Ystävänpäivän jälkilämpöjä

Jos joskus luulit, että ystävänpäivä on kaupallinen juhla, älä luule enää. Siinä on taikaa! 14. helmikuuta kokkaillessani leikkasin eräästä paprikasta pahan kohdan pois - ja huomasin, ettei se ollutkaan yhtään paha. Raukka ei vain osannut ilmaista itseään…


Nyt, jos joskus perustan bändin, en enää tiedä mitä tehdä. Tähän asti paras nimiehdokas on ilman muuta ollut Raised Eyebrows, mutta Paprikasydän on kieltämättä paha kilpailija. :P

***
Asiaan: Tunikan kasaaminen kestää ja kestää, koska en halua sen käyttökelpoisuuden kaatuvan paksuihin ja luikerteleviin saumoihin. Tässä siis välipalaksi vuoden takainen outo tekele, jonka olen unohtanut esitellä:

Kotihihat – Cleaves (Knitty Spring 2005)
Lanka: Novitan Isoveli, sinisenkirjavana
Puikot: 5,0 pyörö- ja sukkapuikot


Tällaista vaatekappaletta ei kaapista vielä löytynyt, joten pitihän se tehdä. Ja siitä tulikin mainio kylmän illan hätävara, vähän niin kuin villasukka ylävartalolle! Olisi kuitenkin pitänyt käyttää paria numeroa suurempia puikkoja. Sillä olisin saanut neuleesta taipuisamman, kuohkeamman ja hihatkin pussittamaan paremmin. Näin ne jäivät tylsiksi, eivätkä lainkaan tavoita sitä draamaa, johon tässä mallissa nimenomaan viehdyin.

Myös vaatteen käytännöllisyydestä voi olla montaa mieltä: sen kummempaan aerobiciin tämän kanssa ei kannata ryhtyä, sillä käsiä on vaikea nostella niin, ettei jättikaulus vaella ja kiepsahtele, mutta tämä on näppärä vetää päälle, kun haluaa vain vähän lämpimämmän ja kodikkaamman olon, eikä hautua kokonaisessa villapaidassa.


Väristä tulee ihanasti mieleen elefantit!

Vanhan maailman sankareita

Edellisestä päivityksestä on taas vierähtänyt maagiset kaksi viikkoa, joten on pakko keksiä jotain kerrottavaa. Vaikka Latvusto siis humiseekin keskitalven hiljaista horrosta, esittelen uudet nörtit perheenlisäykset, ihan hissun kissun vain…

Hama-helmirokko ylsi jo Kolmikulman askartelupuotiinkin, josta sorruimme hankkimaan persikkaista, ihonväristä sortimenttia: nyt voimme kirjavien Nintendo-mönkiäisten lisäksi kunnioittaa myös 8-bittisen suuria sankareita!

Klassinen, menevä Mario-kokeilumme sulahti hieman rumasti, mutta sai korvaukseksi seuralaisia useammastakin sarjansa pelistä. Tunnistatteko?


Goomba (joka ei kai koskaan saa tietää, mikä häneen iski) on poikaystävän käsialaa ja löytyi kaiken muun ihanan ohella joululahjapaketistani. Suunnittelen kiinnittäväni sen tavalla tai toisella beigen olkalaukun läppään. Huomatkaa ammattimainen halkaistujen helmien tekniikka toisessa nilkassa.


Alkuperäisessä Super Mario Brosissa ja Lost Levelsissä esiintyviin mustekaloihin minulla on viha-rakkaussuhde: niin ärsyttäviä vihollisia, niin mukava design.


Muut kaksi epeliä ovat tietenkin Phanto Super Mario Bros 2:sta ja tulikukka Super Mario Worldista.


Ruskeitakin helmiä löytyi lopulta, mikä mahdollisti myös Link-lasinaluset. Tässä hän on, kera miekan ja kilven. (Tri-forcen korvike on pikkuveljeni ompelema ylen tyylikäs patalappu.)


Mutta hei: sokeri on pohjalla! Link on cool, konsoli konsolilta coolimpi, mutta myöntäkää pois, joskus kamerakulmien kaaotisoima ähkiminen ja huitominen käy hermoille. Onneksi voin tästä lähtien purkaa kaikki Legend of Zeldoihin kohdistuvat aggressioni liiskamalla Linkin mahtavan mukini alle!

Huurrehanskat

Sainpas valmiiksi! Olin unohtanut, että inhoan sormien neulomista, joten puikot pysähtyivät hetkeksi joulun jälkeen. Mutta nytpä sattui sopivasti kohdalle sellainen puuteroitu pakkaspäivä, jona saa talvisen tunnelmaisia kuvia. Samalla ratkesi myös langan mystinen väri: jäätynyttä vuorimäntyähän se muistuttaa!



Knotty Alpacas
Ohje: Knotty Gloves (A Life Entangled in Thread, Wool and Needles)
Lanka: Drops Alpaca, vähän reilu kerä
Puikot: 3,0



Nämä ovat jo päässeet päivittäiseen käyttöön, ja tuottavat minulle esteettistä mielihyvää joka kerta, kun vedän ne esiin takin taskusta. Pinta on kauttaaltaan suloisen pörheä ja pehmeä, hypisteltävä kuin pupunpoikanen. Elohopean vajotessa muutaman pakkasasteen alapuolelle nämä eivät kuitenkaan lämmitä riittävästi, ei vaikka kuinka kuvittelisi mielessään Andeilla kiipeileviä alpakoita. Niillä on sitä karvaa paljon paksummin.

