupun, Hupun ja Lupun tähdittämiä "Sudenpentujen käsikirjoja" ilmestyi pienen pinon verran. Myös hieman vanhempi ”Vakoojan käsikirja” jatko-osineen oli monissa korttelijengeissä kestoklassikko. Nämä kirjat opastivat nuorta maanläheiseen ja käytännölliseen suuntaan: niissä oli leikkivinkkejä, apua luonnossa liikkumiseen ja omien salakielten kehittelemiseen, ruokaohjeita ja kiinnostavia triviafaktoja esimerkiksi eläinmaailmasta. Neuvottiin perustamaan oma luontopolku ja pujottelemaan viinipullon korkeista hyttysverkko. Nuorta kannustettiin liikkumaan, ulkoilemaan ja tekemään käsillään, mikä oli tietenkin hyvin tervehenkistä.

Mutta oliko se vanhanaikaista?

Fantasia ja scifi ovat valtavirtaistuneet 2000-luvulla huomattavasti, erityisesti Harry Potterin myötä, jonka oheiskirjoihin kuuluvat ”Huispaus kautta aikojen” ja ”Ihmeotukset ja niiden olinpaikat” ovatkin myös fantasiatiedon kantaisiä. Samalla postmoderni aikakausi on hämärtänyt toden ja fantasian rajoja. Fantasia levittää lonkeroitaan yhä laajemmalle arkimaailmaan, tulee poliittisesti yhä korrektimmaksi, alueeltaan yhä laajemmaksi ja kasvattaa täten imuvoimansakin monikertaiseksi. Kun aikuisillekin on jo sallittua pitää tontuista ja lohikäärmeistä, ei lapsillekaan enää voi iskeä käteen pelkkää viinipullon korkkia ja käskeä vähän askartelemaan. Nykynuori tuntee oikeutensa pilvilinnoihin, taikuuteen ja toisiin maailmoihin.

Tähän saumaan iskee fantasiatieto, joka ei neuvo leikkimään, vaan on jo itsessään leikki. Jokaisen fantasiatietokirjan kansiin on koottu valmis mytologia, jota joko on tai ei ole sidottu tuttuihin kaunokirjallisiin sarjoihin. Sisältö on vain valmista raaka-ainetta lukijan omiin kuvitelmiin. Materiaalisesti nämä kirjat taas ovat usein näyttäviä ja esinemäisiä. Sivut saattavat esimerkiksi jäljitellä väriltään ja tekstuuriltaan vanhaa paperia tai kirjan väliin on ehkä kerätty ”lehtileikkeitä” tai konkreettisempiakin ”näytteitä” kirjan käsittelemästä aiheesta, vaikkapa lohikäärmeen suomuja. Tämä antaa fantasiatietokirjoille lelumaisen, kokemuksellisen vivahteen. Lisäksi lohikäärmeiden jalostus tai ihmissusien kesyttäminen esitetään tässä genressä totena ja tieteenä, usein jopa todellinen kirjailija piilotetaan kiinnostavamman, fantasiaa elävän ja vitsikkäästi nimetyn kirjailijahahmon taakse. Fantasiatietokirjat esiintyvät näin paitsi symbolisina, myös mahdollisimman konkreettisina fantasian ja toden välikappaleina, todisteina siitä, että niiden esittelemät taruolennot ovat totta, lupauksina hurjista seikkailuista.

Nuoret, joista 90-luvun käsikirjat yrittivät kasvattaa fyysisesti terveitä ja käsistään käteviä, imaistaan nyt siis abstrakteihin mielikuviin oppimaan unelmointia. Onko konkreettisista arvostuksista siis siirrytty abstrakteihin? Ovatko äly ja luovuus siis kapuamassa fyysisiä avuja kunnioitetumpaan asemaan? Kovin korkealentoisia johtopäätöksiä ei ehkä kannata tehdä, varsinkaan, kun mikään fantasiatietokirja ei vielä ole noussut huomattavaksi myynti- tai mediamenestykseksi. Mutta ajankuvaan tämä kuuluu.

Here be dragons.

PS:
--
Arvosteluni fantasiatietokirjasta ”Lohikäärme – hoito ja kasvatus” on luettavissa Risingshadow.netissä.
--
Palailen fantasian uusiin aluevaltauksiin piakkoin, ensi kerralla uuskumman näkökulmasta.
--
Oman näköistä joulua jokaiselle! Pahoittelen blogipäivitysten joulukuista arvaamattomuutta. Johtuu lomareissuistani.