Pitkin Puolaa 3: Näin syvälle ei ole ennen vajottu…

Kolmas päivä alkaa sähläten, kilpajuoksussa nousevan auringon kanssa: linja-autoasema on löydettävä ennen kuin tulee tuskaisen kuuma. Mutta vaikka mukana on kolme karttaa, niistä ei ole apua: seisomme täsmälleen sen aukion laidalla, johon pieni sininen linja-autoikoni on merkitty, mutta edessämme ei ole matkakeskusta, vaan kauppakeskus. Laskemme yksi ynnä yksi: lasiseinäinen ostosihme Galleria Krakowski on korkeintaan pari vuotta vanha, kun taas matkaoppaat ovat vuosikymmenen alusta. Näinkin voi käydä: linja-autoasema on muuttanut, ja löydämme sen muutaman korttelin päästä, katukilpien avulla. Onneksi Wieliczkan kylään lähtee autoja kerran tunnissa.

Laukussa on tänään aurinkorasvan sijasta pieni varastollinen myslipatukoita ja jogurttirusinoita. Takaisin kaupunkiin ei tulla ennen iltapäivää: vuorossa on retki eteläiseen kyläpahaseen, Wieliczkaan, joka on noussut maailmankartalle vaikuttavilla suolakaivoksillaan. Kuulin kaivoksista ensimmäisen kerran esiteininä, lukiessani läpi Ellinor Rafaelsenin Katja-kirjoja, joissa norjalainen Nancy Drew’n korvike, Katja, eksyy käytäviin juuri ennen sulkemisaikaa ja jää loukkuun yöksi. Silloin päätin, että joskus minä vielä… Nyt huomaan pohtivani lähinnä sitä, kuinka kummassa lausuisin kylän nimen niin, että natiivikin ymmärtäisi. Lippuluukulla luovutan: ”Two tickets to the salt mines, please.”

Paljon polttaneen näköinen lippunainen kertoo auttavalla englannilla, että lähibussit lähtevät tietenkin juuri sen samaisen Galleria Krakowskin edestä, jonka liepeillä äsken töllistelimme. Ei auta. Marssimme takaisin ja joudumme ostamaan liput automaatista, joka puhuu pelkkää puolaa. Pistämättömällä päättelykyvyllämme saamme kuitenkin koneesta ulos jonkinlaisia lappusia.

Bussi numero 33 mataa ulos kaupungista. Matkaa on vain kymmenen kilometriä, mutta asfalttityöt venyttävät etapin melkein tunnin mittaiseksi. Maisemat muodostuvat lähinnä pylväissään roikkuvista sähkö- ja puhelinjohdoista sekä omalaatuisista sotamuistomerkeistä. Valko-puna-vihreitä huoltoasemia ohitamme ainakin kolme.

Sääli kyllä, odottelu ei lopu vielä perilläkään: kaivoksiin pääsee vain oppaan kera, eikä englanninkielinen karavaani lähde vielä toviin. Tuijottelemme sen hetken yllättävän pientä, kaupungintalomaista rakennusta, jonka katolla on vanhanaikaisia hissikoneistoja. Etupihalla on pieni puutarha ja ovilla parveilee tinanappisiin univormuihin ja valkoisiin kypäriin pukeutuneita oppaita. Poikaystäväni raportoi salakuunnelleensa vessassa kahta suomalaista.

Kun hiivimme vähitellen lippuluukulle, kaksi kolmekymppistä miestä, toinen insinöörin ja toinen penkkiurheilijan näköinen, alkavat jututtaa meitä. Siinä ei ole sinällään mitään erikoista: olemme jo todenneet puolalaiset sosiaaliseksi kansaksi. Joka päivä joku lähestyy meitä, solkottaen kiihkeästi pitkät tarinat, ennen kuin ehdimme huomauttaa, ettemme ymmärrä sanaakaan. Nämä miehet puhuvat kuitenkin huomattavasti hitaammin, ja englanniksi. He ovat huomanneet seurabussin lähtevän niin pian, etteivät he ehdikään itse käyttää ostamiaan lippuja.

Naamat venähtävät yllättyneeseen hymyyn, kun poikaystäväni tokaisee: ”Te ootte vissiin Suomesta?” Naureskelun lomassa ostamme miesparkojen liput hyvään opiskelijahintaan ja tungemme tiemme lähtöaulaan. Kierros alkaa kauhistuttavan pitkiä lautarappusia pitkin. Kiipeämme satoja askelmia, siistissä jonossa alas, maan uumeniin.