10.12.2008

Haman tarina jatkuu, alpakan alkaa

Suuremmat ja kauniimmat joulupostaukset saavat odottaa tenttikauden päättymistä. Tässä välissä kuitenkin muutama innostava pikkuilmoitus:

1. Loimme hamahelmistä jälleen uuden hirviön!

Let’s call it Bubble Bobble cuteness.

2. Jyväskylään on avattu uusi lankakauppa, Poppeli, joka on pääasiassa Garnstudio-lankojen jälleenmyyjä. Pikkupuoti on aivan kävelykadun tuntumassa, mutta piilotettu ovelasti hämärälle Keskuskadulle, joka tuo mieleen Jyväskylää huomattavasti synkempien kaupunkien ostoskujat kapisine kissoineen ja pahvilaatikoissa asuvine maailmanlopunprofeettoineen. Kaupassa sisällä oli kuitenkin pienen käsityöpuodin leppoisa meininki, ja myyjä oli erittäin hyväntuulinen ja palvelualtis. Lankalaatuja ei löydy paljoakaan, mutta värivalikoimat ovat erinomaiset: tuskanhiki meinasi tulla, kun arvoin minkä värisen Alpacan valitsisin hanskaprojektiini. Olisi ollut niin montaa ihanaa siniviolettia ja wasabia ja mudanvihreää.


Päädyin tällaiseen eiminkäänväriseen juuri sen määrittelemättömyyden vuoksi. On siinä häivähdys sinistä ja vihreää ja sinivihreää, vähän ruskeaa ja ehkä harmaatakin, mutta mitä näiden kaikkien summasta tulee on ihana arvoitus.

Ostin kaksi kerää ja kyhään niistä joulunajan matkoilla Knottyt. Vanhoista sormikkaista tulee kohta kynnet läpi, enkä viitsi raahata isompia projekteja mukana pitkin Suomea. (Isoista projekteista puheen ollen, tunikan etukappale valmistunee tällä viikolla…)

28.11.2008

Raikas tuunahdus

Tylsyys on tappava tauti. Siksi on äärimmäisen kohtalokasta, että parhaat kotimaisilla markkinoilla olevat luentokansiot ovat yksivärisiä.

Vaan eipä hätiä! Tuunaushan on in. Loihdin siis kahteen luentokansiooni teemaan sopivat kansikuvat.

***

Tähän mustaan kansioon keräilin lukioaikoinani erilaisia portfolioita, ja nyt siellä kulkevat kaikki kirjallisuuteen ja kulttuuriin liittyvät muistiinpanoni: venäläiset formalistit, kreikkalaisten jumalten sukupuu, Nuoren Wertherin kärsimykset ja paljon muuta. Kanteen oli saatava jokin kirjallinen merkkihahmo ja kukapa sopisi paremmin leijumaan mustuuteen kuin ”elämäni mies”, Nuuskamuikkunen. Hän ei ainakaan tunne oloaan yksinäiseksi siellä.
(Klikkaamalla kuvaa pääset ihastelemaan Nuuskiksen ilmettäkin! ...ainakin joillain selaimilla.)


Näin se kävi: Hahmottelin herran piirustuspaperille lyijykynällä, lisäsin haalean häivähdyksen vesivärejä, ja lopulta piirsin rajat ja tekstuurit intialaisella tussilla. Leikkasin valmiit, kuivuneet kuviot irti paperista ja askartelin niiden perusteella suunnilleen samanmuotoiset, mutta hieman suuremmat palat kontaktimuovia. Sitten vain muovista taustapaperi pois, paperinukke siihen keskelle, kuvapuoli liimaan päin. Ja kas: käsissä on valmis tarra, jota voi vielä rauhassa mallata eri puolille kansiota! Alle puolenkin sentin ”saumavaroilla” pysyy kiinni.
Kuvan aihe on napattu Tove Janssonin iki-ihanasta kuvakirjasta ”Kuka lohduttaisi Nyytiä?”. Jos omaan piirtotaitoon ei ole riittävää luottamusta, voi toki leikellä kuvia korteista ja lehdistäkin.