Heti alkuun: klaustrofobisille en missään tapauksessa suosittele. Wieliczkan suolakaivokset on ruuhkaisin ulkomaanihme, jossa olen käynyt. Kävijöitä on noin miljoona vuodessa ja tilat ovat arvattavista syistä ahtaat. Opastetut ryhmät liikkuvat niin tarpeettoman tiiviisti peräkkäin, että oman oppaan tarinointia on toisinaan vaikea kuulla edellä ja perässä menevien ryhmien hälinöiltä. Välillä, etenkin aluksi, se turhauttaa todella.

Yritän kuitenkin antautua elämykselle. Suolakaivokset ovat toista kuin mikään muu, mitä olen ennen nähnyt - oikea köyhän miehen Moria. Harvemmin sitä tulee käytyä 300 metrin syvyydessä maan alla. Ja mistä tahansa seiniä, kattoa tai lattiaa uskaltaakin maistaa, se on totisesti suolaista kiveä.

Ajan- ja muunkin suhteellisuuden taju katoaisi täällä nopeasti. Paikoin sileäksi kuluneet, paikoin rosoiset käytävät ja salit kaikuineen ja pimeine soppineen ovat tarunhohtoista käveltävää. Louhinnat on aloitettu jo keskiajalla, ja näkymät alas syvimpiin kuiluihin tai ylös, synkimpiin pystysuuntaan kulkeviin tunneleihin kiihottavat mielikuvitusta monellakin tavalla. Eräässä erityisen korkeassa salissa on kuulemma lennetty kuumailmapallolla ja tehty benjihyppyjä. Harmistuneena kuikuilen sivuilleni, puomeilla ja köysillä suljettuihin käytäviin, joista liian monet tuntuvat jännittävämmiltä kuin ne, joita pitkin etenemme rivimarssia. Turisteille on avoinna vain murto-osa, sillä kaivos on edelleen toiminnassa ja yli kolmesataa kilometriä pitkässä käytäväverkostossa eksyminen on tietysti todellinen riski.

Syvimmiltä osastoilta löytyy runollisia järviä ja vesikanavia. Sinne tipahtaa meiltäkin muutama toivomuskolikko. Molskahdus kaikuu pitkin pimeitä seiniä. Kostea, suolainen ilma tuntuu uskomattoman puhtaalta ja helpolta hengittää, ja kaivoksen yhteydessä onkin oppaan mukaan kylpylä ja keuhkoparantola. Suolavesi osaa kuitenkin olla vaarallistakin: hukkuminen on varmaa, jos lautta kääntyy ympäri ahtaassa käytävässä. Erityisesti se raukka, joka jää veneen alle, on tuomittu märkään hautaan, sillä vesi on liian suolaista, jotta turvaan voisi sukeltaa.

Muitakin vaaroja entisaikojen kaivostoimintaan liittyi. Maasta vuotaa kaivoskäytäviin jatkuvasti kaasuja, jotka pitää polttaa hitaasti pois, jotta niiden kerääntymät eivät räjähtäisi kaivosmiesten lyhdyistä. Muinoin polttaminen tehtiin hengenvaarallisesti, juuri ja juuri kytevillä turvetupoilla. Tämä ja monet muut vanhat kaivostoimet on havainnollistettu turistitiloihin näyttelyillä, joissa on esillä nukkeja ja vanhoja työkaluja. Muuta ”tekaistua” antia ovat kymmenet suolapatsaat demonisista kaivostontuista (ne ovat kaikkialla!) ja kaivoksissa vierailleista kuuluisuuksista, esimerkiksi Nikolaus Copernicuksesta ja J.W. von Goethesta.

Varsinainen vetonaula on suuri, suolakivistä pujotelluin kynttiläkruunuin valaistu katedraali alttareineen ja uskonnollisine taideteoksineen. Jutun viehätys piilee siinä, että koristeiden kaivertajat eivät suinkaan ole olleet taiteilijoita, vaan tavallisia kaivosmiehiä. Hallissa järjestetään myös häitä, tanssiaisia ja muita julkisia tilaisuuksia. Sellaisiin jos kutsuttaisiin, pukeutuisin kyllä hyvin.

Sivuutamme nipin napin parissa sadassa metrissä myytävät ranskalaiset perunat ja krääsät, ja tyydymme viemään mukanamme puritistisesti pelkkiä suolakiviä ja -kristalleja. Käymme vielä lyhyellä bonuskierroksella, jolle halukkaat pääsevät saman lipun hinnalla katselemaan mineraalinäytteitä ja vanhoja vanhoja työkaluja.

Reissun suurin jännitysmomentti on matka takaisin ylös, sillä se suoritetaan sulloutuneena muutaman kuution vetoiseen, linnunhäkkimäiseen hissiin (kuvassa). Sekä nopeus että räminä ovat melkoiset, ja helpotus suuri, kun punainen merkkivalo syttyy, ovi avataan ja päivänvalosta saa ensimmäiset maistiaiset muutamaan tuntiin. Kuulun luultavasti kuitenkin huomattavaan vähemmistöön, kun väitän, että olisin mieluummin noussut portaita.