***

Samanlaisen mutta sinisen kansion ostin kielikurssien muistiinpanoja varten. Lähinnä paperia palaa englannin erikoisuuksiin, mutta samoihin kansiin talletan myös suomen kieltä ja yleistä kielitiedettä koskevat laput. Vaikka irlantilainen opettaja hieman hämmästelikin luomustani, valitsin ”Union Jackin” ilman poliittisia taka-ajatuksia. Se on englanninkielisten maiden lipuista esteettisin ja pitää ehkä sisällään pientä punk/new wave -henkeä. Not to mention London, the jolly good metropolis.


Näin se kävi: Katsoin mallia ja laskin mittasuhteet Otavan tietosanakirjan kuvasta. Piirsin lyijykynällä pieniä apumerkkejä tarkasti mitattuihin kohtiin kannen laitoihin. Vedin merkkien perusteella maalarinteipit, joiden väliset alueet maalasin paksuilla akryylimaaleilla. Ensin työstin valkoiset, sitten punaiset raidat. Väliin suosittelen parin tunnin kuivatusta. Maalaus on kestänyt moitteettomana jo kuukausia, vaikken ole päällystänyt sitä millään.


Ilman tunetuksia näitä kansioita saa siis ainakin Suomalaisesta kirjakaupasta noin viiden euron hintaan. Todella jämäköitä ja sopivan paksuisia kuljeteltaviksi. (o_o)=b

14.11.2008

Teeny-weeny little things & tiddlywinks

Lahtelaisessa ompelukonekaupassa oli nappiale. Sieppasin sieltä mukaan neljä tällaista lystikästä faaraota. Mielikuvitukseni ei vielä mitenkään riitä arvaamaan, mihin nämä voisi säädyllisesti kiinnittää, mutta jos muutaman napin ostaminen kerran piristää päivää, niin miksipä ei…


Nämä nätit, metalliset edelweiss-napit sen sijaan ostin ihan tarpeeseen. Että millaiseen?
Jaa, jaa… siinäpä teille joulukalenteria.
Myyjä väitti, että metalliset napit on aina ommeltava vahvalla nappilangalla, muuten ne rispaavat itsensä irti alta aikayksikön. Saipa sitten myytyä minulle rullan viininpunaista sellaistakin.


Savolaisella iso-isälläni oli tähtikirkkaina öinä tapana tokaista, että näkyy nappikauppa olevan auki. :)


Siksi toisekseen, neuloin itselleni tunikan etu- ja takakappaleiden välissä uudet ranteenlämmittimet. Eli nyt olen varmaan virallisesti eniten neulottuja kynsikkäitä omistava henkilö tässä valtakunnassa.



Ohje: Del Mar (Spindlicity)
Lanka: Vihreänkirjava Aade Long
Puikot: 4,0

Nämä kehkeytyivät siis Revontuli-huivin jälkensä jättämistä jämistä. Lanka oli ohjeeseen liian ohutta, joten jouduin kokeilemaan useampaa puikkokokoa ja silmukkamäärää, ennen kuin sopiva löytyi (->4,0 & L/XL). Modifioin ohjetta myös lisäämällä ranteeseen 1o1n-joustinta ja neulomalla kuvion lopusta alkuun, ranteesta sormiin. Näin suulle ei jäänyt ohjeiden mukaisissa hansikoissa olevaa runollista läppää, jonka rullautuminen olisi vain tehnyt minut hulluksi.


Tämä oli projektina helppo ja sutjakka, ja lopputulos on mukavan rustiikkinen. Suosittelisin vaikka ensimmäiseksi pitsineuloskokeiluksi.
Peukalon kohta ei kuitenkaan ole aivan sopiva, ei ainakaan minun käteeni: hanskat tuppaavat kiertymään niin, ettei pitsikuvio enää olekaan keskellä käden selkää, vaan vaeltaa missä milloinkin. Olenko muka niin levoton, että neuleistanikin tulee levottomia?

2.11.2008

Arkimurkinaa

Nyt seuraa hyvin henkilökohtainen paljastus. Aion nimittäin esitellä mitä kokkaan ja syön. Siis jatkuvasti. Arkena ja sunnuntaina.

Saatte ihan kaiken, reseptitkin. Laskekaa niiden pohjalta ravintoarvot, jos haluatte, enhän minä sitä millään estä. Mutta tällä minä vain elän: sekalaisilla soijasuikalewokeilla ja kasvishernekeitolla.