Palaamme Krakovaan alkuiltapäivästä, epävakaaseen säähän, Vanhan kaupungin länsiliepeille, bussilla, joka on taas tupaten täynnä ja myöhässä. Sadekuuroista huolimatta maistelemme vielä puistojen ja torien ihmeitä ja käymme kehutussa kasviskahvilassa pettymyksellisen pienellä mutta erinomaisen maukkaalla välipalalla. (Kunpa tietäisin, mitä ne niihin soijaleikkeisiinsä panivat! Vihreitä ja punaisia pilkkuja ainakin…) Kokeilemme myös kahta kuuluisinta paikallisspesiaalia, mahataudin uhallakin: ostamme kurttuisilta kadunvarsimummoilta kuivia, suolaisia rinkeleitä ja vuohen maidosta puserrettua savujuustoa. En voi sanoa ihastuneeni kumpaankaan, mutta halpoja olivat, ja tuli oikein eteläisemmän maan tunnelmat, kun kielitaidottomat myyjät joutuivat hintaa kysyttäessä raapustamaan numeroita pahvilaatikon kulmaan.

Päivän löytö odotti Verkahallin kimmeltävää krääsää täyteen ahdetuissa vitriineissä. Olin päättänyt, etten lähtisi Krakovasta ilman sen symbolia. Halusin oman lohikäärmepatsaan ja löysin pienimmän ja ihanimman. Tässä, hyvät ihmiset, on Krakovan satuja ja charmia paljon enemmän kuin painonsa verran:

Käykää ihmeessä Puolassa ja stay tuned:

• Seuraavassa jaksossa se vaikein ja odotetuin: Auschwitz-Birkenau. (Ush sentään…)
• Käsinettä, tunikaa ja sukkaa pukkaa vielä tänä talvena…

Joulusalat julki!

Nyt, kun lahjat on lahjottu, voin vihdoin paljastaa, mitä olen tässä kuussa askarrellut!
Mutta…
Jouluateriahan pitää aina aloittaa karjalanpiirakalla, ennen varsinaisiin lämpimiin ruokiin ryhtymistä. Otetaan nytkin siis maistiaisiksi pari Totoro-aiheista joulukorttia, jotka huolekkaasti tussasin likkakavereilleni:


Sitten hieman rosollisia sävyjä:

Celtic Cable Neckwarmer - revisited (Storm Moon Knits)
Lanka: Syvänpunainen Novita 7 veljestä
Puikot: 3,5 & 3
Napit: Esitelty aiemmin.


Valitan, jos pikku joulukalenterini päättyi antikliimaksiin. Niin nätit napit, eivätkä ne menneetkään mihinkään jännään, vaan ihan vanhaan villitykseen. Tämä joulu/Karjala-hengessä neulottu versio on muuten samanlainen kuin aiempi irlantilaisversiokin, mutta laitoin siihen kolme nappia ja kutistin nappilistaa. Ohjeen mukaan tehtynä nappilista jää töröttämään, mutta kun vähensin siitä pari kerrosta ja neuloin sen astetta ohuemmilla puikoilla, lopputulos oli huomattavasti siistimpi. Kehtasin siis pistää tämän serkkuni pakettiin, yhdessä nostalgisen Starzinger-DVD:n kanssa.


No, nyt tulee kinkku!

Cthulhu-pussi (Arcana Vitae)
Lanka: Musta Novita Nalle & Vihreä Novita Wool (Nallea ei saanut riittävän myrkyllisissä vihreän sävyissä…)
Puikot: 3


Myönnän, ettei lahjapajani ollut erityisen tuottoisa tänä vuonna, kun pääruokakin on näin pieni… Projektina tässä oli jotain tyydyttävää, vaikka kirjoneule ei leipälajini olekaan. Sen verran modasin, että suljinnauha ei ole i-cordia kuten ohjeessa, vaan letitetty. Huomatkaa, kuinka kuviot muistuttavat riemastuttavasti piiritanssiin ryhtyneitä mustekaloja.

Tämän sai viktoriaaniseen kauhuun hurahtanut pikkuveljeni. Jemmatkoon siihen sitten plektroja, noppia, kutistettuja päitä tai mitä hyvänsä.


Jälkiruoaksi jotain pientä:

Algerian Love Knot -rintakoru (Ravelry)
Lanka: Tumman & vaalean vihreä Aida-virkkauslanka kaksikertaisena
Koukku: 2,5


Yhden illan hätäinen luomus äidille. Akryylimaalaus, jota suunnittelin lahjaksi, ei ottanut onnistuakseen, joten tuli kiire keksiä muuta. Ohje on oikeastaan kaulakoruun, mutta tein rintaneulan. Lisäksi tämä palveli rusettina trendikkään, sanomalehdestä kääräistyn lahjapaketin päällä. Kuvion voi ohjeen suunnittelijan, Nichole Vervillen mukaan bongata myös Casino Royale -leffasta. Ehkä värien vuoksi ajattelen itse ensimmäisenä neliapilaa.

Koska käytin dramaattisesti erilaista lankaa kuin ohjeessa, päädyin yrityksen ja erehdyksen kautta huomattavasti neuvottuja suurempiin silmukkamääriin, mutta muoto on sama. Lankavalintani tuotti myös miellyttävän jäykän ja napakan lopputuloksen.
--
Sitten tiukka ote täydestä vatsasta ja jatkamaan lomaa! Avaan suuni taas uuden, ehomman vuoden puolella. Olkoon se varma ja pirteä kuin Pikku Myy tai retiisi.