Suikalewokki on suunnattu kaikille niille oravanpyörässä lenkkeileville, jotka järsivät roiskeläppien reunoja ja kurkottelevat kylmäaltaista muita mitä karmeimpia eineksiä, koska heillä ”ei ole aikaa laittaa ruokaa”. Tämä valmistuu viidessätoista minuutissa eikä kyllästymisvaaraakaan ole, koska muuntelumahdollisuukset ovat lähes rajattomat.

Hernesoppaohjeesta taas saatte kiittää säätä. Aina kun maa ja lahkeensuut täyttyvät kurasta tai loskasta, minun alkaa tehdä mieli keittoa. Vanha kunnon hernerokka lämmittää, varsinkin, jos lisää reilummin pippuria!

--

Suikalewokki
(kahdelle)

1 annospaketti maustamattomia (kevyt-)nuudeleita
vettä
ripaus suolaa

n. 2 kourallista soijasuikaleita
vettä
0,5 kasvisliemikuutiota
(1-2 valkosipulin kynttä)
1 pienehkö sipuli tai vastaava määrä kevätsipulin varsia
1 paprika tai puolikas kesäkurpitsa
liraus (n. 1 rkl) mitä hyvänsä ruoanlaittoon sopivaa öljyä (esim. rypsiöljyä)
makusi mukaisia itämaishenkisiä mausteita (esim. jotain masalaa, chiliä, currya, kanelia, soijakastiketta…)

1. Ota avaamaton annospakkaus nuudeleita ja murskaa sisältö käsin puristelemalla suupalan pituisiksi pätkiksi. (Tämä helpottaa paitsi nuudeleiden syömistä myös niiden sekoittamista muihin aineksiin.) Keitä pari minuuttia suolalla maustetussa vedessä.

2. Laita käsittelemättömät soijasuikaleet laakealle, korkeareunaiselle paistinpannulle (tai, jos sinulla on kyseenalainen onni omistaa asioita, wokkipannuun). Valuta niiden päälle sen verran vettä, että ne melkein jäävät pinnan alle. Lisää joukkoon puolikas kasvisliemikuutio ja halutessasi loraus soijakastiketta.

3. Keitä soijasuikaleita korkealla lämmöllä kunnes vesi haihtuu.

4. Sitä odotellessasi, kuori ja hienonna sipuli ja valkosipuli. Pese ja suikaloi muut päivän vihannekset.

5. Kun pannu on miltei kuiva, sysi kypsyneet soijasuikaleet sen peränurkkaan ja lorauta öljyä raivaamasi tilaan.

6. Tupsauttele öljyyn valitsemasi kuivat mausteet ja tiristä niitä hetki öljytilkassa. Tämä houkuttelee mausteiden maut esiin ja tekee niistä mukavan tahnan, joka tarttuu koko sörsseliin.

7. Tiputa hieman lämpöä ja lisää pilkkomasi sipulit ja kasvikset pannuun. Paistele muutama minuutti.

8. Valuta ja lisää nuudelit. Sekoita hyvin ja tarkista vielä maut. Jos jotain tuntuu puuttuvan, helppo pelastus on viskata päälle vähän soijakastiketta.

9. Paista vielä muutama minuutti ja kaada lasillinen maitoa seuraksi.


! Muunteluehdotuksia:
  • Kiireessä myös valmiit pakastewokkivihannekset käyvät tuoreiden sijasta.
  • Kokeile pilkkoa sekaan omena tai tölkillinen ananasrenkaita. Ananasmehuakin voi lorauttaa sekaan mausteiden tiristämisen jälkeen.
  • Mausteiden kanssa samaan öljylätäkköön voi laittaa myös kourallisen kuorittuja maapähkinöitä tai auringonkukansiemeniä.
  • Lisää pannulle nuudeleiden sijaan n. 2 dl ruokajogurttia tai kookosmaitoa ja hauduta – kastiketta riisille!