Kun tieto muutti fantasia(a)n

Oletteko vilkuilleet lapsille ja nuorille suunnattuja kirjahyllyjä viime aikoina? Joko kaupoissa tai kirjastoissa? Sieltä avautuu pitkä rivi demoninmetsästysopasta, lohikäärmerotukirjaa, velho-ensyklopediaa, jopa merirosvojen tapoja erittelevää piratologiaa. Paradoksaalinen ”fantasiatieto” on parin viime vuoden aikana suorastaan räjähtänyt pitkin kirjamarkkinoita.

Viime vuosikymmenellä lapsille kaupusteltiin kaunokirjallisuuden ohella erilaisia käsikirjoja, näin olet näppärä -hengessä. Tupun, Hupun ja Lupun tähdittämiä "Sudenpentujen käsikirjoja" ilmestyi pienen pinon verran. Myös hieman vanhempi ”Vakoojan käsikirja” jatko-osineen oli monissa korttelijengeissä kestoklassikko. Nämä kirjat opastivat nuorta maanläheiseen ja käytännölliseen suuntaan: niissä oli leikkivinkkejä, apua luonnossa liikkumiseen ja omien salakielten kehittelemiseen, ruokaohjeita ja kiinnostavia triviafaktoja esimerkiksi eläinmaailmasta. Neuvottiin perustamaan oma luontopolku ja pujottelemaan viinipullon korkeista hyttysverkko. Nuorta kannustettiin liikkumaan, ulkoilemaan ja tekemään käsillään, mikä oli tietenkin hyvin tervehenkistä.

Mutta oliko se vanhanaikaista?

Fantasia ja scifi ovat valtavirtaistuneet 2000-luvulla huomattavasti, erityisesti Harry Potterin myötä, jonka oheiskirjoihin kuuluvat ”Huispaus kautta aikojen” ja ”Ihmeotukset ja niiden olinpaikat” ovatkin myös fantasiatiedon kantaisiä. Samalla postmoderni aikakausi on hämärtänyt toden ja fantasian rajoja. Fantasia levittää lonkeroitaan yhä laajemmalle arkimaailmaan, tulee poliittisesti yhä korrektimmaksi, alueeltaan yhä laajemmaksi ja kasvattaa täten imuvoimansakin monikertaiseksi. Kun aikuisillekin on jo sallittua pitää tontuista ja lohikäärmeistä, ei lapsillekaan enää voi iskeä käteen pelkkää viinipullon korkkia ja käskeä vähän askartelemaan. Nykynuori tuntee oikeutensa pilvilinnoihin, taikuuteen ja toisiin maailmoihin.

Tähän saumaan iskee fantasiatieto, joka ei neuvo leikkimään, vaan on jo itsessään leikki. Jokaisen fantasiatietokirjan kansiin on koottu valmis mytologia, jota joko on tai ei ole sidottu tuttuihin kaunokirjallisiin sarjoihin. Sisältö on vain valmista raaka-ainetta lukijan omiin kuvitelmiin. Materiaalisesti nämä kirjat taas ovat usein näyttäviä ja esinemäisiä. Sivut saattavat esimerkiksi jäljitellä väriltään ja tekstuuriltaan vanhaa paperia tai kirjan väliin on ehkä kerätty ”lehtileikkeitä” tai konkreettisempiakin ”näytteitä” kirjan käsittelemästä aiheesta, vaikkapa lohikäärmeen suomuja. Tämä antaa fantasiatietokirjoille lelumaisen, kokemuksellisen vivahteen. Lisäksi lohikäärmeiden jalostus tai ihmissusien kesyttäminen esitetään tässä genressä totena ja tieteenä, usein jopa todellinen kirjailija piilotetaan kiinnostavamman, fantasiaa elävän ja vitsikkäästi nimetyn kirjailijahahmon taakse. Fantasiatietokirjat esiintyvät näin paitsi symbolisina, myös mahdollisimman konkreettisina fantasian ja toden välikappaleina, todisteina siitä, että niiden esittelemät taruolennot ovat totta, lupauksina hurjista seikkailuista.

Nuoret, joista 90-luvun käsikirjat yrittivät kasvattaa fyysisesti terveitä ja käsistään käteviä, imaistaan nyt siis abstrakteihin mielikuviin oppimaan unelmointia. Onko konkreettisista arvostuksista siis siirrytty abstrakteihin? Ovatko äly ja luovuus siis kapuamassa fyysisiä avuja kunnioitetumpaan asemaan? Kovin korkealentoisia johtopäätöksiä ei ehkä kannata tehdä, varsinkaan, kun mikään fantasiatietokirja ei vielä ole noussut huomattavaksi myynti- tai mediamenestykseksi. Mutta ajankuvaan tämä kuuluu.

Here be dragons.

PS:
--
Arvosteluni fantasiatietokirjasta ”Lohikäärme – hoito ja kasvatus” on luettavissa Risingshadow.netissä.
--
Palailen fantasian uusiin aluevaltauksiin piakkoin, ensi kerralla uuskumman näkökulmasta.
--
Oman näköistä joulua jokaiselle! Pahoittelen blogipäivitysten joulukuista arvaamattomuutta. Johtuu lomareissuistani.