Hernesoppa
- Latvuston tapaan
(kattilallinen; riittää noin kuudelle hengelle tai viikonlopuksi kahdelle)

0,5 pss luomuherneitä
1,5 l vettä
1 kasvisliemikuutio
mustapippuria
0,5-2 sipulia (sipulien koon ja fiiliksen mukaan)
2-3 porkkanaa
n.1,5 dl soijarouhetta

1. Vaikein osuus on muistaa laittaa herneet likoamaan jo edellisenä iltana. Kun tästä on selvitty, loppu on oikeastaan hajamielistä maustamista ja hämmentelyä…

2. Kun herneet ovat turvonneet, ne kannattaa vielä huuhtaista ja valuttaa ennen kuin mittaa kattilaan varsinaiset keittovedet.

3. Laita kattila tulelle, heitä kasvisliemikuutio sekaan sulamaan ja siirry kasvisten kuorintaan ja pilkontaan. Itse hakkaan sekä sipulin että porkkanat melko hienoksi.

4. Lisää varovasti kattilaan pilkotut kasvikset sekä makusi mukaan mustapippuria. Huomioi, että vähäinen teelusikallinenkin tuntuu pitkän hauduttamisen jälkeen koko keitossa!

5. Kun keiton tekele enteilee kiehumista, tiputa levyn lämpö alimpaan tai toiseksi alimpaan pykälään. Laita sitten kansi päälle ja jätä hautumaan noin puoleksitoista – kahdeksi tunniksi.

6. Nyt voit vaikka harhautua sohvannurkkaan hyvän sarjakuva-albumin kanssa tai siivota tarmokkaana koko kirjahyllyn, kunhan välillä käyt kurkistamassa ja hämmentämässä.

7. Kun soppa alkaa näyttää syömäkelpoiselta, mittaa keittoon soijarouhe ja sekoita. Rouheen pitäisi pehmetä jo viidessä minuutissa, mutta se imee enemmän makua, jos sitä keittää pidempään. Pääasia, että herneiden kokonaiskeittoajaksi tulee noin kaksi tuntia, sillä ne ovat sitkeitä paskiaisia.

8. Kulho kauniiseen käteen ja aterialle! Jos jääkaappisi on opiskelijamaisen pieni eikä ruokaseuraa ole tiedossa, ei hätää: keitto säilyy kannen alla huoneen lämmössäkin päivän tai pari, siinä kun ei ole lihaa. :)

--

Tähän joukon jatkoksi voisi kai lisätä yhden tylsistä lempiherkuistani eli riisipuuron, mutta sitähän kaikki osaavat keittää muutenkin. Voin silti vinkata, että rasvattomaan maitoon sitä ei kannata keittää. Kokemuksesta tiedän, että tulee vain porua pohjaanpalaneista kokkareista, eikä makukaan ole samanmoinen kuin kevytmaitoon tehdyssä puurossa. Ja opiskelijaruokaa sekin - kattilallinen namia maksaa vain euron. ;)

Ensi kerralla jotain korkealentoisempaa. Nyt syödään!

19.10.2008

Jotain tapahtuu tässäkin päässä...

(Kirjallisuuden opinnoissa on juuri puhuttu polysemiasta, jonka voi ilmetä esimerkiksi homonyymeinä. >So hope you like the HEADline…and puns.)

Kuten vakituiset lukijat tietävätkin, puikoillani on nyt hieman pitkäaikaisempi projekti – tunika, josta alkaa olla kasassa vasta takakappale. Pysyäkseni blogiuskottavana päätin siis turvautaua vanhaan tuotantoon. Turns out, että naulakostani löytyi runsaasti eri mallisia, eri paksuisia päähineitä. *grhm* Vihreitä päähineitä.


Calorimetry (Knitty, Winter 2006)

Lanka: Novita 7 Veljestä Raita



Neuloin tämä suursuositun pannan alun perin pelkästään pyöräilykypärän alla käytettäväksi. Mutta Calorimetry ei olekaan suosittu syyttä: se osoittautui niin hyväksi päähineeksi pitkätukkaiselle, että olen päätynyt käyttämään sitä vuoden ympäri. (Kyllä, myös kesällä. Olin kesätöissä kaupungin istutuksia kitkemässä ja ruusupuskia leikkaamassa ja kaipasin korvilleni suomalaista villaa melkein joka toinen päivä. On ilmoja pidellyt… :/)


Coronet (Knitty, Winter 2003)

Lanka: Novita Mambo



Vuosi sitten hoksasin, ettei minulla ole paksumpaa pipoa. Kiireesti kudoin sitten tällaisen, eikä koko talvena tietenkään tullut niitä silmämunatkin huurtavia pakkasia, joista aivan varmasti olisi nautittu koko maassa, jos minä vain olisin jättänyt tämän projektin tekemättä. Toisin sanoen, vähällä käytöllä on ollut.


Maastobaskeri

Lanka: Novita Nalle Colori



Kaikki minua vähänkään tuntevat tuntevat myös kiintymykseni muodottomiin myssyihin. Sanomattakin selvää siis, että pidän baskereista. Tämän sävelsin itse, aloittaen suulta ja lopettaen keskikavennuksiin. Muuten ihan tavallisen tasaista lisäystä ja kavennusta, mutta suun ”otsanauha” on taitettu ja ommeltu kaksinkerroin jottei se venyisi. Tämä onkin pitkäaikainen monen sään luottohattu. :)
Tulevasta sen verran, että valmistelen yliopiston kirjoituskurssille asiatekstiä uuskummasta. Se ilmestyy luultavasti lopulta myös tänne ja Wikipediaan.

12.10.2008

Pitkin Puolaa 2: Krakova antaa kaikkensa

Aamu nousee kuumana ja enteilee vielä kuumempaa päivää. Jo yhdeksältä hotellin pitsiverhojen läpi paistaa julman valkoinen helle. On torstai.

Ikkunamme alla verkkainen kulkuri etsii tyhjiä pulloja suuresta, tiilenpunaisesta roskalaatikosta. Sillä on pölyiset haalarit ja jonkinlainen henkarista taivuteltu apuväline. Nenä on kuitenkin saman värinen kuin muukin naama ja silmät kirkkaammat kuin yhdelläkään suomalaisella puistokemistillä. Katselen hampaita pestessäni, kuinka ruttuinen muovipullo toisensa jälkeen katoaa muhkuraiseen kangaskassiin. Puolalaisissa pulloissa ei ole pantteja, mutta kierrätyskeskusten täytyy ilmeisesti maksaa niistä jonkinlaisia löytöpalkkioita.

Huoneen hintaan kuuluva aamupala tarjoillaan kellarikerrokseen piilotetussa nettikahvilassa. Siellä selviää, että täkäläiset ilmeisesti aloittavat aamunsa huomattavalla määrällä vaaleaa leipää, juustoa ja tuorejuustoa. Lisäksi saamme yhden paikallisen omenan nenää kohti. Ne ovat niin pehmeitä ja makeita, että malto melkein liukenee suuhun. Palanpainikkeeksi haudutan aivan liian vahvaa Ceylon-teetä, jonka pakkauksessa kerrotaan liikuttava tarina miehestä, joka halusi parantaa universumin ja lähentää ihmisiä myymällä maailman parasta teetä. En usko koskaan lukeneeni mitään niin intoutunutta yhdenkään elintarvikkeen kyljestä.

Tie vanhaan kaupunkiin tuntuu jo tutulta. Tottuneesti kierrämme hitaimmat liikennevalot ja tarkistamme huoltoaseman taulusta lämpötilan: 29 astetta. Onneksi jo käytännössä kiiltelen aurinkorasvasta.

Ensimmäinen kohteemme on Czartoryski-museo, huomaamaton, antiikkinen asuintalo, jonka jokaisessa ikkunassa on pikkuruinen lasimaalaus valkoisesta ratsumiehestä. Kävelemme oven ohi pariin kertaan ennen kuin edes hoksaamme sitä – ei uskoisi, että vaatimattoman puuoven takana pursuilee kolmessa kerroksessa täysin töllistelykelpoisia kulttuuriaarteita, jotka muuan paikallinen prinsessa keräili sotia sitten.

Lippuluukulla näytämme toiveikkaasti ei-kansainvälisiä SYL:n opiskelijakorttejamme. Viluisen näköinen, laiha nainen pudistelee tietäväisesti päätään ja sanoo, että vain ISCS-kortit oikeuttavat kaipaamaamme 50% alennukseen. Koko hintakaan ei olisi kuin kymmenen zlotya, noin kolme euroa, mutta pienen laskelmoivan mutristelun jälkeen myyjä myöntyy ja myy meille opiskelijaliput. Tällä museoparalla on totisesti oltava pulaa asiakkaista.