Haman tarina jatkuu, alpakan alkaa

Suuremmat ja kauniimmat joulupostaukset saavat odottaa tenttikauden päättymistä. Tässä välissä kuitenkin muutama innostava pikkuilmoitus:

1. Loimme hamahelmistä jälleen uuden hirviön!

Let’s call it Bubble Bobble cuteness.

2. Jyväskylään on avattu uusi lankakauppa, Poppeli, joka on pääasiassa Garnstudio-lankojen jälleenmyyjä. Pikkupuoti on aivan kävelykadun tuntumassa, mutta piilotettu ovelasti hämärälle Keskuskadulle, joka tuo mieleen Jyväskylää huomattavasti synkempien kaupunkien ostoskujat kapisine kissoineen ja pahvilaatikoissa asuvine maailmanlopunprofeettoineen. Kaupassa sisällä oli kuitenkin pienen käsityöpuodin leppoisa meininki, ja myyjä oli erittäin hyväntuulinen ja palvelualtis. Lankalaatuja ei löydy paljoakaan, mutta värivalikoimat ovat erinomaiset: tuskanhiki meinasi tulla, kun arvoin minkä värisen Alpacan valitsisin hanskaprojektiini. Olisi ollut niin montaa ihanaa siniviolettia ja wasabia ja mudanvihreää.


Päädyin tällaiseen eiminkäänväriseen juuri sen määrittelemättömyyden vuoksi. On siinä häivähdys sinistä ja vihreää ja sinivihreää, vähän ruskeaa ja ehkä harmaatakin, mutta mitä näiden kaikkien summasta tulee on ihana arvoitus.

Ostin kaksi kerää ja kyhään niistä joulunajan matkoilla Knottyt. Vanhoista sormikkaista tulee kohta kynnet läpi, enkä viitsi raahata isompia projekteja mukana pitkin Suomea. (Isoista projekteista puheen ollen, tunikan etukappale valmistunee tällä viikolla…)

Raikas tuunahdus

Tylsyys on tappava tauti. Siksi on äärimmäisen kohtalokasta, että parhaat kotimaisilla markkinoilla olevat luentokansiot ovat yksivärisiä.

Vaan eipä hätiä! Tuunaushan on in. Loihdin siis kahteen luentokansiooni teemaan sopivat kansikuvat.

***

Tähän mustaan kansioon keräilin lukioaikoinani erilaisia portfolioita, ja nyt siellä kulkevat kaikki kirjallisuuteen ja kulttuuriin liittyvät muistiinpanoni: venäläiset formalistit, kreikkalaisten jumalten sukupuu, Nuoren Wertherin kärsimykset ja paljon muuta. Kanteen oli saatava jokin kirjallinen merkkihahmo ja kukapa sopisi paremmin leijumaan mustuuteen kuin ”elämäni mies”, Nuuskamuikkunen. Hän ei ainakaan tunne oloaan yksinäiseksi siellä.
(Klikkaamalla kuvaa pääset ihastelemaan Nuuskiksen ilmettäkin! ...ainakin joillain selaimilla.)


Näin se kävi: Hahmottelin herran piirustuspaperille lyijykynällä, lisäsin haalean häivähdyksen vesivärejä, ja lopulta piirsin rajat ja tekstuurit intialaisella tussilla. Leikkasin valmiit, kuivuneet kuviot irti paperista ja askartelin niiden perusteella suunnilleen samanmuotoiset, mutta hieman suuremmat palat kontaktimuovia. Sitten vain muovista taustapaperi pois, paperinukke siihen keskelle, kuvapuoli liimaan päin. Ja kas: käsissä on valmis tarra, jota voi vielä rauhassa mallata eri puolille kansiota! Alle puolenkin sentin ”saumavaroilla” pysyy kiinni.
Kuvan aihe on napattu Tove Janssonin iki-ihanasta kuvakirjasta ”Kuka lohduttaisi Nyytiä?”. Jos omaan piirtotaitoon ei ole riittävää luottamusta, voi toki leikellä kuvia korteista ja lehdistäkin.

***

Samanlaisen mutta sinisen kansion ostin kielikurssien muistiinpanoja varten. Lähinnä paperia palaa englannin erikoisuuksiin, mutta samoihin kansiin talletan myös suomen kieltä ja yleistä kielitiedettä koskevat laput. Vaikka irlantilainen opettaja hieman hämmästelikin luomustani, valitsin ”Union Jackin” ilman poliittisia taka-ajatuksia. Se on englanninkielisten maiden lipuista esteettisin ja pitää ehkä sisällään pientä punk/new wave -henkeä. Not to mention London, the jolly good metropolis.


Näin se kävi: Katsoin mallia ja laskin mittasuhteet Otavan tietosanakirjan kuvasta. Piirsin lyijykynällä pieniä apumerkkejä tarkasti mitattuihin kohtiin kannen laitoihin. Vedin merkkien perusteella maalarinteipit, joiden väliset alueet maalasin paksuilla akryylimaaleilla. Ensin työstin valkoiset, sitten punaiset raidat. Väliin suosittelen parin tunnin kuivatusta. Maalaus on kestänyt moitteettomana jo kuukausia, vaikken ole päällystänyt sitä millään.