Eikä käytävillä tosiaan kävelekään vastaan kuin muutama muu naama, kun vilkuilemme Turkin kuninkaan prameaa shakkilautaa ja Chopinin kipsistä kuolinnaamiota. Toisessa kerroksessa, vanhojen aseiden osastolla herätämme meissä horrostavat pienet larppaajat ja ryhdymme ”minkä hilparin sä näistä ottaisit?” –leikkiin. Hieman edempää löytyy vielä antiikkisempia aarteita: muumioituja lintuja, sarkofageja ja etruskipatsaita nukkuvista nymfeistä. Vilkuilemme tunnollisesti kaikki läpi, mutta narisevat portaat kutsuvat yläkertaan, mustaan huoneeseen, jonka takia ylipäätään halusin Czartoryskin suvun nurkkiin nuuskimaan.

Paljoa en ole ehtinyt maailmasta ymmärtämään vielä 20 vuodessa, mutta sen verran minäkin tajuan, että yhdenkään kunnianhimoisen ihmisen ei kannata koskaan piirtää eikä maalata mitään. Leonardo Da Vinci oli nimittäin joskus olemassa, ja Leonardo Da Vinci teki kaiken jo niin paljon paremmin – siunattu ja kirottu olkoon hänen sietämätön lahjakkuutensa. Ja täällä, himmeässä valossa, samettiköysien takana majesteetillisessa yksinäisyydessä se oli ja odotti: Nainen ja kärppä, teos, joka on paitsi Da Vincin kaunein, myös yksi suosikkimaalauksistani koko maailmassa. (Eikä vähiten siksi, että se on innoittanut Philip Pullmania kirjoittamaan His Dark Materials –trilogiansa!)

Ja siinä minä seison, katselemassa mustia helmiä ja suoraa nenää; kangasta, jonka tekstuuri ja valöörit ovat niin hyvin tehtyjä, että sen aavistaa olevan samettia; kärppää, jonka otsa on niin todellinen, että se ihan varmasti on lämmin… Koko huoneessa on vain muutama hiljainen ihminen, ja noin kahden tuhannen kilometrin päässä väkijoukot tungeksivat Louvreen nähdäkseen vilauksenkin paljon muovisemmasta, suttuisemmasta Mona Lisasta. Ihmiset ovat merkillisiä.

Muutamaa Rembrandtia ja henkeäsalpaavan fotorealistista kukka-asetelmaa myöhemmin poukkoilemme taas epätasaisesti kivetyillä toreilla, vielä henkeäsalpaavammassa helteessä. Kurkistelemme kiireettä kojuihin ja putiikkeihin, nappaamme jostain litran Pepsi Maxia ja istumme lopulta muratin peittämän kirkon eteen evästauolle. Minulla on vielä eilisen jättipizzan tähteitä. Vossikat kopistelevat ohi.

Matka jatkuu Wawelin linnamäelle, jonne kaikki Vanhan kaupungin pääkadut vääjäämättä vievät. Se on paikoin iloisen terrakotan punainen, paikoin pahaenteisen ruskea, paikoin ummehtuneen vaalea ja ennen kaikkea vielä massiivisempi kuin olin odottanut. Ratsastajapatsas nostaa hattuaan, kun patikoimme pitkät, loivat portaat katedraalille, jossa valtakunnan kuninkaalliset on kruunattu keskiajasta asti. Eteen avautuu kukkea linnapiha, keskellä ruohon peittämiä raunioita, ympärillä erivärisiä, eriparisia muureja ja torneja. Tuntuu kuin olisi tupsahtanut kesään, jonne joku on unohtanut aristokraattisia rakennuksia vähän joka vuosisadalta.


Mäeltä on myös upeat näkymät kaupungin antennien yli ja alas Vistula-joelle, jonka toisella puolella häämöttää seuraava määränpäämme, Manggha Centre of Japanese Art & Technology, kovasti sen näköinen rakennus, joka voisi löytyä Tokiosta, jos olisi muutaman kymmentä kertaa suurempi.

Laskeudumme toiset portaat mäen juurelle. Siellä rinkelikojujen ja eväslounasta viettävien turistien keskellä ojentelee kaulaansa pronssinen lohikäärmepatsas, kaupungin maskotti. Legendan mukaan linnamäen alla olevissa luolissa asui joskus pimeinä aikoina lohikäärme, joka terrorisoi Krakovaa vaatimalla vatsansa täytteeksi mitä muutakaan kuin vuohia ja sieviä neitsyitä. Lopulta, kun silloinen kuningas nosti panoksia ja lupasi lohikäärmeen kukistajalle tyttärensä käden, eräs erityisen näppärä nuori mies täytti lampaanruhon rikillä ja viskasi sen alas luoliin. Ahnas lohikäärme tietenkin nielaisi sen, vain saadakseen todella polttavan janon. Niinpä otusparka sitten joi ja joi Vistulan vettä kunnes räjähti.

Tarina ei kerro, minne suolenpätkät satoivat, mutta sittemmin noissa luolissa toimi keskiaikainen bordelli ja nyt ympäri kaupunkia kaupustellaan kaikkea lohikäärmeaiheista rojua mitä kuvitella saattaa. Lisäksi joen ja Wawelin jyrkänteiden välissä seisoo nyt tämä röpelöinen veistos, joka syöksee pienen pyrskähdyksen kaasuliekkejä kerran minuutissa.

Ylitämme joen läkähtymäisillämme lämpöasteisiin (yläkuvass Wawel joen toiselta puolelta), joten Manggha-museon viileä hämärä tuntuu harvinaisen tervetulleelta. Laahustamme läpi sen pari varsin vaatimatonta näyttelytilaa, joissa, kuten Czartoryski-museossa, on hädin tuskin ristin sielua. Esillä on huomattavasti Darth Vaderia muistuttavia kenshi-haarniskoja, muutama virtaviivainen katana ja useampi huvittava puupiirros. Vaikka en koskaan aikaisemmin ole nähnyt yhteyttä nykymangan ja puupiirrosperinteen välillä, tämä näyttely totisesti avaa silmäni. Jotkut vuosisatoja sitten piirretyt ilmeet, otukset ja luurangot voisi suoraan jäljentää päättömän kioskimanga-albumin sivuille kenenkään huomaamatta mitään. Lopuksi kuolaamme museokaupassa feodaalikauden ja Tenchu-potionien henkeen muotoiltuja suolasirottimia, mutta hintaa on liikaa. On aika lähteä metsästämään ruokaa.

Suunnistamme kohti juutalaista kaupunginosaa siinä toivossa, että törmäisimme halvan ruokapaikkan ja surkeasti ilmehtivän Iisakin synagogan. Sen kuva löytyi matkaoppaasta junassa ja nauratti hieman liikaa.

Ja reissu on kaiken kaikkiaan menestys. Löydämme ensimmäisenä vanhanaikaisen vihanneskaupan, josta ostamme paikalliset jäätelöpuikot, sitten ulkoilmakirpputorin ja seuraavaksi kahvilan, jossa pöytien virkaa toimittavat antiikkiset ompelukoneet. Seutu on todella rähjäistä verrattuna siihen Krakovaan, jonka tähän mennessä olemme nähneet: kadut kapeita, ihmiset harhailevan näköisiä ja seinät iästä ja liasta laikukkaita. Muutaman väärän synagogan jälkeen löydämme ja valokuvaamme etsimämme surullisen synagogan ja törmäämme kaupan päälle kiinalaiseen ravintolaan. Paikka on klaustrofobinen, mutta asiakaskunta juutalaiseen tapaan asiallisen ja koulutetun näköistä, tarjoilijatäti taas hyvin toimelias. Mikä parasta, annokset ovat kookkaita ja maukkaita, eivätkä maksa kuin noin 3,50 euroa kaikkine nuudeleineen ja salaatteineen päivineen. Jos suomessa olisi tällaisia lounaspaikkoja, opiskelijoiden ruokatukia ei tarvittaisi. Itse asiassa joka kodissa tuskin kaivattaisiin enää liettäkään.

Tyytyväisinä täysiin vatsoihimme kierrämme vielä koko valtavan Galleria Krakowski -kauppakeskuksen matkalla hotellille. Ostamme lystikästä sisustustavaraa myyvästä kaupasta vihreän, hymyilevän mustekalan näköisen silikonisudin.

Ja illalla uni maistuu.

--

Coming up:

Puola-päiväkirjan seuraavassa osassa laskeudumme suolakaivoksiin.

Käsityöpuolella tulossa päähineasiaa.

Kirjallisuuskanavalla puhutaan piakkoin fiktiivisistä tietokirjoista.

Eiks oo kiva, kun on jokaiselle jotain ja mulle vaikka mitä?