Ilman tunetuksia näitä kansioita saa siis ainakin Suomalaisesta kirjakaupasta noin viiden euron hintaan. Todella jämäköitä ja sopivan paksuisia kuljeteltaviksi. (o_o)=b

Teeny-weeny little things & tiddlywinks

Lahtelaisessa ompelukonekaupassa oli nappiale. Sieppasin sieltä mukaan neljä tällaista lystikästä faaraota. Mielikuvitukseni ei vielä mitenkään riitä arvaamaan, mihin nämä voisi säädyllisesti kiinnittää, mutta jos muutaman napin ostaminen kerran piristää päivää, niin miksipä ei…


Nämä nätit, metalliset edelweiss-napit sen sijaan ostin ihan tarpeeseen. Että millaiseen?
Jaa, jaa… siinäpä teille joulukalenteria.
Myyjä väitti, että metalliset napit on aina ommeltava vahvalla nappilangalla, muuten ne rispaavat itsensä irti alta aikayksikön. Saipa sitten myytyä minulle rullan viininpunaista sellaistakin.


Savolaisella iso-isälläni oli tähtikirkkaina öinä tapana tokaista, että näkyy nappikauppa olevan auki. :)


Siksi toisekseen, neuloin itselleni tunikan etu- ja takakappaleiden välissä uudet ranteenlämmittimet. Eli nyt olen varmaan virallisesti eniten neulottuja kynsikkäitä omistava henkilö tässä valtakunnassa.



Ohje: Del Mar (Spindlicity)
Lanka: Vihreänkirjava Aade Long
Puikot: 4,0

Nämä kehkeytyivät siis Revontuli-huivin jälkensä jättämistä jämistä. Lanka oli ohjeeseen liian ohutta, joten jouduin kokeilemaan useampaa puikkokokoa ja silmukkamäärää, ennen kuin sopiva löytyi (->4,0 & L/XL). Modifioin ohjetta myös lisäämällä ranteeseen 1o1n-joustinta ja neulomalla kuvion lopusta alkuun, ranteesta sormiin. Näin suulle ei jäänyt ohjeiden mukaisissa hansikoissa olevaa runollista läppää, jonka rullautuminen olisi vain tehnyt minut hulluksi.


Tämä oli projektina helppo ja sutjakka, ja lopputulos on mukavan rustiikkinen. Suosittelisin vaikka ensimmäiseksi pitsineuloskokeiluksi.
Peukalon kohta ei kuitenkaan ole aivan sopiva, ei ainakaan minun käteeni: hanskat tuppaavat kiertymään niin, ettei pitsikuvio enää olekaan keskellä käden selkää, vaan vaeltaa missä milloinkin. Olenko muka niin levoton, että neuleistanikin tulee levottomia?

Arkimurkinaa

Nyt seuraa hyvin henkilökohtainen paljastus. Aion nimittäin esitellä mitä kokkaan ja syön. Siis jatkuvasti. Arkena ja sunnuntaina.

Saatte ihan kaiken, reseptitkin. Laskekaa niiden pohjalta ravintoarvot, jos haluatte, enhän minä sitä millään estä. Mutta tällä minä vain elän: sekalaisilla soijasuikalewokeilla ja kasvishernekeitolla.

Suikalewokki on suunnattu kaikille niille oravanpyörässä lenkkeileville, jotka järsivät roiskeläppien reunoja ja kurkottelevat kylmäaltaista muita mitä karmeimpia eineksiä, koska heillä ”ei ole aikaa laittaa ruokaa”. Tämä valmistuu viidessätoista minuutissa eikä kyllästymisvaaraakaan ole, koska muuntelumahdollisuukset ovat lähes rajattomat.

Hernesoppaohjeesta taas saatte kiittää säätä. Aina kun maa ja lahkeensuut täyttyvät kurasta tai loskasta, minun alkaa tehdä mieli keittoa. Vanha kunnon hernerokka lämmittää, varsinkin, jos lisää reilummin pippuria!

--

Suikalewokki
(kahdelle)

1 annospaketti maustamattomia (kevyt-)nuudeleita
vettä
ripaus suolaa

n. 2 kourallista soijasuikaleita
vettä
0,5 kasvisliemikuutiota
(1-2 valkosipulin kynttä)
1 pienehkö sipuli tai vastaava määrä kevätsipulin varsia
1 paprika tai puolikas kesäkurpitsa
liraus (n. 1 rkl) mitä hyvänsä ruoanlaittoon sopivaa öljyä (esim. rypsiöljyä)
makusi mukaisia itämaishenkisiä mausteita (esim. jotain masalaa, chiliä, currya, kanelia, soijakastiketta…)

1. Ota avaamaton annospakkaus nuudeleita ja murskaa sisältö käsin puristelemalla suupalan pituisiksi pätkiksi. (Tämä helpottaa paitsi nuudeleiden syömistä myös niiden sekoittamista muihin aineksiin.) Keitä pari minuuttia suolalla maustetussa vedessä.

2. Laita käsittelemättömät soijasuikaleet laakealle, korkeareunaiselle paistinpannulle (tai, jos sinulla on kyseenalainen onni omistaa asioita, wokkipannuun). Valuta niiden päälle sen verran vettä, että ne melkein jäävät pinnan alle. Lisää joukkoon puolikas kasvisliemikuutio ja halutessasi loraus soijakastiketta.

3. Keitä soijasuikaleita korkealla lämmöllä kunnes vesi haihtuu.

4. Sitä odotellessasi, kuori ja hienonna sipuli ja valkosipuli. Pese ja suikaloi muut päivän vihannekset.

5. Kun pannu on miltei kuiva, sysi kypsyneet soijasuikaleet sen peränurkkaan ja lorauta öljyä raivaamasi tilaan.

6. Tupsauttele öljyyn valitsemasi kuivat mausteet ja tiristä niitä hetki öljytilkassa. Tämä houkuttelee mausteiden maut esiin ja tekee niistä mukavan tahnan, joka tarttuu koko sörsseliin.

7. Tiputa hieman lämpöä ja lisää pilkkomasi sipulit ja kasvikset pannuun. Paistele muutama minuutti.

8. Valuta ja lisää nuudelit. Sekoita hyvin ja tarkista vielä maut. Jos jotain tuntuu puuttuvan, helppo pelastus on viskata päälle vähän soijakastiketta.

9. Paista vielä muutama minuutti ja kaada lasillinen maitoa seuraksi.


! Muunteluehdotuksia:

• Kiireessä myös valmiit pakastewokkivihannekset käyvät tuoreiden sijasta.
• Kokeile pilkkoa sekaan omena tai tölkillinen ananasrenkaita. Ananasmehuakin voi lorauttaa sekaan mausteiden tiristämisen jälkeen.
• Mausteiden kanssa samaan öljylätäkköön voi laittaa myös kourallisen kuorittuja maapähkinöitä tai auringonkukansiemeniä.
• Lisää pannulle nuudeleiden sijaan n. 2 dl ruokajogurttia tai kookosmaitoa ja hauduta – kastiketta riisille!

Hernesoppa
- Latvuston tapaan
(kattilallinen; riittää noin kuudelle hengelle tai viikonlopuksi kahdelle)

0,5 pss luomuherneitä
1,5 l vettä
1 kasvisliemikuutio
mustapippuria
0,5-2 sipulia (sipulien koon ja fiiliksen mukaan)
2-3 porkkanaa
n.1,5 dl soijarouhetta

1. Vaikein osuus on muistaa laittaa herneet likoamaan jo edellisenä iltana. Kun tästä on selvitty, loppu on oikeastaan hajamielistä maustamista ja hämmentelyä…

2. Kun herneet ovat turvonneet, ne kannattaa vielä huuhtaista ja valuttaa ennen kuin mittaa kattilaan varsinaiset keittovedet.

3. Laita kattila tulelle, heitä kasvisliemikuutio sekaan sulamaan ja siirry kasvisten kuorintaan ja pilkontaan. Itse hakkaan sekä sipulin että porkkanat melko hienoksi.

4. Lisää varovasti kattilaan pilkotut kasvikset sekä makusi mukaan mustapippuria. Huomioi, että vähäinen teelusikallinenkin tuntuu pitkän hauduttamisen jälkeen koko keitossa!

5. Kun keiton tekele enteilee kiehumista, tiputa levyn lämpö alimpaan tai toiseksi alimpaan pykälään. Laita sitten kansi päälle ja jätä hautumaan noin puoleksitoista – kahdeksi tunniksi.

6. Nyt voit vaikka harhautua sohvannurkkaan hyvän sarjakuva-albumin kanssa tai siivota tarmokkaana koko kirjahyllyn, kunhan välillä käyt kurkistamassa ja hämmentämässä.

7. Kun soppa alkaa näyttää syömäkelpoiselta, mittaa keittoon soijarouhe ja sekoita. Rouheen pitäisi pehmetä jo viidessä minuutissa, mutta se imee enemmän makua, jos sitä keittää pidempään. Pääasia, että herneiden kokonaiskeittoajaksi tulee noin kaksi tuntia, sillä ne ovat sitkeitä paskiaisia.

8. Kulho kauniiseen käteen ja aterialle! Jos jääkaappisi on opiskelijamaisen pieni eikä ruokaseuraa ole tiedossa, ei hätää: keitto säilyy kannen alla huoneen lämmössäkin päivän tai pari, siinä kun ei ole lihaa. :)

--

Tähän joukon jatkoksi voisi kai lisätä yhden tylsistä lempiherkuistani eli riisipuuron, mutta sitähän kaikki osaavat keittää muutenkin. Voin silti vinkata, että rasvattomaan maitoon sitä ei kannata keittää. Kokemuksesta tiedän, että tulee vain porua pohjaanpalaneista kokkareista, eikä makukaan ole samanmoinen kuin kevytmaitoon tehdyssä puurossa. Ja opiskelijaruokaa sekin - kattilallinen namia maksaa vain euron. ;)

Ensi kerralla jotain korkealentoisempaa. Nyt syödään!